24.12.2007

Hyvää Joulua kaikille ystävilleni ja lukijoilleni!

Ensimmäinen ”sinkku”-jouluni lähes 30-vuoteen. Aika kummallinen tunne. Onneksi en joudu viettämään juhlaa yksin.

Nuorin tyttäreni sai gradunsa valmiiksi hiukan ennen joulupyhiä ja on ollut suurena apuna jouluvalmisteluissa.

Olimme melkein saada kaikki viisi lastani yhtä aikaa joulupäivällisille joulupäiväksi, mutta Hollannissa opiskeleva nuorempi poikani lähtikin Lappiin töihin juhlapyhiksi. Kas kun opiskelijan on kartutettava rahakukkaroaan silloin kun siihen on tilaisuus.

Tänään tuli mieleen katsoessani televisiosta ekumeenista jumalanpalvelusta että meillähän on varsin ekumeeninen ja vähän ylikin tämä jouluaaton vietto.

Meillä on paikanpäällä kuusi henkilöä, jotka edustavat seuraavia uskontoja
- ortodoksi
- juutalainen
- muslimi
- luterilainen
- yksi kirkosta eronnut (minä)
- yksi kastamaton pakana

Ei voi puhua yleiskristillisestä Joulun vietosta ei ehkä ekumeniastakaan mutta jonkinlaista erikoista ihmiskunnan ykseyttä tässä voi kokea, ehkä aikaa ennen Baabelin tornia.

Juutalainen vieraamme on amerikkalaisia reformi-juutalaisia ja syö kinkkuamme. Muslimi vieraammekin on aika liberaali eikä koe kinkkua mitenkään kielletyksi. Mutta ymmärrän hyvin, että jos et ole tottunut syömään kinkkua niin se ”ällöttää”. En minäkään syö Libanonissa suurena herkkuna pidettyjä kyyhkysiä eli puluja.

Ruokavalion suhteenkin taidamme edustaa kaikkea vegetaristista kinkunsyöjään.

Ihan arkkikonservatiiveja ei taida tähän porukkaan mahtua joten kaikkia poliittisia suuntauksia täällä ei ole. Vaikka olenkin iän myötä muuttunut entistä konservatiivisemmaksi on minusta äärioikealle vielä iso lukumäärä piiruja.

15.12.2007

Muuttuuko Suomi hölmöläksi?

Minulla on olut pidempään loppusyksyn, alkutalven alakuloa. Aina välillä olen onnistunut hetkellisesti piristymään mutta yleissävy on tuo alakulo. Ei mikään masennus vaan lievempi alakulo. Ehkä ne on vuoden alkupuolen vastoinkäymisten jälkimaininkeja vielä.

Avasin tänään tuoreen Suomen Kuvalehden nro 50/2007, luin pääkirjoituksen ja vihastuin. Aina välillä uskon että Suomen Kuvalehti osaisi olla jotenkin kriittinenkin mutta ei näytä osaavan. En viitsi sanoa mille pääkirjoitukset SK:ssa nykyään maistuvat tai haisevat. Alakulo muuttui nopeasti vihastumiseksi.

Pääkirjoituksen otsikko oli ”Mallin uudistus” ja kirjoitus alkoi sanoilla ”Pohjoismainen yhteiskunta yhdistää talouden tehokkuuden ja sosiaalisen huolenpidon tavalla, joka on tehnyt siitä esimerkin monille muille valtioille: näin voidaan toteuttaa oikeudenmukaisuutta, huolehtia perustarpeista ja saavuttaa kilpailukyky myös taloudellisesti”.

Kirjoitin tämän vuoden toukokuussa mielestäni havaitsemastani eutanasiasta olin siinä todistamassa miten arvovaltainen lääkäri yhteiskunnan kustantamassa sairaalassa aivan vakavalla naamalla puhui ”arvottomasta ihmiselämästä” ja ehdotti ettei sydämen pysähdystapauksessa olisi enää tarvinnut ryhtyä elvyttämään ja pyysi lähiomaiselta siihen lupaa. Kun lupaa ei tullut niin potilasta hoidettiin (=jouduttiin hoitamaan!) ja seuraavana päivänä melkein oli jo jalkeilla.

”Arvoton ihmiselämä” oli muuten natsi-Saksassa hyvin yleisesti käytetty ilmaisu jolla haluttiin seuloa yhteiskunnasta ei-toivotut jäsenet. Mutta en kirjoita siitä kun historiankirjat on siitä täynnä tietoa. Joka on kiinnostunut voi lukea sieltä tai sitten alkaa pitää silmät auki mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu.

Kesän aikana on näitä insuliinisurmia kai tullut useampiakin esille.

Nyt on havaittu myös tuoreella väitöskirjatasolla että Suomi käyttää vanhuksiin psykoosilääkkeitä huomattavasti enemmän kuin muissa maissa. Vanhuksista tehdään lääkityksellä laitoksissa helppohoitoisia. Kemiallista tainnutusta. Asiasta kirjoitti myös jo Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajan Pekka Sauri.

Suomessa vanhuksia työnnetään kunnan vastuulta pois kilvan tiukasti kilpailutettuihin ja yksityistettyihin palvelu- ja hoitokoteihin.

Suomen Kuvalehden pääkirjoitus on irvokasta roskaa ja perusteetonta hymistelyä. Mitä meidän em kaltaisilla laitoskeskeisellä käytännöillä on yhteistä esimerkiksi Tanskan mallin kanssa, jossa vanhusten laitoshoidosta on voitu luopua lähes kokonaan. Pitkäjänteisellä työllä Tanskassa on voitu turvata vanhenevan väestön eläminen omissa kodissaan tarvittaessa enemmän tai vähemmän tukea saaden. Eli koko tukikäytäntö on rakennettu tämän palvelumallin ympärille. Meillä sen sijaan yksityistetään ja kilpailutetaan laitokset kuoliaaksi.

Meillähän tuntuu että on otettu käyttöön jo uudet ns newspeakiä olevat ilmaisutkin: perushoito (tarkoittaa arvottomat henkilöt joita ei ”kannata” hoitaa kovin hyvin) ja sitten tehostettu hoito, jonka piiriin pääsevät aktiivi-ikäiset ja/tai muuten tärkeät ihmiset. Taisin jossain haastattelussa lukea ettei sydämen siirtojakaan tehdä Suomessa kuin alle eläkeikäisille. Kaveri oli omilla varoillaan käynyt teettämässä tempun Espanjassa. No ehkä tämä on jo aika äärimmäinen esimerkki.

Kumpi näistä vanhustenhuollon malleista on se ”pohjoismainen malli” – tuo Tanskan malli vai tämä meidän suomalainen laitos- ja lääkekeskeinen? Vai onko ”pohjoismaista” se että on ylipäänsä jotain ja sitten muualla maailmassa kansalaiset jätetään heitteille vanhoina? On aikamoista tyhmää oman napaan tuijottamista ja kuvitella että ”on lottovoitto syntyä Suomeen”. Oli ehkä joskus 60-70 luvulla! Mutta nykyään tuollaisen ääneen sanominen on aikamoista tyhmyyttä. Ei muu Eurooppakaan mikään takapajula ole.

Luin taas miten puolustusvoimat ulkoistaa ja yhtiöittää jotain osia ja niistä tehdään valtion 100% omistamia liikelaitoksia. Eli ne ovat edelleenkin valtion omistamia mutta yhtiömuotoisia . Mikähän siinäkin mallissa paranee?

Kirjoitin julkishallinnon ulkoistuksista kritiikkiä
ja siinä yhteydessä viittasin myös lainarahalla ja vuokralle rakennettujen moottoritiehankkeiden idiotiasta. Ja aah sieltähän tuli jo iltauutisista miten kohta eläkevaroja aletaan sijoittaa esimerkiksi moottoritiehankkeisiin kun ne varat tässä vuosikymmenien aikana on ehditty ensin hävittää.

Aina välillä alkaa tunta että asunko hölmölässä?

6.12.2007

Suomen 90 v itsenäisyyspäivänä


On hienoa elää itsenäisessä Suomessa. Tosin näin EU aikaan pitää aina muistaa tuon itsenäisyys käsitteen uusi sisältö EU jäsenenä.

Olen tätä monasti miettinyt ja päätynyt näkemään EU jäsenyyden jonkin näköisenä parisuhteeseen verrattavana suhteena. Muodostettuasi parisuhteen et voi enää olla samalla tavoin vapaa kuin jos eläisit yksin. Kyllä siinä molemmin puolin on otettava toinen ja hänen mielipiteensä huomioon. Eli et ole entisellä tavalla vapaa tai itsenäinen.

Tämä vertailu tuli mieleeni kun kuulin erään (nais)sinkun kertovan ettei häntä kukaan voi ”kahlita”. Hän tekee niin kuin haluaa. Ja sitten kuitenkin seurustelee. No, voi tietenkin ajatella ettei seurustelu voi olla kovin vakavaa jos ei toista pyri ottamaan huomioon. Tai sitten käsitys parisuhteesta on aika kielteinen, kuin kyse olisi kahleista. No kukin taplaa tyylillään.

Eri ajatukset risteilevät päässäni kun ajattelen itsenäisyyttä. On hyvä että sitä tulee aina välillä ajateltua. ettei se ala tuntua liian itsestäänselvyydeltä. Kyllä siitä on maksettu kovaa hintaa ihmishengillä.

Löysin pari päivää sitten kaapista vanhan stressinpurkuvälineeni – V I Leninin rintakuvan. Olen sen ostanut kymmeniä vuosia sitten jostain Moskovan matkamuistomyymälästä kuriositeettina. Mutta se palveli minua monia vuosia hyvänä stressinpoistovälineenä kun hivelin kämmenellä edestakaisin Leninin kaljua niin kummasti rauhoitti.

Kyllä meidän Suomessa kannattaa Leniniäkin muistella jonkinlaisella myötämielisyydellä, sillä ei hän ainakaan kukistetun tsaarin lailla vastustanut Suomen itsenäisyyttä, päinvastoin.

Jotta kukaan ei tästä saisi väärää käsitystä ajatusmaailmastani niin en ole missään yhteydessä ollut Neuvostovallan kannattaja. Gorbatshovia pidin monen muun tavoin sympaattisena vaikka aikamoisen kaaoksen Neuvostoliitossa saikin aikaan.

Mutta iloitkaamme ja juhlikaamme Suomen 90. vuotista itsenäisyyttä. Hurraa, hurraa, hurraa.

5.12.2007

Viktor Klimenkon joulukonsertti

Kävin illalla Viktor Klimenkon joulukonsertissa Temppeliaukion kirkossa 4.12.2007. Tunnen Vikiä ja vaikka en ole uskossa niin Vikin konserteissa on kiva käydä. Temppeliaukion kirkon iso sali oli ehkä puolillaan. Mukana oli myös Vikin taitava ”hovisäestäjä” Benja Roth, nuorimies Terno Robertino (taitaa tuo jälkimmäinen nimi olla italialaiselta kaunisääniseltä lapsitähti Robertinolta lainattu taiteilijanimi) ja nuori naislaulaja Mirjami Pakarinen. Ihan kiva kokoonpano ja sai siten maestro itsekin muutamien numeroiden aikana hengähtää.

Huomaan usein kirjoittavani tuon ”en ole uskossa, mutta ..” ja välillä jälkeenpäin se tuntuu minustakin kuin anteeksipyynnöltä. Ei se sitä ole.

Selitys on taas tässä paikallaan. Pidän Vikin laulamista joululauluista ja erityisesti Vikin tulkinnoista. Laulut ovat uskonnollisia ja niissä on kauniit ja ajatuksia herättävät sanat, vaikka uskonnollinen puoli ei minua puhuttelisikaan. Mutta onhan Joulun sanoma myös rauhan ja rakkauden sanomaa.

Lauluissa on kauniit melodiat, usein kiva rytmi ja niitä esittää taitava ja kaunisääninen laulaja. Ja laulut on hyvällä maulla kerätty lauluaarteistostamme Suomesta ja muualta. Oli svengiä – ja se on kiva että kirkossa on sitäkin.

Näiden lisäksi puolivenäläisenä toivoisin Vikin laulamille venäläisille lauluille uutta tulemista, renessanssia. Kas kun laulajalla on vielä ääntä ja osaamista vaikka kuinka meille nautittavaksi jakaa.

Kiva konsertti. Piristi joulukuun alun alakuloani..

3.12.2007

Sooloileeko Suomen Amnesty?

Kirjoitin noin kolme viikkoa sitten Suomen Amnestyn puheenjohtajalle seuraavanlaisen sähköpostin:

Hei!

Viittaan sivustoonne
http://www.amnesty.fi/mita-sina-voit-tehda/mita-teemme/joku-raja/kuntaselvitys/

Minua kiinnostaa milloin kansainvälinen Amnesty on muuttanut
politiikkaansa.

Ainakin aikaisemmin Amnesty oli tunnettu siitä, että se ei puuttunut
asemamaansa ihmisoikeusongelmiin vaan aina kussakin maassa tehtiin työtä
muiden maiden ihmisoikeusloukkauksia vastaan. Ja näin Amnesty
vuosikausia vastasikin johdonmukaisesti ihmisille jotka kääntyivät
Amnestyn puoleen suomalaisissa ihmisoikeusloukkauskysymyksissä.

Myös eduskunnan ihmisoikeusryhmä, jota myös Amnesty ryhmäksi usein
kutsuttiin vastasi samoilla argumenteilla. No eduskunnan ryhmästä ei
tietenkään Amnesty mitenkään vastaa ja tuo nimityskin "Amnesty ryhmä"
lienee kai aika vapaamuotoisesti jossain omaksuttu.

En vähättele Suomessa naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa, mutta kysyn
ja ihmettelen milloin tällainen muutos on tehty Suomen Amnestyssä?

terveisin


Mutta mitään vastausta en ole saanut. Edelleenkin ihmettelen.

Suomalaisten alkoholinkulutus

En löydä enää muutaman päivän takaista kirjoitusta, jossa toimittaja kertoi suomalaisten alkoholinkulutuksen ylittäneen jo kaikkien EU maiden kulutuksen.

Yritin etsiä tähän sitä artikkelia ja sitten siihen liittyvää tutkimuksiin perustuvaa lisätietoa, mutta en oikeinläytänyt. Kirjoitus taisi olla viime viikolla Iltalehdessä.

Lähdekriittisesti aloin taas epäillä toimittajan tietoja. Olen kirjoittanutkin toimittajien huonosta ammattitaidosta. Tiedän suomalaisten alkoholinkäytön toki lisääntyneen mutta että se olisi jo ylittänyt Saksan tai Ranskan kulutuslukemat tuntui aika uskomattomalta.

