30.9.2007

Venäjän kielen opiskelusta

Aiheen tähän kirjoitukseen sain monin tavoin arvostamaltani kolumnistilta, Iltalehteen kirjoittavalta Aarno ”Loka” Laitiselta, olimme samassa lukiossa, minä muutamaa luokkaa alempana ja hänen tuoreesta kolumnistaan ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”.

Kaikissa asioissa en ole Aarnon kanssa ihan samaa mieltä, sen verran maailmankatsomuksemme taitavat erota, mutta hyvin Aarno kirjoittaa ja aina loistavasti argumentoiden.

Mutta tässä Venäjä-jutussa olen täysin Aarnon kanssa samaa mieltä.

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tuli nuoremmalla pojallani eteen peruskoulussa yläasteella 2. vieraan kielen valinta. Tarjolla oli vaihtoehtoina saksa, ranska tai venäjä.

Todettakoon tässä, että olen aina arvostanut laajaa kielitaitoa.

Poikani olisi halunnut muiden poikakavereittensa enemmistön tavoin valita saksan. Itse Saksalaista koulua käyneenä arvostan saksan kieltä ja saksalaista kulttuuria.

Osin venäläisten juurieni vuoksi mietin vakavasti venäjääkin. Mutta tässä tulikin eteen mielenkiintoinen opettajien suusta avoimesti annettu ohjaava opastus:

Venäjää ei kannata valita, koska on aika epävarmaa tuleeko riittävää määrä ilmoittautuneita ja silloin voi joutua tyytymään siihen ryhmään johon jäi tilaa eikä pääse siihen kieliryhmään jonka jonka olisi valinnut vaihtoehdoksi.

Puntaroimme pojan kanssa pitkään, mutta sitten järkeilimme jotenkin seuraavasti (no minähän siinä pääasiassa järkeilin ja poika kuunteli). Ajatuskulkuni oli kutakuinkin seuraavanlainen:

Poika oli jo lukenut koulussa ruotsia ja englantia ja saksa olisi kuulunut samaan kieliryhmään muutenkin. Venäjä piti tavallaan sulkea pois vaihtoehdoista edellä kertomastani ohjausmielipiteestä johtuen (kas kun en silloin tullut asiasta purnanneeksi). Arvelin, että ruotsin ja englannin pohjalta saksan opiskelu aikuisenakin voisi olla helpohkoa. Muistan jopa kuinka Saksalaisessa koulussa ruotsin opettaja aina muistutti, että jos ette muista jotain sanaa ruotsiksi niin miettikää mitä se on saksaksi, se on hyvin todennäköisesti jotain samantyylistä ruotsiksi. Ja niinhän se oli.

Itse en osaa ranskaa kuin vain auttavia fraaseja. Mutta olen ihaillut melkein aina gallialaisia. Ranskan vallankumous 1789 ja sen tunnuslause vapaus, tasa-arvo ja veljeys edustavat minunkin elämänarvojani. Citroen oli ensimmäinen rakkauteni automaailmassa. Samainen poikani tuli kerran itkien kotiin alaluokilla: isä isä miksei meillä voi olla Toyotaa tai Nissania niin kuin muiden kaverien isillä. Selitä siinä sitten omia mieltymyksiään pienelle itku kurkussa olevalle pojalle. Kas kun erilaisuuden sieto pienellä maaseutupaikkakunnalla oli muutenkin huonoa niin onhan se vieklä vaikeampaa pienille lapsille. Ja meilläkin seisoi pihalla peräti 2 Citroenia, toinen minun ja toinen vaimon käyttämä.

Järkeilyni yläasteen kielivalinnasta kulki seuraavasti: EU:n myötä ranskasta on tullut entistä tärkeämpi kieli myös suomalaisille. Sitä opiskellaan silti Suomessa aika vähän ja sen lausuminen voi muutenkin olla vaikeaa ellei sitä opettele aika nuorena. Ranskan kielen maantieteellinen levinneisyyskin oli käsitykseni mukaan laajempi kuin saksan. Laajasti käytössä Afrikassa ja kaukoidässä. Ja ainakin minun korvassa kuulostaa kauniilta. Ja jos osaa ranskaa voi espanjan, italian ja portugalin opiskelu helpottua jatkossa.

