Kiirettä on pitänyt

Olen joskus itsekin ihmetellyt miten aikaisemmin täysipäivätyötä tehdessä vapaa-aikaa oli jotenkin enemmän tai ainakin siltä näin jälkikäteen katsellen tuntuu. Nyt pukkaa koko ajan kiirettä päälle. Ihan hävettää sekin miten harvoin olen ehtinyt lapsenlapsiani tavata. Pitää yrittää parantaa tapojaan.

Kirjoittamisen aiheitakin tuntuu välillä olevan ihan liikaa. Pitäisi vain sitkeästi istua kerran päivässä alas ja kirjoittaa. Turha näitä aiheita on kerätä pidemmäksi aikaa. Tai en minä tiedä. Mitä näistä mitään velvollisuuttakaan on turhaan ottaa ellei nyt sitten ajattele että on jotain velvollisuuksia lukijoitaan kohtaan.

Siskon kuolema oli kova paikka. Kuten eräs sisareni pitkäaikainen ystävätär sanoi: sinun ainoa isosiskosi. Kuoleman kohtaaminen on aina hetki pysähtyä muistamaan tämän maallisen elämän rajallisuus. Minäkin kohtasin sen lähes 9 vuotta sitten saatuani aivohalvauksen. Vaikka toivuin siitä hyvin ymmärsin saaneeni ikäänkuin jatko-aikaa. Kuolema kun on niin lopullinen. Itse tunnustaudun lähinnä agnostikoksi ja tunnen viehtymystä ajatusleikkeihin kuten Pascalin vaakaan.

Kirjoitan vasta myöhemmin sisareni Vantaan kaupungissa julkisessa terveydenhuollossa saamasta huonosta hoidosta jota mieluummin kutsuisinkin heitteillejätöksi. En voi enkä haluakaan syyttää ketään yksittäistä henkilöä vaan kritisoida koko järjestelmää. Se on joissakin kunnissa ajettu niin alas että se ei ole enää kykenevä huolehtimaan asianmukaisesti sairaanhoidosta.

Erilaisilla priorisoinniksi nimitetyillä luokituksilla on rakennettu järjestelmä jossa kiltit ja kuuliaiset ihmiset ajetaan erilaisiin toisen luokan tai ehkä peräti kolmannen luokan odotusjonoihin. Sen vuoksi minäkin kävin jo yhden kerran sisareni mukana terveyskeskuksessa valvoakseni että hän saisi asianmukaista hoitoa. No jaa. Sai entistä vahvempia särkylääkkeitä (jotka eivät sitten edes sopineet) ja sitten kotiin odottamaan että sitten joskus olisi päässyt kuukauden kuluttua sairaalaan magneettikuvaukseen. Varsinaista diagnoosia sairauden laadusta ei kukaan lääkäri ollut terveyskeskuksessa osannut tehdä vaikka sairaus oli yllättäen alkanutkin jo noin kuukausi sitten.

Sisareni osalta vajaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa tuollaisen priorisointi-ratkaisun tekivät ambulanssikuljettajat. Sisareni soitti minulle aamulla huolissan että hän tunsi oikean kätensä toimintakyvyttömäksi. Kun tiesin hänet kiltiksi ihmiseksi joka ei halua turhaan vaivata edes ambulansseja komensin hänet lähes vihaisesti välittömästi soittamaan ambulanssin eikä ollenkaan miettimään onko se tarpeellista tms. Ambulanssi tuli ja ambulanssihenkilöstö teki tuollaiset pikakokeet käsien motoriikasta yms sen selvittämiseksi ettei kysymyksessä ollut alkava aivohalvaus. Lääkäreitähän ei kumpikaan ambulanssin mukana tullut henkilö ollut mutta silti tekivät päätöksen että eivät vie sisartani sittenkään sairaalaan jossa joku vastuullinen lääkäri tekisi kuitenkin jonkinlaisen diagnoosin ja päätöksen ilman hoitoa kotiin lähettämisestä. Kilttinä ihmisenä sisareni tyytyi päätökseen. Häijympi ihminen olisi vaatinut vientiä sairaalaan aitoihin tutkimuksiin.

Toisen kerran heti seuraavalla viikolla päädyimme sisareni kanssa yhteistuumin ambulanssin soittamiseen

En minä odota että lääkärit mitään jumalia olisivat. Ymmärrän hyvin että kokemattoman tavallisen yleislääkärin jossain hankalammassa tapauksessa olisi tukeuduttava kokeneemman ja ehkä erikoislääkärin konsultaatioon mutta miksi se on tehty meidän terveyskeskusjärjestelmässämme lähes mahdottomaksi? Eikä erikoislääkäritkään tietenkään mitään jumalia ole hekään.

No tulipahan kirjoitettua pidempään kuin olin ajattelut vaikka tuossa alussa sanoinkin "kirjoitan vasta myöhemmin". Pitää muista asioista kirjoittaa toiseen juttuun.