Ikävän näköistähän suomalainen alkoholinkäyttö monasti nykyään on vaikka en minä sitä mitenkään holhoukseenkaan haluaisi laittaa. Mutta pitäisikö sittenkin? Onko meillä Suomessa niin huono viinapää sittenkin?

Eräs tuttavantuttava (aktiivinen AA-kerholainen!) ehdottikin kerran kyynisen inhorealistisesti, että työttömyys- ja alkoholiongelmat hoituisivat "luonnollisella poistumalla" hyvinkin nopeasti kun alkoholin hinta laitettaisiin vain riittävän alas. Terveydenhuoltojärjestelmänkin kuormitus helpottuisi.

Todella darwinistinen ratkaisu moneen ongelmaan ;)

Luin Turun Sanomista hyvän kirjoituksen

Tämä kirjoitus on erään tuttavani.

Joku professori oli televisiossa laskenut tehyläiset ns matalatuottavuuden aloille. Kirjoittaja vertasikin näppärästi, että miten esimerkiksi Suomen maailman huipputasoa oleva imeväisikäisten lapsikuolleisuus pitäisi noteerata. Eikös se ole hyvän terveydenhuoltojärjestelmän ansiota. Tuottavuutta sekin vaikka ei ehkä suoraan rahassa mitattavissa.

Toinen herkullinen vertaus olikin panna rinnalle Fortumin johdon palkat ja arvella kyseessä olevankin korkean tuottavuuden alasta em professorin arvomaailmassa.

Jutun lopussa oli viittaus siihen, että jos työvoimahallinto ryhtyisi lakkoon niin kuka jäisi kaipaamaan: varmaan saisivat olla lakossa loppuelämänsä. On minullakin kokemusta kyseistä instituutiosta. 1960-70 luvullahan se vielä tuntui toimivan mutta rappio alkoi jo 1980-luvulla. Yritti minua Pieksämäellä työvoimatoimiston johtaja (taisi mies muuten olla vielä siihen aikaan ns kommunisti) aikoinaan ajaa ulos peräti poliisin avustuksella kun kysyin häneltä lakikirjan pykäliin vedoten KOHTELIAASTI JA YSTÄVÄLLISESTI paikallisen työvoimatoimiston lainvastaisesta avustuspolitiikasta (jonka johdosta vaimoni menetti työpaikkansa!).

En ole kovin kokoomuslainen mutta tässä kokoomusnuoret kohdistavat nuoliaan oikeaan suuntaan: ulkoistakaa työvoimatoimistot.

Sitten on se omalla tavallaan ihan mielenkiintoinen keskustelunaihe miten yhteiskunnan avainalueilla toimivat voivat "kiristää" palkkoja lisää ihan toisella tavoin kuin esimerkiksi edellä mainitsemani työvoimatoimistot. Kuka niitä jäisi kaipaamaan. Mutta koko julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on aika avainasemassa. On tämä omalla tavallaa hiukan moraalinen kysymys, vaikka en tehyläisiä millään tavoin halua syyllistää.

Kyllähän tätäkin avainasemaa aikoinaan puitiin kun Merimiesunionin Wälläri pysäytti laivoja. En tunne niin hyvin merenkulkua että osaisin arvioida onko nykyinen ulosliputus vain suoranaista seurausta Wällärin ja Merimiesunionin lakkoiluista.

27.11.2007

Julkisen ja yksityisen sektorin kuukausiansiot


Usein väitetään keskusteluissa julkisen sektorin ansioita huonommiksi kuin yksityisellä sektorilla. Jossain vaiheessa satuin Tilastokeskuksen tilastoista tutkimaan ilmiötä ja huomasin yllätyksekseni että käsitykseni olikin väärä. Laitan tähän histogrammin keskiansioiden mediaaneista v 2005. Niistä näkee, että valtiolla ansaitsee selvästi parhaiten sekä miehet että naiset. Yksityisen sektorin ja kuntasektorin ansioissa on aika mitättömät erot. Sen sijaan miesten ja naisten kokonaisansioissa on huomattavat erot. Niiden tulkinnassa viittaan myös edellisessä blogikirjotuksessa viittaamaani Pauli Sumasen tutkimuksiin.

Ylimmässä taulukossa tiedot ovat vasemmalta oikealle:
Yksityinen sektori, miehet, naiset
Julkinen sektori, miehet, naiset
Kuntasektori, miehet, naiset

Tasa-arvo miesnäkökulmasta

Löysin useita kuukausia sitten mielenkiintoisen verkkosivuston ”Tasa-arvo miesten näkökulmasta”. Eläkkeellä oleva tutkija Pauli Sumanen oli tehnyt mielenkiintoisen selvityksen miesten ja naisten taloudellisesta tasa-arvosta. Tutkimuksen pohjalta tehtävät johtopäätökset eivät varmaan miellytä naisasialiikettä. Siksi tuntuukin, että kyse ei ole poliittisesti korrektista tiedosta. Jos sitä ei voida kumota vääränä niin sitten siitä on vaiettava.

Suosittelen kaikkia miesasiasta kiinnostuneita tutustumaan Sumasen tutkimustietoihin.

26.11.2007

Nyt minulla on luuranko kaapissa!


Hankin viime viikolla vihdoinkin itselleni luurangon kaappiin – skeleton in my closet. Aah se kuulostaa niin eksentriseltä. Voi näin käydä heterollekin ;)

Kirjoitin aiheesta aikaisemmin.

Laitan tähän ihan valokuvan rakennussarjasta.

Ihmettelin aikoinaan halpaa 25 € hintaa Kiasman kirjakaupassa, mutta nyt se selvisi. Rakennussarja onkin tuollainen paperinukketyylinen kartongista tehty. Vaikka se on 180 senttinen se on ilmeisesti laitettava johonkin muuhun kuin aivan pystyseisonta-asentoon. Katsotaan nyt kunhan ehdin ja jaksan sen kasata.

Avoimuus, rehellisyys, parisuhde ja blogit

Seuraan aika monia blogeja sekä ammatillisesti että yksityisesti. Mozilla Thunderbirdissä ja Internet Explorer 7:ssa on kätevä RSS-omaisuus josta yhdellä silmäyksellä näkyy mihin on ilmestynyt uutta sisältöä.

Luin menneellä viikolla erään eronneen naisen blogia, jossa hän oli jo pidempään kirjoitellut uudesta seurustelusuhteestaan. Blogi oli kirjoitettu salanimellä eikä sieltä selvinnyt oikea kirjoittajan henkilöllisyys.

Blogissa oli jopa hiukan sivuttu uuden suhteen sukupuolielämän puoltakin, tosin hyvin hillitysti ja hienovaraisesti. Kirjoittaja oli pitänyt blogin kirjoittamisen toistaiseksi salassa miesystävältään ja pohdiskeli pitäisikö hänen paljastaa tämä ”salainen” harrastuksensa. Oli miesystävä nimittäin jossain keskustelussa ihmetellyt miksi joku tuollaisia blogeja ylipäänsä kirjoittaa ja oli tietämätön kumppaninsa blogiharrastuksesta.

On minullekin ihmetelty miksi kirjoittelen blogia ja tuhlaan aikaani. Ja samainen ihmettelijä ”tuhlasi” sitten omaa aikaansa kirjoittamalla vuosikausia salaista päiväkirjaa johonkin paperille.

No nyt tämä blogin kirjoittaja (nainen) mietti blogissaan pitäisikö hänen paljastaa uudelle blogikirjoittamista halveksivalle miesystävälle kirjoittaneensa blogia, jossa suhde miesystäväänkin oli moneen kertaan mainittu. Minun mielestäni viittaukset blogissa miesystävään olivat pääosin olleet myönteisiä, jopa sukupuolisuhteeseen viittauksetkin olivat olleet hyvin hillittyjä ja ihan myönteisiä.

Olen itsekin pohtinut useasti blogin kirjoittamista. Minun blogini ei ehkä ole tuon naisen blogiin verrattuna yhtä tiukasti salattu, jopa oikea etunimenikin selviää blogista. Minä olen asettanutkin blogin kirjoittamiseen eräänlaiseen yksityisyyssuodattimen. Ihan kaikesta en kirjoita. Joku aivan salainen päiväkirja olisi eri asia, mutta en minä sitä parisuhteessa kumppaniltani salaa pitäisi.

Minulla oli tuolle blogikirjoittaja-naiselle selkeät periaatteet: ole rehellinen ja avoin parisuhteessa kumppanillesi, silläkin hinnalla, että hän saattaa vihastua, halveksia sinua tai jopa lopettaa suhteen. Mutta tekemätöntä et saa tekemättömäksi. Eli tunnusta vaan reilusti totuus. Ja jos kumppanisi pyytää sinua lopettamaan blogin kirjoittamisen niin haluatko säilyttää sovun. Ja voisitko jatkaa blogin kirjoittamista kunhan siellä ei kovin intiimejä paljastuksia parisuhteesta olisi. Ne vanhat jututhan sieltä voi poistaa. Omalta osaltani en kyllä hyväksyisi että kumppanini minun sukupuolielämääni alkaisi edes salanimellä netissä ruotia vaikka arvioinnit olisivat myönteisiä. Kyllä nuo asiat kuuluvat minun mielestäni ehdottomasti yksityisyyden piiriin. Mutta parisuhteessa on tärkeää että asiat sovitaan toisenkin puoliskon näkemyksiä kunnioittaen.

No seuraavana päivänä blogi olikin suljettu ulkopuolisilta. Ehkä se oli uuden parisuhteen kannalta viisas ratkaisu.

Eräs blogikirjoittaja kirjoitti hauskasti otsikolla
” JOS ET TIEDÄ MITÄ SANOT, SANO TOTUUS!”.

Tai kuten eräs vanha asiakkaani kerran sanoi: ”totuus on siitä jännä, että sen kertomisesta ei voi jäädä kiinni”.

Täydestä avoimuudesta ja rehellisyydestä parisuhteessa olen löytänyt kaikkein parhaimman argumentoinnin.

Nykyaikaanhan on vahvasti juurtunut käsitys, että jos toinen puoliso ei tiedä esimerkiksi toisen puolison pettämisestä niin siitä ei voi pahoittaa mieltään. Jos et tiedä niin miksi pahoittaisit mielesi? Käsitystä viljelevät monet ammattilaisetkin. Unohdetaan heikot signaalit ja ihmisen vaistot. Kyllä peittely tai petos heijastuu parisuhteeseen ajan mittaan tavalla tai toisella. Lukekaa tuo NMKY:n sivusto, En ole uskossa mutta tuolla sivulla on kaikki perusteltu hyvin muillakin kuin Raamatun lauseilla.

12.11.2007

Näytänkö George Clooneylta?

Kun eilen oli kaikki kolme pääkaupunkiseudulla asuvaa lasta isänpäiväkäynnillä muistin erään hauskan tapahtuman muutaman vuoden takaa.

Olin tyttäreni luona kampaamossa ja hän huomasi hiukan jo harmaita hiuksia päässäni. Silloin hän sanoi, että olet hiukan kuin George Clooney. Kysyin tyhmänä kuka on George Clooney? Hän ihmetteli kovasti että enkö tiennyt ja sitten kertoi että George Clooneysta on vähän joka juorulehdessä ja joka numerossa kuvia. Ja hän on tällä hetkellä naisten suuresti ihailema filmitähti-idoli.

No minä heti seuraavana päivänä menin työpaikan kahvioon täydentämään yleissivistystäni ja katsomaan 7 päivää lehden Hollywood juorupalstaa. No sieltähän se George Clooney löytyi. Olihan siinä komea mies.

En muista soitinko ihan peräti samana iltana tyttärelleni. Mutta joka tapauksessa olin hyvin immarreltu. Soitin kiittääkseni tytärtäni kun piti minua yhtä komeana kuin melkein 20 vuotta nuorempaa hurmuria.

No eipä asia niin ollutkaan. Hänen mukaansa minulla oli vain tukka harmaantunut samalla tavoin lievästi kuin George Clooneylla. Palauduin siis takaisin todellisuuteen.

Isänpäiväkuva


Lapsenlapseni Angelina 2 v toi minulle isänpäiväksi piirtämänsä kuvan. Siinä pappa tekee työtä yhdestä kulmasta katsottuna ja toisesta kulmasta katsottuna pappa on kai tietokoneen ääreesä ja on siinä varmaan joku neliulotteinenkin tulkinta ;)

10.11.2007

Sinkkuus ja deittaaminen

Jouduin eroon 28 v kestäneestä parisuhteesta. Tiesin 30 v takaisesta erosta, jossa päättyi silloinen 12 v ikäinen avioliittoni, että oma aikansa menee selviämisessä eikä kannata heti etsiä pelkkää tyhjyyden tai yksinäisyyden poistavaa ns lohdutussuhdetta. Ne harvoin tulevat kestämään.

Ensimmäisen eron aikoihin olin 32 v eikä nyt 62 v mikään ole samanlaista. Eikä erokaan ollut ihan samanlainen. Mutta nyt en kirjoita siitä enkä ehkä koskaan julkisesti muutenkaan.

Enkä kirjoita mitään henkilökohtaista sinkkuna tapaamistani naisihmisistäkään, ei tarvitse pelätä ;) Ja jos kirjoittaisin minulla olisi vain hyvää sanottavaa.

Mutta yksinäiseksi tunsin itseni tämän 28 v suhteen päätyttyä eroon. Hiukan yksinäisyyttä lievitti että nuorin 24 v tyttäremme tuli luokseni asumaan muutamaksi kuukaudeksi kun alkoi kirjoittamaan graduaan, ei kannattanut asua Hollannissa kalliissa asunnossa kun pääsi täällä asumaan ilmaiseksi.

Kerroin eräälle uskovaiselle tuttavamiehelle erostani ja yksinäisyyden tunteestani.. Valittelin että työpaikallanikin vastakkainen sukupuoli on yhtä tai kahta sukupolvea nuorempia enkä minä sentään minään namusetänä halua esiintyä. Ja jos olisin siellä alkanut lähestyä minua kiinnostavia naisihmisiä niin olisin saattanut joutua vastuuseen seksuaalisesta häirinnästä tms. Ravintoloissa en käy en juomassa enkä tanssimassa, enkä muutenkaan tanssi ns salonkitansseja.

Joskus olen käynyt kahdessa aatteellisessa järjestössä, joissa molemmissa oli paljon kiinnostavia naisia. Mutta mies oli siellä niin harvinainen näky että jouduin sieltä aikoinaan lähtemään pakoon ahdistelevia naisia. Eli kyllä mieskin voi tuntea itsensä pelkäksi seksiobjektiksi. En tässä mainitse järjestöjen nimiä ettei tapahdu leimaamista tai synny turhia väärinkäsityksiä ;).

Tämä tuttavamies vihjaisikin minulle, että kuulepas, ei hätää. Sinkuilla on netissä useampiakin deittisivustoja, joiden kautta saa yhteyttä toisiin sinkkuihin. Ja että sitä kautta hänkin oli nykyisen puolisonsa n 7-8 v sitten tavannut. .Ja että minun kaltaisista raittiista ja vapaista miehistä siellä olisi kova ”kysyntä”.

No minuahan ei kauan tarvinnut usuttaa. En minä yllytyshullu ole mutta olinhan minäkin seurannut pääministeri Vanhasen neittideittausta. Eli tiesin sellaisen olemassaolosta mutta en ollut vain tullut ajatelleeksi itseäni sinkkudeittaajana. Olinhan ollut 28 v ilman deittaamista. Pääministerin nettideittausongelmistakin olin tietoinen, mutta kun en ole samanlainen julkkis niin arvelin etten samanlaiseen loukkuun voi langeta. Ja nörtti kun olen niin tiesin ett jossain nuorison chatti- yms sivuilla liikkuu kaikenlaista epämääräistä ainesta. Aikuiset miehet chattailevat leikkien alaikäisiä ja saavat sieltä kokemattomia tyttölapsia houkuteltua ansoihinsa. Hiukan klisheemäinen näkemys mutta ei ihan keksittykään.

No niin. Laitoin rohkeana miehenä ilmoituksen eräälle sinkkupalstalle, yritin kuvata itseni lyhyesti ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olin yllättynyt kun tuttavani arvio piti paikkansa. Jopa ulkomailta tuli mitä ihmeellisempiä vastauksia, mutta ne olivat vain nigerialaiskirjeiden tyylisiä, jossa haettiin yksinkertaisia, seksinälkäisiä huiputettavia miehiä, totta kai.,

Olen vaihtanut sähköpostiviestejä alustavan tutustumisen tarkoituksessa joidenkin kanssa ja muutamien kanssa olen puhunut puhelimessa tai tavannut ”elävänä”.

Erään deittini kanssa olimme ennen tapaamista todenneet, että sellainen face-2-face tapaaminen jossain vaiheessa oli välttämätön. Olimme myös yksimielisiä, että sellaisen tapaamisen jälkeen on helppo sanoa ”ei,ei” mutta jatkamiseen tarvittava ”kyllä, kyllä” on sitten paljon aikaa vievämpi juttu.

Kaikki sinkkuaikana tapaamani naiset ovet olleet minua kokeneempia sinkkudeittaajia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hyvää asiassa on varmasti se, että kun ovat ainakin kokeneempia kuin minä deittaajina niin ovat realistisia. Mutta samalla asialla on kääntöpuolensa.

Saatan olla tapaamisessa puhelias, liekö jännitystä.vai mitä. Ei tämä ikä mitään rutiinia ole tuonut kun lähes 30 vuotta on deittaustaidot olleet käyttämättä. Mutta olen minä jo sähköpostitse jos jonkinlaista juttua läpikäynyt, itse kertonut ja toiselta kuullut. Monelta osin olen kehottanut täältä blogista lukaisemaan minkälaisesta miehestä on kysymys Kyllä täältäkin jotain saattaa löytyä.

Kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet viehättäviä. Muutama on ollut vielä tapaamatta. Ja muutamaa olen kiittänyt alustavasta kirjeenvaihdosta. On vain jotenkin tuntunut että ei – onko se intuitiota vai mitä en tiedä.

Yksikään nyt sinkkuaikana tapaamani nainen ei ole saanut ”jalkoja altani”. Voiko enää sellaista tässä iässä eteen tullakaan eteen on sitten jo toinen juttu. Pitääkö enää vain tyytyä riittävän hyvän tuntuiseen?.

Mutta en minäkään usko että kenenkään haaveitten prinssi olisin ollut. Kuten eräs fiksu deittikaverini asian ilmaisikin, ettö tuskin me kumpikaan olemme toistemme haaveitten prinssejä ja prinsessoja. En usko että tämä mikään yllätys on kenellekään ollut puolin eikä toisin. Kyllä kaikki naiset ovat olleet jalat maassa realisteja.

Olen kuullut lukuisia tarinoita nettideittailusta naisnäkökulmasta. Älykkäiltä, järkeviltä, jalat maassa seisovilta naisilta.

Ensinnäkin näyttää siltä, että sinkkumarkkinoilla (kauhea nimitys, ihan kuin karjamarkkinoista olisi kyse ;) on huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä. Miehiä ei vaan näytä riittävän kaikille tuollaisessa epäsuhtatilanteessa. Mutta kun sitten kuulen juttuja minkälaisia miehiä näillä fiksuilla naisihmisillä on ollut sinkkudeittituttavuuksina niin järkyttää.

Iso osa miehistä on ollut tosiasiassa naimisissa olevia jotka ovat vain etsineet sänkykumppania. Puoliso ei vaan enää ole ollut ”antava”.

Iso ryhmä on juopot miehet. Ja suuri osa sinkkunaisista on jo eronnut juopoista miehistä. Eivätkä halua enää uutta juoppoa kumppanikseen. Melkoinen osahan avioliitoista kariutuu juopotteluun ja siihen usein liittyvään puolison pettämiseen. Se on usein syynä silloinkin kun eron syyksi ilmoitetaan ”me kasvoimme vain erilleen” tms.

Ja sitten erilaiset ”peräkammarin pojiksi” kutsutut. Jotkut heistäkin etsivät ehkä äidin korviketta.
.
Ja eräs nainen lisäsi vielä henkisesti sairaat yhdeksi isohkoksi sinkkumarkkinoiden ryhmäksi.

Naisten puolella on minun pienen kokemukseni perustella normaalimpaa. Ainoa asia minne tämä markkinoiden epätasapaino heijastuu on naisten tunne että heitä on petetty, tilanne on epätoivoinen ja he olisivat heti valmiit vaikka mihin jos joku kunnollinen mies vain hollille sattuisi.

Asetelma on minusta traaginen. Vaikka en olekaan mikään miesfeministi niin tilanne on vääristynyt pahalla tavalla ja minun käy sääliksi tässä sinkku-netti-deittailussa mukana olevia naisia. Hiukan on mietityttänyt pääministerinkin saama kohtelu mutta en osaa sanoa siitä mitään järkevää kun en tunne yksityiskohtia. Ainoat vaarat joita olen yrittänyt välttää ovat naispuoliset alkoholistit ja luonnehäiriöiset. Onneksi molempia on naisissa paljon vähemän kuin miehissä.

En tunne miten sinkkumarkkinat toimivat nuoremmissa ikäryhmissä. Onko siellä samanlaiset ”miesten markkinat” vai onko tilanne tasapainoisempi?

Yritän olla aika avoin lähiympäristölleni ja olen työpaikallani kertonut sinkkudeittailevani. Yllätys on ollut suuri kun olen minua paljon nuoremmilta saanut monelta kuulla, että siellä minäkin puolisoni löysin 4 - 8 v sitten. Eräskin johtaja kertoi, ettei muutama vuosi sitten kehdannut tätä tunnustaa kuin vasta humalassa, mutta nyt tämä on niin salonkikelpoista että rohkenee kertoa ihan selvinkin päin.

Miten isoisää pitäisi nimittää?

Kun ensimmäisen kerran kuulin miniäni nimittävän minua lapsenlapselle papaksi olin muutaman päivän hiukan allapäin ja mietin elämää ja vanhenemista. Vaari, ukki, isoisä, pappa yms nimitykset tuntuivat jotenkin kuuluvan edellisen sukupolven isoisille ja tunsin itseni tuon nimityksen takaa vanhaksi.

Mutta sitten jonkin ajan kuluttua ryhdistäydyin. Oma isäni piti vasta 80-vuotispäivillään juhlapuheen, jossa myönsi, että ehkä hänen nyt ensimmäistä kertaa pitää myöntää olevansa vanhus. Kyllä hän yllättävän nuorekkaalta vielä siinä iässä näyttikin.

Olihan lapsenlapsella oltava joku sopiva nimitys minullekin. Oli minunkin lapsillani aikoinaan ollut isoisät. Minun isääni lapset kutsuivat vaariksi ja äidin isää kutsuttiin ukiksi. Koskaan ei ollut epäselvää ketä tarkoitettiin, todella kätevää. Voisihan sitä kutsua ihmisiä nimeltäkin, mutta jotenkin nuo isä, äiti, vaari, ukki tuntuivat kotoisilta. Mummoilla ei ollut meillä eri nimityksiä vaan mummoja kutsuttiin aina xxxx-mummoiksi. (xxx siis markkeeraa mummon etunimeä!).

Nyt olen kantanut ”yksinkertaisena” isoisänä jo yli kaksi vuotta ylpeänä pappa-kunnianimitystä, enkä tunne itseäni, ainakaan henkisesti, mitenkään vanhaksi.

Nuorin tyttäreni leipoo keittiössä suklaamuffinseja (voi tuota vyötäröäni!).

On hienoa olla pappa ja huomenna on isänpäivä.

Jokelan koulumurhat

Järkyttävä tapahtuma.

Kyllä kai jokaisen blogia kirjoittavan pitää tuohon jotain sanoa. Niin kai minunkin.

Olisin laittanut tähän linkin erääseen toiseen blogiin, jossa oli luettelo kaikista mahdollisista koulumurhiin johtaneista syistä. Luettelo oli niin tyhjentävä että vain auringonpilkut murhien aiheuttajana puuttui listasta ainakin muistikuvani mukaan. Valitettavasti ”Parempi Maailma” blogin kirjoittaja on viimeisen viikon sisällä tehnyt blogistaan julkisen sijasta suljetun , jonne vain luvan saaneet pääsevät enää lukemaan ja kommentoimaan.. En tiedä syytä tässä tapauksessa mutta ymmärrän tuollaisen monella tavoin hyväksi varotoimenpiteeksi. Saattoihan joku tuon syyluettelon laskea leikinlaskuksi vakavalla asialla.

Minä ymmärsin noin laajan ja monipuolisen potentiaalien syiden luettelon olevan enemmänkin irvailua median ja sen haastattelemien asiantuntijoiden mässäilyllä kuin pilanteoksi vakavalla asialla. Olen tuntenut blogin kirjoittajan ja arvostan häntä erittäin fiksuna ihmisenä. Ikävä etten voinut laittaa linkkiä tähän kirjoitukseeni.

Oli siellä mainittu meidän alas ajettu terveydenhuoltojärjestelmämmekin. Apua et saa vaikka haluaisit ja tarvitsisit. Oliko tässä traagisessa tapauksessa liittymäkohtia noihin säästöihin ei ole tiedossani.

Oli syyt mitä tahansa niin järkyttävä tapaus.

Tuli taas mieleeni Michael Moore’in ”skandaalielokuva” Bowling for Columbine kaikessa järkyttävyydessä. Nyt ei voida enää nyrpistää nenää ylemmyydentunteella ja sanoa että tuollaista tapahtuu vain Amerikassa.

Otan osaa kaikkien suruun.

5.11.2007

Olin Halloween juhlissa!

Olin elämäni ensimmäisissä Halloween juhlissa. Kirjoitetaanko muuten Halloween isolla alkukirjaimella?

Kutsu tuli aika erikoisella tavalla mutta kun olen joskus aika rohkea otteissani niin eipä se minua pelottanut. Erään blogiani säännöllisesti lukevan omassa blogissa oli vihjaus että GranpaIgorkin olisi tervetullut ”geimeihin” niin minähän heti ryntäsin vahvistamaan että tietenkin tulen.

Alun perin kuvittelin blogini lukijaa ja omaa blogiaan kirjoittavaa erääksi entiseksi naispuoliseksi työtoverikseni. Hämmästykseni olikin aika suuri kun kutsuja paljastui minulle ennestään ventovieraaksi miespuoliseksi. Olin kyllä hänen blogiaan seuratessani havainnut, että kyse oli perheellisestä miestä, jonka ajatuksenkulku ja blogin kirjoitusaiheet tuntuivat olevan hyvin lähellä omiani.

Ei kun siitä vaan valitsemaan Halloween asua. Tyttäreni ehdotti Draculaa mutta päädyimme sitten lähes yhtä karmivaan Viiltäjä Jack mukaelmaan. Tosin Viiltäjä Jackille klassisesti oletetun silinterin jouduin korvaaman knallilla. Veren punainen kaulaliina ja kävelykeppi niin oli ainakin siteeksi Halloween tunnelmaa.

Ja sitten vaan lauantaina reippaasti matkaan. Oli minulla ajateltunakin avec mukaan mutta jostain syystä meni aikataulut kai sitten ristiin ja lähdin ”bileisiin” yksin.

Perillä oli pihalla vastassa mukavan vapautuneen oloinen melkein 30 vuotta minua nuorempi isäntä. Ensimmäinen face-to-face kohtaaminen oli ihan luontevaa ja tunsin heti oloni kotoisaksi.

Sisällä oli jo muutama 30+ aviopari lapsineen ja eräs herraseurasta oli keittiössä valmistamassa kotitekoista bratwurst makkaraa. Utelias (kauniimpi nimitys on tiedonhaluinen!) kun olen luonteeltani kotitekoisen makkaran valmistuksen seuraaminen oli jo elämys sinänsä. Ja makkaran valmistukseen vihkiytynyt herra vaikutti kovin antautuneelta tuohon jaloon gourmandimaiseen harrastukseen. Ei muuten ollut mitään tavallista makkaraa. Siinä kaupan kabanossit ja muut vastaavat premium makkarat kyllä häpeävät. Tuollaisen bratwurstin voisi aivan häpeämättä hyvin laittaa Kämpin tai Savoyn ruokalistalle. Vielä sunnuntain aamuyön tunteina röyhtäilin kotiin palanneena tyytyväisenä lievässä laskuhumalassa kyseisen bratwurstin valkusipulihuuruja.

Muutakin ruokaa oli yllin kyllin ja toinen toistaan herkullisempaa mutta ei ihan niin erikoista kuin nuo kotitekoiset makkarat. Siksi en niitä tässä ryhdy enempää luettelemaan.

Halloween tunnelma oli täydellinen. Talon emäntä oli selvästi ollut erityisen tyylitajuinen. Koko talon sisustus oli muokattu erilaisella rekvisiitalla Halloween henkisesti hillitysti ja tyylikkäästi. Ja kun paikalla oli pieniäkin lapsia niin varmasti heitäkin ajatellen mieleenpainuvasti. Kun minäkin jo 60+ ikäisenä pidin sitä kivana ;)

Aikuiset paikalla olivat arvioni mukaan 30-40 ikäisiä mutta tunsin hyvin viihtyväni joukossa. Ehkä monivuotinen työskentely 30 v ikäisten joukossa on pitänyt sieluni nuorekkaana ;)

Ikimuistoiset juhlat. Piristivät syysapeuttani huomattavasti. Kiitokset isäntäväelle ja muille järjestäjille.

Korruptiota vai veronkiertoa?

Kirjoitin joku aika sitten sensuurista.

Talletin nuo asuntojen myyntihintatiedot. Tässä ne ovat:

Neljä huonetta tai enemmän
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 98,50 428000,00 4345 2007 2/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 131,50 598000,00 4548 2007 6/7 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 117,00 536500,00 4585 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 125,00 566200,00 4530 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, s, k 131,50 377609,80 2872 2007 7/7 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 117,00 536500,00 4585 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 125,00 566200,00 4530 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 125,00 343395,60 2747 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k,s 117,00 536500,00 4585 2007 5/5 on hyvä
Pohjois-Tapiola 4h, k, s 138,00 612000,00 4435 2007 5/7 on hyvä

Kaikki hinnat ovat samasta talosta myydyistö asunnoista. Katsokaapa 7/7 eli tuota seitsemännen kerroksen penthouse-huoneiston kauppahintaa. Se on kummallisesti yli 200'000 € halvempi kuin 6/7 eli kerrosta alempana olevan identtisen huoneiston (oletus että ne ovat identtisiä).

Samanlainen eriskummallisuus on myös 125 m2 huoneistossa, joka sekin on myyty 200'000 € halvemmalla kuin muut vastaavat.

Kun asia tiedotettiin Iltalehdelle uutisvinkkinä niin parin päivän kuluttua nuo hintatiedot hävisivät tietokannasta. Kun tänään 5.11.2007 tarkistin niin tuo 7/7 asunto olikin siellä. Ehkä minulle asian kertonut ei huomannut sitä tai sitten se on palautunut listoille jostain syystä.

Kyllä kai verottaja huomaa tuosta erotuksesta ottaa sentään lahjaveron ellei sitä korruptiona käsitellä mutta se taas ei varmaan ole verottajan asia.

Lehdistön hiljaisuus vain asiassa ihmetyttää.

29.10.2007

Maatalouden 141 tuki

Kyllä tällaisen kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää kaikkia maatalouden kommervenkkejä.

Luin mielenkiinnolla Osmo Soininvaaran mietelmiä asiasta. Aika mielenkiintoisia näkökulmia.

Itsekin aloin ihmetellä kun joku suomalainen sikafarmari purki kiukkuaan 141 tukiongelmasta. Aloin miettiä miten sikafarmarin elämä eroaa Suomessa Tanskanmaasta. Ymmärrän, että peltoviljely onnistuu paremmin Suomea etelämmässä lämmössä. Mutta eikö sikoja kasvateta sisätiloissa? Onko sikalan ehkä hiukan korkeammat lämmityskustannukset Suomessa todella koko sikatalouden este? Ja ovatko lämmityskustannukset todella korkeammat Suomessa kuin Tanskassa? Eikös meidän energiakustannukset Suomessa ole Euroopan edullisimmat?

Joulukinkkujen ostajana olen jo vuosia ihmetellyt tanskalaisten kinkkujen suomalaisia edullisempia hintoja. Maussa en ole huomannut eroja. Eikö meidän aiempi maataloustukemme saattanutkaan sikataloutta kilpailukykyiseksi? Vai ovatko tanskalaiset vain suomalaisia maanviljelijöitä tehokkaampia?

Entä maitotalous? Samanlaisia ajatuksia voi miettiä navetoistakin. Miten tanskalaiset kykenevät tuottamaan juustoja, joita myydään Suomessa huomattavasti halvemmalla kuin kotimaisia?

Tunnen tanskalaisia vuosikymmenien takaa. Ihailin jo silloin tanskalaisten tehokkuutta ja taloudellisuutta. Samoin ihailin heidän korkeaa palkkatasoaan ja elintasoaan. Ja leppoisuutta. Ja oli minulla nuorena jopa tanskalainen tyttöystävä ennen kuin ryhdyin seurustelemaan tulevan 1. vaimoni kanssa. Autot olivat Tanskassa jo silloin "sikakalliita" :)

Sitäkin ihmettelen, että meidän maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ihan naama pokkana väittää julkisuudessa miten 141 tuen piti jo Suomen liittyessä Euroopan Unioniin olla pysyvä. Omituinen väite näin jälkikäteen kun ainakin minä muistelen liittymisen aikoihin jatkuvasti lukeneeni ja kuulleeni julkisuudessa, miten tuki oli tarkoitettu siirtymäajaksi helpottamaan Suomen sopeutumista Euroopan Unioniin. Vai oliko liittymisvaiheessa jotain salaisia lisäpöytäkirjoja? Vai puhuuko ministeri julkisuudessa muunnettua totuutta.

Ja vielä tuohon sikatalousvertailuuni tuolla alussa: maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilahan on sikafarmari itsekin ;)

28.10.2007

Suosikkilistani ja jatkuva muutos

Tässä blogissa oleva suosikkilistani on armottomasti vanhentunut. Sitä pitäisi päivittää, mutta kun suosikkilistani koko ajan elää ja muuttuu. En ole aikoihin ehtinyt esimerkiksi seurata poliittisia keskusteluja ellei nyt Osmo Soinivaaran blogia lasketa sellaiseksi. Taitaa olla. Ja se on yksi uusi suosikkini ja kuuluisi ehdottomasti listalle.

Eli koko listan pitäisi ollakin jotenkin dynaaminen vastatakseen kulloistakin todellista tilannetta. Onpahan tuossa taas yksi projekti joka odottaa toteuttamistaan.

Oikeastaan naurattaa. On tämäkin aika mitätön kirjoittamisen aihe.

Mutta samanlaiseen ongelmaan törmään päivittäin työpaikallani. Tiedot vanhenevat ja muuttuvat ja pitäisi olla joku vaivaton prosessi pitää niitä jatkuvasti ajan tasalla tässä muuttuvassa maailmassa.

Itse oivalsin jo yli 30 vuotta sitten, että ainoat asiat jotka ylipäänsä ovat varmoja ovat jatkuva muutos ja elämän rajallisuus.

Jos tiedoissa on päivämäärämerkintä hiukan elintarvikkeiden parasta-ennen tyyliin tai pelkkä julkaisupäivämäärä helpottaa sekin lähdekritiikin harjoittamista.

Joskus 1980-luvulla päivitin informaatikon taitojani (en silti ole ammattilainen siinä asiassa) tiedonhaussa silloisista isoista kansainvälisistä tieteellisistä ja siihen aikaan maksullisista tietokannoista. En ainakaan minä silloin osannut haaveilla Googlesta, Wikipediasta yms.

Ja onhan tämä muutos ihan uskomatonta. Nuorimmat vastikään aikuistuneet lapsenikin ehtivät varmaan lukea vielä Jules Vernen kirjoja mielikuvituksellisina osaamatta kuvitella että hiukan toistakymentä vuotta myöhemmin kuvapuhelut 3G-kännyköillä, Skypella tao Messengerillä on ihan arkipäivää.

27.10.2007

Alkoholismi

Alkoi yksinäisyys kirjoituttaa. Kaksi nuorimmaistani lähtivät äitinsä luokse sushi-iltaan. Poika lähtee huomenna takaisin ulkomaille opiskelupaikkaansa. Tytär varmaan lähtee heti kun saa gradunsa valmiiksi, sitä vartenhan hän tulikin Suomeen käväisemään..

Niin, viidestä lapsestani kolme on enemmän tai vähemmän kansainvälisiä. Siinä on hyvä ja huonot puolet. Mutta enpä ajatellut siitä kirjoitella.

Kaksi aihetta on pyörinyt päässäni. Toinen on alkoholismi ja toinen on sinkku-elämä. Kummastakin tekisi mieli kirjoittaa jotain. Alkoholin vaikuksista olen kirjoittanutkin.

No niin.. Kenenkään minun sinkkuaikana tapaamani naisen (kauheaa, melkein jo luopioksi tai huijari-Casanovaksi tässä itsensä tuntee ;) ei tarvitse pelätä. En kirjota mitään paljastuksia enkä luottamuksellisia asioita. Enkä nyt edes kirjoita koska koko aihe ei ole kypsynyt mielessäni.

Mutta alkoholismista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Ei minua itseäni alkoholismi vaivaa eikä ole vaivannut. Voin juoda tai olla juomatta. Ja vaikka en koskaan enää näkisi alkoholijuomia en kokisi että menettäisin mitään tärkeää elämästäni. Osaan olla selvin päin ihan yhtä hullu kuin humalassa joten en tarvitse alkoholia vapautuaksenikaan. Niin saatan olla jossain jatkuvassa ”syntymähumalassa”.

Mutta alkoholismi on hirveä sairaus. Minä en tiedä onko se geeneissä vai kasvatuksen myötä perittyä vai ihan itse opittua. Olisihan se hyvä jos tietäisimme tuollaisen asian. Eli joudumme elämään epätietoisena mistä tuo sairaus johtuu. Pidän alkoholismia sairautena. Samanlaisena kuin vaikka masennusta. Jos joku alkaa minulle selitellä että kyse on luonteen heikkoudesta tms ja että alkoholistien pitäisi vain tarttua itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä niin en usko tuon ihmisen kovin läheltä ongelmaa koskaan tarkkailleen.

Surullista on ollut vuosikymmenien aika havainnoimani. Pahasta alkoholismista selvinneitä olen vain nähnyt kahdenlaisia. AA-liikkeen kautta raittiuden saaneita tai sitten uskonnollisen herätyksen kokeneita, monet vielä erityisesti joko helluntailaisia tai vapaakirkkolaisia. muut hoitomuodot eivät tunnu auttaneen tai sitten olen ollut vain sokea tai minun otantani on liian pieni muodostaakseen mitään tieteellistä näyttöä. Myöntäisin mielelläni olevani väärässä jos joku kykenee osoittamaan jotain vastakkaista. Minä olisin iloinen jos kaikki hoitomuodot olisivat tehokkaita. Ei nuo AA-kokemukset eikä uskonnolliset heräämiset mitään ihan kivuttomia parantumisia ole nekään.

Mutta on mahtavaa tavata ihminen, joka nousi 20 tai 30 vuotta sitten suorastaan katuojasta ja sai elämälleen ihan uuden suunnan. Olen tavannut tällaisia ihmisiä.

On minulla 5 lapsen isänä erilaisia teorioita miten lapsia pitää kasvattaa että heidän suhteensa esimerkiksi alkoholiin tai seksiin tai mihin tahansa muuhun asiaan olisi luontevaa yms mutta veikkaan että ne ovat silti pelkkiä poppatohtorin konsteja.

Olen jonkin verran joutunut seuraamaan aika läheltäkin huumenuorten vanhempia. Olen jokaisen henkistä lastia yrittänyt helpottaa vakuuttamalla heitä että näin voi käydä kenelle tahansa eikä vanhemman pidä missään tapauksessa itseään siitä syyllistää.

Mutta kun nyt mietin mitä tuohon edelle olen kirjoittanut niin itse asiassa en mitään olennaista. Itsestään selvyyksiä tai tyhjiä sanoja. Yhtä hyvin olisin voinut jättää kirjoittamatta. Maailma ei muuttunut yhtään paremmaksi eikä tieto lisääntynyt kirjoituksestani. Sain vain omaa yksinäistä aikaani kulumaan hetken verran. Arvo sekin.

No voi toki joskus tulevaisuudessa joku lapsenlapseni lukea, että ai noinko minun pappani asioista joskus ajatteli.

Ehkä olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa sinkkuudesta ;)

23.10.2007

Sensuuria?

On asioita josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta ei oikein voi. Tämä kirjoittaminen kun on jotenkin terapeuttista mutta kun ei.

Mutta tässä aihe josta voi kirjoittaa.

Nettiin on saatu kesällä hieno palvelu josta näkee asuntokauppojen toteutuneet hintatiedot.

Sepä onkin aika paljastava. Eikä ilmeisesti hämäriä asuntokauppoja tehneet tahot sitä ole vielä oivaltaneet.

Eräässä hienossa keskikokoisessa uudisrakennuskohteessa kalliilla alueella Espoossa oli asuntojen toteutuneet myyntihinnat kautta linjan n 4500 €/m2. Iso talo oli 5 kerroksinen mutta toiseen päähän kiinteistöä oli rakennettu upea torni, jossa oli 6 ja 7 kerros ja siellä yli 130 m2 kokoiset penthouse huoneistot, siis 1 kpl per kerros. Ja tuolta viimeisestä kerroksesta on upeat näköalat joka suuntaan 360 astetta ja ehkä merelle saakka.

Yllätys olikin, että talon varmasti kiistatta paras huoneisto 7 kerroksessa oli myyty yli 200’000 € halvemmalla kuin alemmissa kerroksissa vastaavanlainen. Myös yksi hiukan pienempi huoneisto oli myyty n 2000 @/m2 halvemmalla hinnalla kuin muut vastaavat asunnot.

Nyt lukijoita varmaan alkaa kiinnostaa kuka tuollaisilla valtavilla alennuksilla ostelee uudisrakennuksista asuntoja? Jos kyse ei ole lahjuksista niin sitten on kyse varmasti alennuksen kokoluokan huomioon ottaen verotettavasta lahjasta ja ainakin verottajan pitäisi olla kiinnostunut.

Kukaan kaupan osapuoli ei ollut vain tullut ajatelleeksi, että Suomeen oli kesällä 2007 perustettu tällainen toteutuneet kauppahinnat julkistava rekisteri.

En ole jaksanut tutkia kuka nuo kaupat teki. Tuon 7 kerroksen luksusasunnon osalta se lienee helppoa kun asuntoja on taatusti vain 1 kpl ja silloin oven nimikyltistä voinee päätellä ostajan.

Mutta eräs samasta asiasta kiinnostunut tuttuni laittoi netissä juttuvinkin jonkin aikaa sitten Iltalehdelle tarkoin tiedoin täydennettynä.

Lopputulos ihmetyttääkin: nuo kauppahinnat hävisivät yhtäkkiä muutaman päivän kuluttua rekisteristä eikä mitään juttua ole Iltalehdessä näkynyt.

Heheh. Meniköhän laskuvirheen piikkiin?

Niin. Suomihan on Euroopan vähiten korruptoitunut maa (en viitsi tähän kertoa minkälainen se tutkimusmenetelmä on!) . Uskothan sinäkin? Uskosta tässä varmaan onkin kyse – ei tiedosta.

14.10.2007

Luuranko vaatekaappiin?

Kävin eilen Kiasman kirjakaupassa. Ensimmäinen löytöni oli M.C. Escherin töillä varustettu kalenteri, hinta vajaa 15 euroa. Escherin ystävä kun olen aioin ostaa sellaisen mukaani niin samanlaisessa harmaassa kotelossa olikin joku Playboy-tyttökalenteri. Sitten havahduin ja huomasin että en minä tarvitse kumpaakaan. Haluan suomalaisen kalenterin ja Escherin tauluista minulla on kopioita.

Mutta kauppa oli muutakin mielenkiintoista tulvillaan. Ja vihdoin löysin aarteen: 25 € hintaan sieltä löytyi 180 cm korkea ihmisen luurangon muovinen rakennussarja.

Siitäpä minullekin kaappiin oma luuranko ;)

En rohjennut vielä ostaa mutta kyllä minä sen vielä ostan. Sitä en huomannut onko luuranko miehen vai naisen mutta se saattaa hyvin sopia ostamani naisen viereen olohuoneen nurkkaankin jos en sitä piilota kuvainnollisesti vaatekaappiin.

Voi olla että olohuoneen nurkassa se kuvastaa mieltymystäni mustaan huumoriin ellei se sitten ole vain osoitus huonosta mausta. Tätä joudun hiukan miettimään vielä. Mutta voi olla että käyn sen viikolla ostamassa varastoon varmuuden vuoksi jos sille päälle sattuisin eikä sitä myöhemmin enää olisi saatavissa.

30.9.2007

Venäjän kielen opiskelusta

Aiheen tähän kirjoitukseen sain monin tavoin arvostamaltani kolumnistilta, Iltalehteen kirjoittavalta Aarno ”Loka” Laitiselta, olimme samassa lukiossa, minä muutamaa luokkaa alempana ja hänen tuoreesta kolumnistaan ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”.

Kaikissa asioissa en ole Aarnon kanssa ihan samaa mieltä, sen verran maailmankatsomuksemme taitavat erota, mutta hyvin Aarno kirjoittaa ja aina loistavasti argumentoiden.

Mutta tässä Venäjä-jutussa olen täysin Aarnon kanssa samaa mieltä.

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tuli nuoremmalla pojallani eteen peruskoulussa yläasteella 2. vieraan kielen valinta. Tarjolla oli vaihtoehtoina saksa, ranska tai venäjä.

Todettakoon tässä, että olen aina arvostanut laajaa kielitaitoa.

Poikani olisi halunnut muiden poikakavereittensa enemmistön tavoin valita saksan. Itse Saksalaista koulua käyneenä arvostan saksan kieltä ja saksalaista kulttuuria.

Osin venäläisten juurieni vuoksi mietin vakavasti venäjääkin. Mutta tässä tulikin eteen mielenkiintoinen opettajien suusta avoimesti annettu ohjaava opastus:

Venäjää ei kannata valita, koska on aika epävarmaa tuleeko riittävää määrä ilmoittautuneita ja silloin voi joutua tyytymään siihen ryhmään johon jäi tilaa eikä pääse siihen kieliryhmään jonka jonka olisi valinnut vaihtoehdoksi.

Puntaroimme pojan kanssa pitkään, mutta sitten järkeilimme jotenkin seuraavasti (no minähän siinä pääasiassa järkeilin ja poika kuunteli). Ajatuskulkuni oli kutakuinkin seuraavanlainen:

Poika oli jo lukenut koulussa ruotsia ja englantia ja saksa olisi kuulunut samaan kieliryhmään muutenkin. Venäjä piti tavallaan sulkea pois vaihtoehdoista edellä kertomastani ohjausmielipiteestä johtuen (kas kun en silloin tullut asiasta purnanneeksi). Arvelin, että ruotsin ja englannin pohjalta saksan opiskelu aikuisenakin voisi olla helpohkoa. Muistan jopa kuinka Saksalaisessa koulussa ruotsin opettaja aina muistutti, että jos ette muista jotain sanaa ruotsiksi niin miettikää mitä se on saksaksi, se on hyvin todennäköisesti jotain samantyylistä ruotsiksi. Ja niinhän se oli.

Itse en osaa ranskaa kuin vain auttavia fraaseja. Mutta olen ihaillut melkein aina gallialaisia. Ranskan vallankumous 1789 ja sen tunnuslause vapaus, tasa-arvo ja veljeys edustavat minunkin elämänarvojani. Citroen oli ensimmäinen rakkauteni automaailmassa. Samainen poikani tuli kerran itkien kotiin alaluokilla: isä isä miksei meillä voi olla Toyotaa tai Nissania niin kuin muiden kaverien isillä. Selitä siinä sitten omia mieltymyksiään pienelle itku kurkussa olevalle pojalle. Kas kun erilaisuuden sieto pienellä maaseutupaikkakunnalla oli muutenkin huonoa niin onhan se vieklä vaikeampaa pienille lapsille. Ja meilläkin seisoi pihalla peräti 2 Citroenia, toinen minun ja toinen vaimon käyttämä.

Järkeilyni yläasteen kielivalinnasta kulki seuraavasti: EU:n myötä ranskasta on tullut entistä tärkeämpi kieli myös suomalaisille. Sitä opiskellaan silti Suomessa aika vähän ja sen lausuminen voi muutenkin olla vaikeaa ellei sitä opettele aika nuorena. Ranskan kielen maantieteellinen levinneisyyskin oli käsitykseni mukaan laajempi kuin saksan. Laajasti käytössä Afrikassa ja kaukoidässä. Ja ainakin minun korvassa kuulostaa kauniilta. Ja jos osaa ranskaa voi espanjan, italian ja portugalin opiskelu helpottua jatkossa.

Nyt aikuisena on poikani kiittänyt minua kaukoviisaasta valinnasta, hän osaakin jo sujuvasti italiaa ja opiskelee nykyisessä opinahjossaan Hollannissa myös espanjaa. Minua se kiitos lämmitti aivan mahdottomasti.

Mutta venäjän kielen huono asema minua harmittaa. Itsellänikin lapsena oppimani taito on ruostunut melkein olemattomiin. Viidestä lapsestani kahdella on venäjän osaamista, toisella enemmän toisella vähemmän. Harmi, olisi kiva jos olisi enemmän.

"Hotelli Ruanda" ja minun uskoni

Lauantai-iltana tuli televisiosta järkyttävä eräästä kansanmurhasta kertova elokuva, Hotelli Ruanda.

En puutu elokuvan teemaan sen tarkemmin. Aiheeni on nykyajan sodat.

Syy miksi en ole uskossa on yksinkertainen. Sodat. Minun mielestäni kristinuskon maailmanselitys ja sodat eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

Saa minulle aikamoisen arsenaalin antaa erilaisia selityksiä enkä silti usko, on sitä käännytystä moni vuosikymmenien aikana yrittänyt. Eräs sitkein käännyttäjä myönsi kerran kun vetosin hänen turhiin yrityksiinsä, että eikö hän luota Herraan, että sitten kun Igorin aika tulee niin kyllä Herra kutsuu. Hyväksyi argumenttini ja lopetti käännytystyönsä. Jäimme ystäviksi. Ja toivottavasti kukaan ei kuvittele etten ole asiaa miettinyt itsekin sekä järjellä että tunteella ja vuosikymmenien ajat.

Ei vaan ole kolahtanut kohdalleen. Antakoon nuo korkeammat voimat minulle anteeksi epäuskoni jos olen ollut väärässä. Pahaa en ole kuitenkaan tarkoittanut vaan aina olen vilpittömästi yrittänyt etsiä totuutta.

Tämä ei poista syvää kunnioitustani useita uskovia ihmisiä kohtaan.

Tuntui tuo elokuva Hotelli Ruanda vain niin luissa ja ytimissä taas vaihteeksi, että oli ihan pakko tämä purkaus kirjoittaa.

29.9.2007

Petkutetaanko nuoria työelämän alussa?

Nuorin tyttäreni, viikon kuluttua 25 v, on viittä vaille maisteri. Viimeistelee paraikaa graduaan tuossa olohuoneessani, kun ei ollut varaa enää enempää velkaantua ulkomailla ja asua omassa asunnossa. Kandidaatin tutkinto hänellä on muutaman vuoden takaa arvostetusta englantilaisesta yliopistosta (kansainvälinen ranking korkeampi kuin suomalaisilla yliopistoilla). Ja kielitaito sen mukainen ja muutakin kuin englantia.

Saako hän pääkaupunkiseudulta palkattua työtä? Saas nähdä. Palkattomassa harjoittelussa hän on nyt. Tuntui sopivan hänen opintoihinsa tuskin muuten olisi ottanut edes vastaan. Onneksi sentään työnantaja tajusi maksaa linja-autolipun ja lounaskupongit kun tyttäreni älysi niitä itse pyytää ettei sentään joutunut itse maksamaan siitä ilosta että sai tehdä ilmaista työtä.

Eli palkatonta harjoittelutyötä tuntuu olevan tarjolla runsaasti. Ihme että sellaista kehdataan tarjota ihmisille. Tai sitten on tarjolla työtä josta saisi pelkkää työmarkkinatukea, jonka määrä on n 500 €/kk. Lisäksi julkinen valta sekin tarjoaa erilaisia harjoittelujuttuja naurettavia korvauksia vastaan.

Eikä tyttäreni ole ensimmäistä kertaa työn haussa. Mutta aikaisemmin teki paremmalla palkalla pelkkiä hanttitöitä. Maksettaisiin nyt edes noiden hanttihommien verran palkkaa.

Ja sitten nuo erilaiset työt joista käytän nimitystä p & p työt (= paska- ja pätkätyöt). Niissäkin julkinen valta tuntuu kunnostautuvan vähintään yhtä hyvin kuin yksityinen sektori.

En kadehdi nuoria heidän uransa alussa. Kyllä tämä maailma näyttää epäoikeudenmukaisuutensa jo heti alkuun.

Kyllä kyse on hyvin koulutettujen nuorten kustannuksella yhteiskunnan suojeluksessa tapahtuvasta keplottelusta. Siivotonta.

Cheaters, sosiaalipornoa vai realitya?

En ole mikään television reality-sarjojen katselija. Mutta parisuhdepettäjistä kertovaan amerikkalaisen Cheaters'iin olen tykästynyt. Ehkä hivenen häpeän tunnustaa huonoa makuani mutta niin se nyt vain on.

Muutama asia minua on mietityttänyt ja tavallaan vaivannut. Ymmärrän hyvin että ajanvietteeksi ja viihteeksihän tuota ohjelmaa tehdään. Eli jo siinä mahdollista hyvää tehdään autettaville niin se on pelkkää vahinkoa. Kuinka paljon aiheutetaan vahinkoa on sitten toinen kysymys. Pakkohan kenenkään ei tuohon osallistua, houkutin ilmaisesta yksityisetsivästä puolison uskottomuuden paljastajana voi olla aika iso.

Ohjelmassa ei ole minun muistikuvani mukaan kerrottu kertaakaan että salapoliisityö olisi johtanut vesiperään, eli puoliso olisi salapoliisiseurannan jälkeen osoittautunut uskolliseksi tai ainakaan ei olisi joutunut kiinni. Jotenkin on selvääettei tuollaiset vesiperätapaukset tarjoa sellaista sosiaalipornon tirkistelydramatiikka jota realitysarja tarvitsee. Mutta olisi hyvä saada jotain vertailulukuja kuinka paljon kumppanin epäilystä on ollut arveltavissa aiheettomiksi.

Itse uskon, että tunne-elämältään ihan terveellä (kuka on ihan terve?) ihmisellä on vaisto havaita pienetkin muutokset parisuhteessa. Enkä usko että niin kovanaamoja pettäjiä olisi kovin monia, että kykenisivät bluffaamaan kumppaneitaan kovin pitkään ilman että kumppani alkaa vaistota muutoksia. Muutoksen syyn selvittäminen onkin sitten paljon vaikeampaa, voihan se olla muutakin kuin kumppanin pettämistä.

Petoksen paljastuttua olen yrittänyt analysoida miten kumppanit antavat anteeksi ja jatkavat suhdetta ja ketkä lopettavat suhteen heti. Mutta siihen ohjelma on aivan liian pintapuolinen eikä sellainen osuus enää tarjoaisi realitysarjalle tärkeää dramatiikkaa. Eli sellaiselle analyysille ohjelma ei anna mitään pohjaa.

Nykyaikana olen usein kuullut esitettävän, ettei pettäjän pidä tunnustaa missään olosuhteissa kumppanilleen petostaan ja pahoittaa hänen mieltään. Eli kun ei tiedä kumppaninsa pettämisestä niin ei voi pahoittaa mieltään.

Tuo näkökohta vähättelee ihmisen vaistoamista. Eikä siinä oivalleta ”synnin anteeksipyynnön” katarttista (tulikohan oikein kirjoitettua?) merkitystä synnin tekijälle miksei myös anteeksiantajalle.

Oman pettämisensä hautominen sisällään voi olla iso painolasti ja se voi heijastua suhteeseen monin vaistottavin tavoin.

Kirjoitin jossain vaiheessa avioerosta ja viittasin siellä kristilliseen neuvontasivustoon ja vaikka en ole uskossa niin sivuston neuvot ovat mielestäni erinomaiset myös näissä pettämisasioissa. Suosittelen.

Opetus: Autoton elämä

Olen joutunut elämään melkein kuukauden autottomana, pakosta. Ai että on tehnyt hyvää. Hyötyliikunta on lisääntynyt. Kunto on selvästi kohentunut. Osaa taas arvostaa autoa kulkuvälineenä eikä pidä sitä minään itsestään selvyytenä. Toisaalta huomaa, että ilman autoa voi elää ihan onnellisena. Ei se mikään välttämättömyys ole.

26.9.2007

Lakien kunnioitus

Iltalehden kolumnisti Raili Nurvala kirjoitti 25.9.2007 kolumnissaan aiheesta "Kirkkoherra ja diakonissa". Syynä oli "Kirkkoherrat yllättivät reilu viikko sitten Helsingin Sanomien kyselyssä (HS 16.9.) näkemyksellään, jonka mukaan epäoikeudenmukaisiksi koettuja lakeja ei tarvitse noudattaa."

Nurvala ihmettelee moista villiintymistä. Olen samaa mieltä. Kyllä järjestäytyneessa yhteiskunnassa on lakeja noudatettava muuten siirrymme pahemman sortin anarkiaan.

Tätä ei pidä suinkaan sekoittaa viimeksi tänään tv-uutisissa hehkutettuun, että Suomi olisi taas oikeusvaltioiden kärkisijalla globaalissa vertailussa. Suomi ei ole mikään ns banaanitasavalta se on selvä, mutta oikeusvaltiosta me olemme vielä kaukana. Suomi saa liukuhihnalla langettavia päätöksiä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta. En ole itse laskenut suhdelukuja mutta tuttuni ovat laskeneet ja todenneet että suhteutettuna väkilukuun saamme ennätysmäärän langettavia tuomioita länsimaista. Ihmsioikeustuomioistunhan antaa tuomioita VAIN julkisen vallan suorittamista ihmisoikeusloukkauksista.

Olin 1980-90 luvun erään suuren oikeusturvaa ajavan kansalaisjärjestön hallituksessa ja myös sen puheenjohtajana. Tuo Nurvalaa kirjoituttanut kirkkoherrojen käsitys että meillä olisi huonoja lakeja ei pidä paikkansa. Koko kirkkoherroille esitetty kysymyksen asettelu ei ole ollut kovin analyyttinen. Voisin leikillisesti sanoa, että eihän väärään kysymykseen voi saada oikeaa vastausta.

Oikeampi kysymys olisi todennäköisesti ollut, että jos virkamies soveltaa lakia väärin tai sen tarkoituksen vastaisesti tai virkamies ei noudata voimassaolevaa lakia niin pitääkö tällaista mielivaltaa kiltisti ja alamaisesti noudattaa.

Väittäisin, että tästä on kysymys. Virkavaltaisuus on muutamassa kymmenessä vuodesa lisääntynyt valtavasti. Väärästä tai lainvastaisesta päätöksestä joutuu virkamies enää erittäin harvoin vastuuseen. Kansalaiset valittavat vuosittain yhä enemmän joka vuosi oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle ja saavat sieltä täysin kaavamaisia "ei-anna-aihetta" päätöksiä. Itsellänikin on yksi sellainen, jopa järjenvastainen päätös arkistossani. Järjenvastaista siinä on ajan kuluminen takaperin, eli eräs seuraamus olisi johtunut myöhemmästä tapahtumasta. Eli siis korkea-arvoisen lainvartijan mielestä syy-seuraussuhde voisi mennä ajassa takaperin. Jokainen tavallisella ns maalaisjärjellä varustettu ihminen ymmärtää että sehän on mahdotonta.

Ollessani tuossa oikeusturvaa ajavassa kansalaisjärjestössä päädyimme useimmiten siihen. että voimassaolevat lait olivat kohtuullisen asiallisia jos niitä vain virkakoneisto perustuslakien edellyttämällä tavalla tinkimättä noudattaisi. Ja kansalaiset nauttisivat lain suojaa mielivaltaa soveltavia virkamiehiä vastaan.

Onneksi virkamiesten enemmistö on edelleen asiallisia, mutta näiden mätäpaiseiden määrä on kasvanut aivan liian suureksi ja eduskuntammekin tuntuu ihan hampaattomalta kun heiltä vaaditaan toimia. Median räksytys, kuten tässä tapauksessa Nurvalan kolumni, tuntuu sekin suuntautuvan ihan väärään kohteeseen.

Tällaisen todellisuuden kuvaamista mediassa ei yleensä pidetä poliittisesti korrektina ja sen unohtavat toimittajat kyllä nopeasti vaiennetaan ja pannaan kuriin.

23.9.2007

Kysely: Yrittäjyys kiehtoo yhä useampaa

Kyllä nyt on tehty tutkimuksessa rakettitiedettä.

Lainaus jutusta "Kiinnostus yrittäjyyttä kohtaan on suurinta 25-34-vuotiaiden keskuudessa. Tämänikäisistä 39 prosenttia sanoo harkinneensa yrittäjäksi ryhtymistä. Suurin halu yrittäjäksi on ammattikoulun tai keskiasteen tutkinnon suorittaneilla."

Voi hemmetti. Ei kai selvempää voi olla. Jos ei tarjolla ole muuta kuin p & p töitä (=paska- ja pätkätöitä) niin ymmärrän hyvin, että yrittäminen alkaa kyykyttämisen sijasta kiinnostaa. Ei siihen tarvitse mitään tutkimusta. Tuollaisia tutkimuksia tarvitaan vain puolustelemaan valitun (tai vahingossa syntyneen) kyykytyslinjan oikeutusta.

Olen järkyttyneenä joutunut seuraamaan ihan läheltä miten erityisesti julkinen hallinto teettää vuosikausia (jopa 4-5 vuotta yhtäjaksoisesti) vakituisia töitä 1-4 kk pituisilla pätkätyösopimuksilla. Aivan siivotonta.

Kyllähän kuka tahansa jolla on terve omanarvontunto haluaa saada kunnon työtä ja arvostusta eikä jotain vuosikausien kyykytysepävarmuutta. Raivostuttaa.

22.9.2007

Intohimo työhön

Amerikkalainen kuuluisa yritysjohdon guru Tom Peters puhui ja kirjoitti usein ylivertaisesta osaamisesta ja varmaan vieläkin.

Olen pitänyt Petersin ylivertaista osaamista aivan uskomattoman hienona bisnesfilosofiana. Sinun pitää pyrkiä tuohon ylivertaiseen osaamiseen. Harva haluaa ostaa jotain keskinkertaista. Huipulle pyrkivät haluavat ostaa parasta, siis tavalla tai toisella ylivertaista osaamista.

Ylivertaiseen osaamisen pyrittäessä ei riitä tavanomainen. Huipulle pyrittäessä tarvitaan intohimoa.

Tässä tulee mieleeni edellisessä Intohimo-blogikirjoituksessani viittaamassani Wayne Dwyerin kirjassa lukemani kertomus.

Kertomus oli elämäänsä kyllästyneestä roska-auton kuljettajasta, joka ei saanut minkäänlaista tyydytystä työstään ja teki sitä vain henkensä pitimiksi, elääkseen. Eikä hän kokenut saavansa työstään minkäänlaista arvostustakaan, aivan alimman tason roskatyötä. Yhdysvalloissa.

Eräänä päivänä hän päätti tehdä elämän muutoksen. En muista enää miten kertomuksessa tuo oli kerrottu mutta joka tapauksessa hän päätti tehdä muutoksen. Hän jotenkin oivalsi että hänhän tekee tärkeää työtä yhteiskunnassa. Jos ei häntä olisi niin ihmisethän hukkuisivat jätteisiinsä. Se oli ensimmäinen oivallus korvien välissä.

Hän päätti tulla maailman parhaaksi roska-auton kuljettajaksi. Kunnianhimoinen tavoite.

Hän huomasi että ihmiset olivat happamia ja ynseitä, Hän ryhtyi kaikesta huolimatta tervehtimään ihmisiä hymyilevänä ja iloisena tullessaan heidän pihaansa tai talonsa eteen. Hän kertoi ihmisille palautettuaan tyhjennetyt ja puhdistetut roska-astiat, että kuinka kiva kun on taas puhtaat roska-astiat mihin laittaa roskat.

Parin viikon kuluessa hän alkoi huomata ihmisten myrtyneiden asenteiden muuttuneen. Ihmiset alkoivat tervehtiä häntä. Ihmiset alkoivat hymyillä hänelle. Ja hän alkoi tuntea tyydytystä työstään. Hänen koko elämänsä tuntui muuttuneen. Hän sai tyydytystä työstään, tunsi tekevänsä arvokasta työtä ja tunsi olevan tärkeä lenkki yhteiskunnassa.

Tuon kirjan luettuani olin kerran korjaamassa erään toimitusjohtajan sihteerin tietokonetta. Olin siinä yrityksessä töissä ja tunsin ihmisen aika happamasti työhönsä suhtautuvana,. Minulle hän oli kuitenkin aina ollut hirveän asiallinen ja jopa mukavakin, ettei minulla ollut mitään moitittavaa.

Kun olin siinä hänen konettaan eri tavoin räpläillyt, se mitä tein ei tässä ole olennaista, hän totesi minulle hiukan tuollaiseen toteavaan sävyyn, mutta aistin siinä sittenkin hiukan sellaisen ihailevan sivuvivahteen: ”Taidat tykätä työstäsi, ainakin siltä näyttää ?” Eli minusta siis näytti huokuvan työn ilo.

Menin hiukan hämilleni ja taisin vasta jotenkin lyhyesti, että ”Kyllä pidän”. Mutta sitten kelasin nopeasti työuraani siihen asti. Jouduin täydentämään. Niin oikeastaan kun tarkemmin mietin niin vaikka olen aikaisemmin tehnyt aivan erilaisia töitä niin pidin niistäkin. Kun oikein tarkkaan niin mietin, että minulla on kai ollut yksi ainoa työpaikka josta en pitänyt eikä siinäkään vikana ollut itse työ vaan lähes äänetön työilmapiiri. Ihmiskontaktit rajoittuivat siihen, että huoneessa jossa istui kolme kaveria sanottiin aamulla ”hei”, syömään lähdettäessä ”hei”, syömästä tultaessa ”hei” ja sitten kotiin lähdettäessä ”hei”. No minulle eläväisenä se oli ihan hirveää vaikka työ oli mielenkiintoista tietosanakirjan toimittamista. En muista pysyinkö siellä kaksi vai kolme kuukautta.

Eli ehkä ei kyse ollutkaan vain siitä työstä vaan minun asenteestani ylipäänsä työntekoon. Tai ylipäänsä elämänasenteesta.

Omille lapsilleni olenkin yrittänyt opettaa, että me elämme Suomessa korkean elintason maassa. Jos sinulla on mikä tahansa ammatti niin jos sinulla vain on työtä suomessa elää ihan mukiinmenevästi. Tehdä vain paljon rahaa jossain työssä josta ei pidä on paljon huonompi vaihtoehto. Saada tehdä jotain johon tuntee suorastaan intohimoa ja jos siitä saa vielä palkkaa niin yhdistelmä on uskomattoman hieno ja palkitseva.

Kun olen työurani aikana seurannut ihmisiä niin ne jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä saavat ehdottomasti aikaan parhaat tulokset.

Sama koskee kuormittavuutta. Työ johon tuntee intohimoa ei alkuunkaan kuormita samalla tavoin kuin vastenmielinen työ.

Intuitio päätöksenteossa

Itse luin joskus ajat sitten, 1980-luvulla amerikkalaisen ”kotipsykologi” Wayne Dwyerin kirjan. En muista enää edes kirjan nimeä, olisiko ollut ”Uskalla elää”. Mutta kirja teki minuun vaikutuksen. En muista enää vuosilukua mutta iältäni taisin olla 35-40, jossain siinä välillä.

Muistan sieltä pari asiaa. Minusta ne olivat kirjan olennaisinta antia.

Ensimmäinen oli intuition korostaminen. Siellä oli moneen kertaan esimerkkejä sisäisen äänen kuuntelemisesta vaikeissa päätöksentekotilanteissa. Oli hirveän vapauttavaa lukea jonkun gurun neuvo moisesta taikauskosta. Vaikka miten rationaalinen ja looginen olen yrittänyt olla elämäni aikana erilaisissa vaikeissa päätöksentekotilanteissa niin uskomaton määrä päätöksiä on mennyt yli ajattelukykyni. On ollut sitten kyse työelämän tai yksityiselämän päätöksistä ei järkevä päätöksenteko ole antanut ratkaisua. Monessa tilanteessa olisi pitkän pähkäilyn jälkeen aivan hyvin voinut heittää kruuna ja klaavaa.

Niissä yhteyksissä olen hiljentynyt kuuntelemaan sisintäni. Juu juu. Älkää lukijat huolestuko, en kuule ääniä ainakaan vielä.

Mutta joku aivan ihmeellinen tunne, intuitio, sanoo, että se on noin. Joku omituinen hyminä sisällä. Erikoista. Mutta yli 20 vuoden kokemuksella olen oppinut luottamaan tuohon ratkaisuun. Ei se tule minään salamana kirkkaalta taivaalta. Sitä on edellyttänyt pitkä pohdinta ja harkintana ja punninta. Se on tehnyt kuin myyräntyötä synapseissa tms mutta tulos on ollut kirkas. Näin minä teen.

Saatte vapaasti olla mitä mieltä tahansa, että GranpaIgor on vähän omituinen hullu tai ihan mitä tahansa. Mutta tuo sisäinen ”ääni”, hyminä, intuitio, käytettäköön siitä mitä tahansa nimeä, ei ole minua johtanut harhaan kertaakaan. Ei kertaakaan. Tuohon voi tietenkin löytää psykologisia selityksiä, miten sitä sitten jälkeenpäin psyyke rakentaa argumentit valitun vaihtoehdon puolustamiseksi. Jos olisin valinnut toisen vaihtoehdon sekin olisi jälkeenpäin omassa mielessä muuttunut ihan yhtä oikeaksi.

Olkoon miten tahansa ainakin minä olen havainnut myös intuition täydentävän loogista ja rationaalista päätöksentekoa.

21.9.2007

Opetusperiaatteeni opettajana

Aiheen sain kun luin erästä toista "by-invitation-only" blogia. Siellä oli kertomus opettajasta joka sai koululuokan järjestyshäiriköt taitavasti kuriin. En rohkene tähän siteerata vaikka en uskokaan että siinä mitään suurta tekijänoikeusrikkomusta tekisin.

Tuli mieleeni oma toimintani opettajana.

Kun olen ollut opettaja, pääasiassa aikuisille ja tietotekniikasta tai sen soveltamisesta yrityksissä, olen usein aloittanut ensimmäisen tunnin kertomalla opetusperiaatteistani:

Jos oppilaani eivät opi niin minun näkemykseni mukaan vika ei ole heidän tyhmyydessä vaan vika on minussa opettajana. Sillä mitään sellaista rakettitiedettä en opeta jota ei kuka tahansa voi oppia.

Mutta heti perään olen täydentänyt vaatimukseni. Jos oppilas ei ymmärrä niin on rohkeasti kysyttävä. Tyhmä on se joka ei kysy. Kysymättä ei välttämättä opi. Vain näin minulla on mahdollisuus parantaa opetusta ja saada kaikki ymmärtämään ja oppimaan. Voin kertoa asian ehkä paremmin tai toisin sanoin tai jotenkin muuten parantaa opetustani. Minullehan asia on ennestään tuttua. En aina saata etukäteen valmistautuessani tietää missä on oppilaiden aukkokohdat. Saatan käyttää ammattislangia olevia ilmaisuja ihan vain epähuomiossani yms.

Kun pelisäännöt on sovittu ja hiukan harjoiteltu päästään varsinaiseen oppimiseen. Ensimmäisinä tunteina joutuu silti pitämään tuntosarvet valppaina. Vaikka kukaan ei kysyisi mitään on hiukan yritettävä arvuutella ilmeistä ja eleistä ja tehtävä jotain kontrolloivia kysymyksiä, lähinnä sen selvittämiseksi että menikö perille. Suomalaiset syttyvät vähän hitaasti opetustilanteessakin. Mutta kun oppilaat ihan oikeasti oivaltavat että tuo heppu joka tuolla edessä on opettamassa (siis minä) on ihan tosissaan noilla alun ohjelmajulistuksillaan niin alkaa oppimisen yhteistyö sujua.

Ainoa minua harmittanut seikka on vuosien varrella ollut, että opetustilanteessa aina on sellainen muutaman prosentin vähemmistö jolta ei kiitosta heru kun tehdään palautekysely. Olen kuitenkin joskus myöhemmin kuullut opetusalan ammattilaisilta että opetat miten tahansa ja ketä tahansa niin kyse on kuin jostain luonnonvakiosta. Jos saat yli 90% antamaan arvosanan kiitettävä tai hyvä olet menestynyt erinomaisesti.

Kaikkia ei voi tyydyttää.

20.9.2007

Mitä opin vanhemmiltani?

Kun Kumitonttu (niin isolla vai pienellä kirjaimella?) tuntuu kuuluvan vakiolukijoihin ansaitsee hän ainakin jonkun nopean kommentin. Sain kyllä tästä ajatuksen kirjoittaa ihan erikseen saamistani opeista. Ja kun aloin kirjoitta niin eihän tästä mitään ihan lyhyttä pikku kommenttia tullutkaan.

Ei pidä tässä unohtaa että sain äidiltänikin arvokkaita asioita. Mutta mies kun olen niin ehkä mieskuva muotoutui kuitenkin enemmän isän mukaan.

Muistan aina 50-luvulla kun monen kaverin isät lauantaisin työpäivän jälkeen pikkuhiprakassa huojuivat minun isäni tuli aina raittiina ja ryhdikkäänä perheenä luokse kotiin. Aina. Ei poikkeuksia eikä epävarmuutta. Tunsin usein hiljaista ylpeyttä kun isä ryhdikkäästi asteli kotiportista. Ei ollut kännissä, ei.

Tosin isän puutteista miehenä olen yrittänyt ottaa opiksi. Niin sellaisiakin aloin huomata kun "aikuistuin" joskus 40 paikkeilla. Siinä vaiheessa isästä tuli minun silmissänikin ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen, sitä ennen vallitsi kova kilpailuasetelma. Jos ei vahdi tarkkana itseään antaa aivan liian hyvin periksi myös perimilleen huonoille piirteille. Jos itse uskaltaisin arvioida olen ehkä edistyksestä saanut kouluarvosanan 8. Eli parantamisen varaa on vieläkin. Mitä sanoisivat lähimpäni tai ex-vaimoni on sitten eri asia. Mutta ei sekään varmaan ihan objektiivista olisi.

Pitkäsanainen kun olen niin ehkä nyt pääsen siihen asiaan mitä Kumitontulle lupasin. Ainakin yhden esimerkin ehkä pari.

No ensimmäinen, jota olen noudattanut aika hyvin: jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti. Älä siis hutiloi. Olen silti armahtanut itseni jos en ihan isäni tasolle ole aina yltänyt.

Joo, itselleen on oltava armollinen, sen tosin opin äidiltä, en isältä. Isä oli itselleenkin tinkimätön.

Täsmällisyys on kuninkaiden hyve. Tässä olen epäonnistunut, aikakäsitykseni on jossain suomalaisen ja afrikkalaisen aikakäsityksen välimaastossa. Pienenä bonuksena kuitenkin toisaalta muidenkin huono ajanpitoa enkä tule hulluksi jos joku on myöhässä. Oppi on erinomainen mutta tässäkin olen joutunut itseäni armahtamaan. En kehtaa edes kertoa arvosanaan jonka antaisin itselleni. Olen siis armollinen mutta hyvää arvosanaa en voi antaa edes armosta, se olisi vilpillistä ja vastoin isän moraaliohjeita.

Sitten oli lukeneisuutta ja järjen käyttöä koskevat mietteet: se mitä pääkopassa ei ole niin takapuoli saa kärsiä.

Ja ahkeruuteen ja omatoimisuuteen sopi eräs venäjänkielinen sananlasku: jotenkin suomeksi: jos rakastat kelkkailua rakasta myös kelkan huoltamista.

Älyä isä korosti tavallaan hyvin perinteisellä "noblesse oblige" (eli aateluus velvoittaa) tyylillä. Eli jos Luoja on antanut järkeä niin olisi synti ja henkistä velttoutta olla sitä käyttämättä ja myös muiden hyväksi. Tämä muiden hyväksi oli tärkeä näkökohta. Pelkkä oman edun ajaminen ei ollut sivistynyttä, vain nousukkaat öykkärit syyllistyivät sellaiseen, eivätkä sellaiset suurta arvonantoa isän silmissä nauttineet. Tosin joskus joutui hiljaa sietämään. Olen perinyt asenteen.

Tästä kirjoitinkin joskus blogissa, että sellaiset menestyneet yrittäjät jotka muistavat mainita myös hyvän onnen merkityksen menestyksessään saavat minulta nöyryyspisteitä. Omalla kaikkivoipaisuudella ja ahkeruudella rehvastelevat eivät minun silmissäni suurta arvostusta nauti.
Jos Luoja ei ole antanut älyä niin sehän ei ole sen ihmisen oma vika eli olkaa anteeksiantavaisia, hieno oppi sekin..

Pitää vielä pari asiaa lisätä kun innostuin. Äiti opetti ettei saa mennä vihassa nukkumaan ja pahoja tekoja piti ehtiä pyytää anteeksi. Uskomaton oppi. Olen yrittänyt noudattaa ja osin sen vuoksi minua onkin siunattu upeilla unen lahjoilla.

Aitoon anteeksipyytämiseen vaadittava nöyryyttä olen aina välillä joutunut opettelemaan, hiukan olen jo oppinut. Yllättävän usein olen huomannut vastapuolen sulaneen jos itse olen ensimmäisenä ojentanut käteni anteeksipyyntöön. Ensimmäinen anteeksipyytäjä on aina ollut voittaja siinä asetelmassa.

Moraaliohjeen olen liittänyt itse tuohon äidiltä oppimaani anteeksipyyntösääntöön: älä tee mitään sellaista joka veisi mielenrauhasi, yöunesi. Ja jos olet tehnyt niin yritä pyytää anteeksi.

Tähänkin pitää tietenkin taas liittää se yleinen armeliaisuus näkökohta, että itselleen pitää sitten kuitenkin olla armollinen jos erehtyy. Ihmisiähän me kaikki kuitenkin vain olemme. Niin eikä tuon armeliaisuuden pelkästään tarvitse itseään koskea vaan myös muita . Itselleen on vain paljon vaikeampi olla armollinen, ainakin minä olen näin sen kokenut. Itseltään vaatii enemmän.

Kumitontun kysymällä tavalla antaisin mielelläni nuo kaikki edelle kirjaamani elämänohjeet lapsilleni perinnöksi. Toivottavasti jotain olen osannut välittää jo nytkin. Lukekoot sitten tätä blogia niin oppivat sieltä lisää jos ei ole tullut aiemmin eksplisiittisesti kerrottua.

Asia josta en tiedä mistä sen olen kehittänyt, ehkä se on syntynyt kodin oppien, mietiskelyn, lukemisen ja elämänkokemusten ja perusoptimismin yhdistelmänä. Mutta haluaisin että lapseni sen sisäistäisivät. Se on eräänlainen ”kissafilosofia” selviytymisstrategia. Elämä on aikamoista vuoristorataa, vuorottelevaa ylä- ja alamäkeä, joskus pidempiä joskus lyhyempiä jaksoja.

Kun olet sijoittanut monipuoliseen tietoon, taitoon ja osaamiseen on sinulla iso määrä jo erilaisia perusasioita mukanasi. Maallinen omaisuus sinulta voidaan ryövätä, sinulta voidaan viedä perheesi ja kotimaasi jopa kunniasi mutta niin kauan kuin sinussa henki pihisee niin oma pää on mukanasi. Jos omaat vielä kissan tai vieteriukon ominaisuuden, että makaat nyrkkeilytermein hetken kanveesissa mutta sitten siitä nouset ylös ja jatkat. Et luovu etkä anna periksi. Et koskaan.

No nyt pääsen sitten ruokakauppaan.

Isän syntymäpäivä

Jos isäni eläisi hän olisi eilen täyttänyt 95 vuotta. Eläessään hän usein muisteli omaa äidinpuoleista isoisäänsä, joka kuoli vasta tuonikäisenä. Tästä esi-isästäni mainitsin joskus viime vuonna kun kirjoitin Venäjän tulleista.

Haikeat mutta myös lämpimät muistot isästäni palautuivat eilen mieleeni. Muistin lukuisia taisteluja välillämmme mutta myös ne lukuisat elämänohjeet, jotka usein haluamattanikin sain, jotka myöhemmin ovat paljastuneet kullanarvoisiksi.

Tuli ihan kyynel silmäkulmaan kun muistelin.

Tällaisina hetkinä aina toivoo, että kun vain olisi osannut samanlaiset eväät antaa omille lapsilleen.

Eikä tuollaisista perinnöistä ole koskaan edes mennyt perintöveroa ;)

15.9.2007

Työpaikkakiusaaminen

Olen törmännyt työpaikkakiusaamiseen muutamassa työpaikassa työurani aikana.

Yhdessä paikassa saatoin olla uhrikin, vaikka en sitä itse täysin oivaltanut. Minulla on ollut sen verran hyvä omanarvontunto, että pidin kiusaajaa vain hankalana, yhteistyökyvyttömänä ja omituisena. Jälkeenpäin ymmärsin hänen tehneen melkoisen määrän myyräntyötä selkäni takana häiritäkseen työtäni. Osin hän siinä onnistuikin selvisi minulle jälkeenpäin. Onneksi en ollut tämän ihmisen välitön alainen. Hänen välittöminä alaisinaan työskennelleet vaihtuivatkin tiuhaan tahtiin. Melkein pari kertaa vuodessa näin jonkun alaisen itku kurkussa irtisanoutuneen.

Miksi hänen esimiehensä eivät reagoineet? Mietin usein siihen esimiehen reagoimattomuuteen selitystä jo talossa ollessani. Selitys oli ilmeisesti aika yksinkertainen. Tämä työpaikkakiusaaja oli yrityksen pääkirjanpitäjä ja siinä tehtävässä varmaan taitavin koskaan tapaamani. Huipputaitavana hän teki myös suuren osan esimiehensä talousjohtajan tehtävistä. Kun muutaman kerran talousjohtajalle ihmettelin hän totesi pragmaattisesti työvoimatoimistosta aina löytyvän itkusilmissä poislähteneiden tilalle jonossa uusia merkonomeja. Niin pääsihän hän itse helpolla kun kiusaaja teki hänenkin töitään.

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 37/2007 oli juttu sairastuneesta rauhanturvaaja-luutnantista, joka oli ollut ulkomailla työpaikkakiusaajan alaisena rauhanturvaajajoukoissa. Surullista luettavaa miten työpaikan ilmapiiri voi sairastuttaa ihmisen.

Olen kirjoittanut huhtikuussa 2007 narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tähän mennessä näitä minun tuntemiani työpaikkakiusaajia tuntuu yhdistävän tuollaiset narsistisen persoonallisuushäiriöisen tunnusmerkit. Kaikissa tapauksissa on ollut kyse työssään erittäin taitavista ihmisistä, joita on yhdistänyt tunne-elämän köyhyys tai peräti olemattomuus.

En ole lääkäri, joten en kykene tietenkään kiusaajista mitään virallista diagnoosia tekemään. Mutta tuo muutama vuosi sitten oppimani tästä asiasta on antanut minulle ainakin riittävän selityksen.

Mutta vaikka selitys on hyvä se ei silti oikeuta työpaikkakiusaamiseen. Ongelma on vain hirveän vaikea, kun kyse usein on todella erittäin taitavista työntekijöistä. Ja on paljon yrityksiä, joissa ylin johto punnitsee yhden ilmapiirin pilaajan niin tärkeäksi, että sellainen saa pilata hyvän työilmapiirinkin. Nämä ovat niitä työpaikkoja joissa julistus ”henkilöstö on tärkein voimavaramme” toteutuu vain juhlapuheissa

14.9.2007

Entiset aviopuolisot ystävinä?

Tuli eilen täyteen 3 kk tekemästäni eropäätöksestä. Milloin puolisoni oli oman päätöksensä tehnyt ei ole tiedossani. Väitti tehneensä päätöksensä ennen minua.

Olen yrittänyt selvittää itselleni miten aviopuolisot säilyvät avioeron jälkeen ystävinä. Tiedän sellaisia tapauksia ja olen niitä joskus sekä ihmetellyt että ihaillut. Olisi se jotenkin niin hienoa.

Mutta olen elämäni aikana joutunut katkaisemaan vuosikymmenien ystävyyssuhteitanikin . Tekee kipeää mutta voi säilyttää oman arvokkuuden kun ei tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.

Miten sellainen avioeron jälkeisen ystävyyden säilyttäminen onnistuu? Onko muutos ystävyydeksi jotenkin kypsän aikuisen ihmisen tunnusmerkki vai miten tuota pitäisi arvioida? Jos ei kykene ystävyyteen entisen puolisonsa kanssa niin onko sitä jotenkin kehittymätön?

Mitä asiasta sanoo kristinusko? Muita uskontoja en tähän viitsi arvuutella, koska siellä missä naiset ovat alistetussa asemassa asiaa varmaan tulkitaan ”miesmyönteisellä” tavalla.

Onko se normaalia vai epänormaalia – vai onko se vain niin tai näin. Joskus onnistuu joskus ei. Vai onko kyse kuitenkin jostain vuorovaikutuksesta, toisilta pareilta onnistuu toisilta ei ja se on vain jostain kemiasta kyse? Vai onko tilanne sellainen, että jos avioeron jälkeen kykenee säilymään ystävinä ei koskaan ole ollutkaan kyse rakkaudesta?

Muuttuuko rakkaus vihaksi vai ystävyydeksi? Mistä se riippuu?

Ja mitä se rakkaus oikeastaan olikaan, seksiäkö vain?

Tällaisia kysymyksiä sitä pyörii ajatuksissa kun tekee työtä erosta toipuakseen.

En vieläkään ole ratkaissut mielessäni onko tällaisten asioiden kirjoittaminen blogiin jotenkin ekshibitionismia. Ehkä on. Sitten on vain myönnettävä itselleen rehellisesti omat ekshibitionistiset taipumukset ;)

11.9.2007

"Homokukkaro"

Ostin ensimmäisen (miesten) käsilaukkuni joskus 1960-luvun alussa ja sen jälkeen niitä on minulla ollut aika monta. Osa on ollut pieniä rannekukkaroita ja sitten isoja olkalaukkuja.

En muista enää kuka minulle ensimmäisenä irvaili nimittämällä käsilaukkujani homokukkaroiksi. Mutta ei se nimitys ole minua häirinnyt, vaikka ns hetero olenkin. En pode homofobiaa. Pidän itse asiassa nimitystä hauskana ja toivon ettei kukaan oikea homo loukkaantuisi. Ainakin minun homotuttavani ovat sen verran huumoria ymmärtäviä etteivät varmasti loukkaannu.

Paras iso olkalaukkuni oli kotimaisen Three Bags nimisen yrityksen. Se maksoi kyllä aika hurjasti. Muistaakseni joskus hiukan yli 20 vuotta sitten se taisi maksaa lähes 1000 markkaa ja se on ollut kallein koskaan hankkimani laukku. Se oli laadukas ja hieno, mutta pieni suunnitteluvirhe siinäkin oli tapahtunut. Olkahihnan kiinnitys itse laukkuun olisi saanut olla vahvempi. Tosin olen syytellyt itseänikin, että ahdoin laukun liian täyteen kun korvasin sillä usein salkunkin.

Pieniä rannehihnalla varustettuja laukkuja minulla on ollut melkoinen määrä ja ne ovat usein eräänlaisia heräteostoja. Näen jossain liikkeessä hyvännäköisen laukun ja lankean ostamaan sellaisen heräteostona. Kirjoitinkin täällä blogissa joku aika sitten tästä naisilta oppimastani itsensä hellimiskikasta eli shoppailusta. Se on ihan kivaa aina joskus jos osaa pysyä kohtuudessa. Itse asiassa minulle ei ongelmana ole vaatekaupat tai laukkukaupat.

Ilmeisesti aika yleiseen miehiseen tapaan minun heikkoutenani on erilaiset vimpaimet. Kutsunkin Claes Ohlssonia tai Verkkokauppaa miesten "Tiimariksi". Niissä saatan vaellella pidempäänkin ja usein sieltä pääsen vain vaivoin ulos ostamatta mitään. Joudun suorastaan kovettamaan itseni ja aina kun tekee mieleni ostaa jotain yritän suorittaa vielä kerran jonkinlaisen realitetticheckauksen: tarvitsenko tällaista vimpainta ihan oikeasti? Yllättävän usein oikea vastaus on että enhän minä tuota tarvitse ;)

Onneksi minua ei ole vaivannut joitakin ihmisiä ulosmenokassoilla vaivaava tunne, ettei voi mennä kaupasta ulos ostamatta jotain. Siksi he usein kassan läheltä kopaisevat mukaansa jotain halpaa ja hyödytöntä ja ihan turhaa.

8.9.2007

Media is the Message!

Kirjoittamisieni aiheet vaihtelevat aika tavalla. En tiedä vieläkään olisiko parempi profiloitua vain määrättyihn asioihin vai kirjoittaa useampia blogeja?

Yhteisöllisyys tunkee yritysmaailmaan. Väkisin. Mutta muuttuvatko ihmiset siinä mukana?

Olen tehnyt töitä yrityksessä, jossa etätyö oli laajasti käytössä jo 1990-luvulla. Moni työtehtävä ei ollut suuremmin paikkaan sidottua ja osittain ei edes aikaankaan. Tosin hankalaahan asiakkaiden olisi ollutkin soittaa myöhään illalla tai aikaisin aamulla kukonlaulun aikaan. Vaikka kännykät olivatkin kaikilla.

Sähköposti oli laajasti käytössä kahdenvälisissä yhteyksissä, Usenet tyylisiä uutisryhmiä käytettiin laajempaan vuoropuheluun ja välittömään vuorovaikutteiseen kommunikaatioon käytettiin irc-ohjelmaa. Kaikki välineet olivat minulle jo ennestään tuttuja kun olin innostunut internetin hyödyntämisestä jo 1990-luvun alkupuolelta.

Minäkin olin kuvitellut esimerkiksi, että irc oli pelkästään teinien ja nuorten nettipulinoita varten, ja tämä siis kaikki paljon ennen kuin Microsoft Messengerit, Skype’it ja muut vastaavat yleistyivät. Oli yllätys havaita, että sitä saatettiin hyvin käyttää liike-elämässäkin vuorovaikutteiseen kommunikaatioon.

RSS-viestien seuraamisella olen saanut jonkin verran erilaisten mielenkiintoisten blogien seuraamiseen jäntevyyttä.

Itsekin aloin pari vuotta sitten tämän blogin kirjoittamisen ja nythän ne ovat jo räjähtäneet käsiin. Mielenkiintoisia blogeja on ”liikaa”.

Nyt on alkanut ilmestyä uusia työvälineitä. Ensin kuulin pari kuukautta sitten tyttäreltäni Facebook nimisestä, taisin jopa kirjauttaa itseni sellaisen käyttäjäksi ja sitten hiukan myöhemmin samantyylinen Jaiku ilmestyi tai ainakin kuulin siitä vasta silloin. Facebook haiskahti profiloituvan nuorten jutusta, vaikka eräs minun ikäinen vanha työtoverinikin oli sellaisen aloittanut. Jaiku vaikutti enemmän ”aikuisten” jutulta.

Joitakin kuukausia sitten oli aloitettu netissä ”tapahtuva” yhteisöllinen kirjahanke joka kuvaisi tulevaisuuden yhteisöllistä yritystoimintaa. Hanke on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen ja seuraan sitä mielenkiinnolla.

Vaikka monesta asiasta olenkin samaa mieltä niin ihan kaikesta en kuitenkaan. Olen järkytyksellä havainnut ulkoistamisten. jäykkien ja kaavamaisten prosessien ja pitkien palveluketjujen muuttaneen monet asiat entistä huonommiksi. Enkä ole välttämättä huomannut, että niillä keinoilla olisi saavutettu palvelutaso- tai kustannushyötyjäkään. Olen usein vain havainnut, että joillain ulkoistusta myyvillä yrityksillä on ollut taitavasti argumentoivat myyjät ja tyhmät ostajat.

Kun kuulenkin puhuttavan keskittymisestä ydinliiketoimintaan laitan välittömästi ”paskanjauhantasuodattimeni” päälle vaikka jatkankin kuuntelemista. En halua antaa ennakkokäsitysteni häiritä – voihan joskus kuulla jotain todella oivallista.

Mutta kun sitten havaitsee ympärillään yritysjohtajia, jotka puhuvat juhlapuheissa tyyliin miten ”henkilöstö on tärkein voimavaramme”, hehkuttavat uutta yhteisöllisyyttä ja siihen liittyviä sähköisiä työvälineitä, mutta sitten kaikissa tempuissaan samaan aikaan osoittavat kaikkea päinvastaista. Henkilöstöllä on vain välienarvoa ja heidät koetaan lyhytnäköisesti koneiden kaltaisiksi kohtuullisen helposti korvattaviksi tuotannontekijöiksi. Muistuu mieleen 1980-luvulla kun japanilaista tuotantofilosofiaa yritettiin tuoda suomalaiseen tuotantoon, olin sitä itsekin opettamassa ja konsultoimassa. No eihän se onnistunut kuin harvoilla yrityksillä, kas kun me Suomessa olemme kulttuurisesti erilaisia kuin japanilaiset eli ei meille sitä kaikkea voinut tuosta vain säkillä ammentaa. Vaikka miten varoittelin monia yrittäjiä meni nekin varoitukset kuin kuuroille korville. Kas kun ”pullasta” olisi tarkoitus vain ottaa työnantaja-omistajalle hyvin maistuvat rusinat ja loput jättää kokonaan toteuttamatta.

.

1.9.2007

Arto Kytöhonka ja avioero

Kirjoitin kesäkuussa Artosta. Ainoa Arton kirja jota en koskaan ehtinyt saada Artolta hänen eläessään oli käsittääkseni Arton viimeiseksi jäänyt proosarunokirja "Kurjan miehen kirjeitä avioerosta, lapsista, kuolemasta. Äitini talo 1991. (proosarunoja)".

Onneksi kirjastolaitoksemme kykenee vielä (miten kauan?) palvelemaan asiakkaita ja sain sen Päijät-Hämeestä kaukolainaksi.

Se oli järkyttävää luettavaa, mutta sen lukeminen lievitti omaa avioerosuruani. Se aivan kuin asetti minun tuskani selkeästi oikeisiin mittasuhteisiin. Meillähän ei kuitenkaan enää ollut pieniä lapsia erotessamme.

Muistan vieläkin ensimmäisen n 30 vuoden takaisen eroni traumat, kun jouduin käytännössä luopumaan lapsistani muuttaessani heistä n 400 km päähän. Eikä silloinen ent vaimoni sentään tehnyt samanlaista kiusantekovastarintaa (******* tähän kohtaan on tullut huomautus ja myönnän kirjoittaneeni vain tosita osapulta kuunnelleena, lue kommentit 2-3 *******) kuin mitä Arto joutui kokemaan.

Kaikki 5 lastani ovat jo aikuisia. Vanhimpien kanssa on näitä eroasioita joskus sivuttukin keskusteluissa. Ja on se hirveää kuultavaa erovanhemmalle miten lapset ovat tilanteen kokeneet.

Minun neuvoni onkin ollut ensimmäisestä 30 vuoden takaisesta avioerosta lähtien: tehkää mitä tahansa korjataksenne avioliittonne. Jos teillä on pieniä lapsia sitä kannattaa kaikin voimin ja vielä vähän enemmänkin yrittää.

Enkä tällä suinkaan tarkoita neuvoa, että pitäkää jotain kulissiaviolittoa vain lasten vuoksi pystyssä. Pienetkin lapset ovat yllättävän taitavia aistimaan ympäröivän ilmapiirin, paljon taitavampia kuin useimmat aikuiset. Aikuiset kykenevät usein pitkäänkin petkuttamaan puolisoaan, mutta eivät lapsiaan. Kulissiavioliiton säilyttäminen on pelkkää lastenkin petkuttamista. Tuskin te siihenkään haluatte syyllistyä.

Mutta uskon vakaasti, että avioliiton pelastamiseen kannattaa panostaa. Joskus sanonkin pienellä huumorilla "ei se vaihtamisella parane".

Lievä kankkunen

Oli työpaikan juhlat perjantai-iltana. Vaikka paikalla oli paljon väkeä ja osa ihan ventovieraita niin oman lähipiirin kanssa oli ihan mukava kilistellä maljoja.

Nautin sen verran harvakseen jaloja juomia, että lankesin ansaan.

Kun aloitin aterian valkoviinillä niin ajattelin vuosikymmenien kokemuksen opettamana olla sekoittamatta juomia ja nautiskelin kohtuullisen hyvää kuivahkoa valkoviiniä lähes samalla antaumuksella kuin olisin juonut 2/3 miedompaa keskikaljaa.

Humalahan siitä seurasi, mutta silti ymmärsin ennen ns ördäysvaihetta (sinänsä minulle aika harvinainen olotila!) hypätä taksiin ja ajaa kotiin.

Lievä kankkunen (pelkästään fyysinen) siitä tuli.

Olen tässä blogissakin useamman kerran muistellut isältäni ja äidiltäni saamia oppeja. Joskus nuorena miehenä muistan isäni kertoneen minulle omalta isältään saaneen joskus neuvon, että oikein hankalaan kohmeloon auttaa homeopaattisesti yksi pieni viinaryyppy. Isäni oli alkoholia sivistyneesti kohtuukäyttävä ja mielestäni onnistui meihin lapsiinkin istuttamaan samanlaiset tavat. Tuon kohmeloryyppyneuvonkin mukana sain asianmukaiset varoitukset, että noita kohmeloryyppyjä on sitten otettava vain yksi eikä ajateltava sitä uutena lähtölaukauksena. Melkein 50 vuotta epäsäännöllisin välein alkoholia käyttäneenä en ole tuohon kikkaan joutunut turvautumaan kuin pari kertaa ja niistäkin kerroista taitaa olla useita kymmeniä vuosia. Mutta kikka on hyvä.

Pitkästä aikaa sattuneesta vahingosta taas uudestaan viisastuneena olisi vain pitänyt vaihtaa mietoon kaljaan. Tai sitten juoda joka toinen lasillinen vettä tms - erittäin käyttökelpoinen kikka sekin.

Mutta sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Syötyni hyvän tukevan aamiaisen puoleltapäivin alkoi elämä taas palautua.

29.8.2007

Auto hajosi

Sattuipa käymään viikko sitten keskiviikon ukkosmyrskyissä huonosti. Ajoin rankkasateessa rautatien alikulkutunneliin Kauniaisten keskustassa. Vettä tuli kuin kaatamalla ja ajoradalla tunnelissa oli paljon vetta. Taisi siellä olla mennyt edellä linja-auto, mutta en huomannut mitenkään arvioida sen perusteella veden syvyyttä.

No siinäpäs kävi. Tunnelin alimmalla kohdalla vettä oli todella paljon ja yritin painaa lisää kaasua. Moottori sammui, eikä sen jälkeen mikään hätävilkkuja lukuunottamatta toiminut. Olin tunnelin syvimmällä kohdalla. Tunnelin seinämiä katsomalla havaitsi veden pinnan vain kaatosateessa koko ajan kohoavan.

Kyllä siinä jonkinmoinen pakokauhu valtasi. Aluksi muistin ohjeet, että hukkuvasta autosta pitää päästä mahdollisimman nopeasti ulos ja aukaisin ovea, mutta sieltä oikein ryöpsähti vetta autoon sisään. Sain oven joten kuten suljettua. Eli vettä oli yli kynnyskoteloiden. Arvelin veden syvyydeksi yli 40 senttimetriä hurjimmillaan.

Tässä vaiheessa tajusin, että olihan minulla kännykkä ja soitin 112 hätänumeroon. Oli ruuhkaa mutta jäin jonoon. Hetken kuluttua sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää apua, pitihän auto saada tunnelista pois.

Kun minulla oli tunnelin pohjalla hätävilkut päällä huomasivat muut autoilijat veden syvyyden autostani, olihan sitä pitkälti ohi puskureiden. Ja kaikki kääntyivät ympäri etsimään kiertotietä.

Kun poliisi ehti paikalle oli kaatosade jo laantunut ja veden pinta tunnelissa laski nopeaa vauhtia, mutta auto ei silti enää käynnistynyt eikä starttikaan pyörinyt.

Poliisit työnsivät auton pois tunnelista kun Lada oli kuitenkin sen verran kevyt. Onneksi poliisi keksi kysyä onko minulla kasko, en siinä hädässä edes ymmrätänyt siihen kuuluvan hinauksenkin. Ja kun minulla oli kasko tilasin hinurin vetämään auton jonnekin korjaamolle.

Korjaamolla sitten paljastui perjantaina että kone oli hörpännyt vetta sen verran joka sylinteriin, että se oli sitten entinen kone.

Diagnoosi oli joka tapauksessa musertava: entinen moottori.

Nyt viikkoa myöhemmin paljastui kaskovakuutuksen konnankoukku:

---------- lainaus -----------
Korvausvelvollisuuuden ulkopuolelle jäävät vahingot
Vakuutuksesta ei korvata vahinkoa, joka on aiheutunut
- vedestä ajettaessa veden peittämällä tiellä tai alueella
---------- lainaus -----------

Siellähän se luki selvästi, sivuja ehdoissa oli yli 20. Eipä tuota voi selvemmin sanoa.

Kyllä tämä muutaman tonnin ylimääräinen lasku kruunasi kaikki kesän 2007 vastoinkäymiseni. KÄÄK.