Nyt aikuisena on poikani kiittänyt minua kaukoviisaasta valinnasta, hän osaakin jo sujuvasti italiaa ja opiskelee nykyisessä opinahjossaan Hollannissa myös espanjaa. Minua se kiitos lämmitti aivan mahdottomasti.

Mutta venäjän kielen huono asema minua harmittaa. Itsellänikin lapsena oppimani taito on ruostunut melkein olemattomiin. Viidestä lapsestani kahdella on venäjän osaamista, toisella enemmän toisella vähemmän. Harmi, olisi kiva jos olisi enemmän.

"Hotelli Ruanda" ja minun uskoni

Lauantai-iltana tuli televisiosta järkyttävä eräästä kansanmurhasta kertova elokuva, Hotelli Ruanda.

En puutu elokuvan teemaan sen tarkemmin. Aiheeni on nykyajan sodat.

Syy miksi en ole uskossa on yksinkertainen. Sodat. Minun mielestäni kristinuskon maailmanselitys ja sodat eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

Saa minulle aikamoisen arsenaalin antaa erilaisia selityksiä enkä silti usko, on sitä käännytystä moni vuosikymmenien aikana yrittänyt. Eräs sitkein käännyttäjä myönsi kerran kun vetosin hänen turhiin yrityksiinsä, että eikö hän luota Herraan, että sitten kun Igorin aika tulee niin kyllä Herra kutsuu. Hyväksyi argumenttini ja lopetti käännytystyönsä. Jäimme ystäviksi. Ja toivottavasti kukaan ei kuvittele etten ole asiaa miettinyt itsekin sekä järjellä että tunteella ja vuosikymmenien ajat.

Ei vaan ole kolahtanut kohdalleen. Antakoon nuo korkeammat voimat minulle anteeksi epäuskoni jos olen ollut väärässä. Pahaa en ole kuitenkaan tarkoittanut vaan aina olen vilpittömästi yrittänyt etsiä totuutta.

Tämä ei poista syvää kunnioitustani useita uskovia ihmisiä kohtaan.

Tuntui tuo elokuva Hotelli Ruanda vain niin luissa ja ytimissä taas vaihteeksi, että oli ihan pakko tämä purkaus kirjoittaa.

29.9.2007

Petkutetaanko nuoria työelämän alussa?

Nuorin tyttäreni, viikon kuluttua 25 v, on viittä vaille maisteri. Viimeistelee paraikaa graduaan tuossa olohuoneessani, kun ei ollut varaa enää enempää velkaantua ulkomailla ja asua omassa asunnossa. Kandidaatin tutkinto hänellä on muutaman vuoden takaa arvostetusta englantilaisesta yliopistosta (kansainvälinen ranking korkeampi kuin suomalaisilla yliopistoilla). Ja kielitaito sen mukainen ja muutakin kuin englantia.

Saako hän pääkaupunkiseudulta palkattua työtä? Saas nähdä. Palkattomassa harjoittelussa hän on nyt. Tuntui sopivan hänen opintoihinsa tuskin muuten olisi ottanut edes vastaan. Onneksi sentään työnantaja tajusi maksaa linja-autolipun ja lounaskupongit kun tyttäreni älysi niitä itse pyytää ettei sentään joutunut itse maksamaan siitä ilosta että sai tehdä ilmaista työtä.

Eli palkatonta harjoittelutyötä tuntuu olevan tarjolla runsaasti. Ihme että sellaista kehdataan tarjota ihmisille. Tai sitten on tarjolla työtä josta saisi pelkkää työmarkkinatukea, jonka määrä on n 500 €/kk. Lisäksi julkinen valta sekin tarjoaa erilaisia harjoittelujuttuja naurettavia korvauksia vastaan.

Eikä tyttäreni ole ensimmäistä kertaa työn haussa. Mutta aikaisemmin teki paremmalla palkalla pelkkiä hanttitöitä. Maksettaisiin nyt edes noiden hanttihommien verran palkkaa.

Ja sitten nuo erilaiset työt joista käytän nimitystä p & p työt (= paska- ja pätkätyöt). Niissäkin julkinen valta tuntuu kunnostautuvan vähintään yhtä hyvin kuin yksityinen sektori.

En kadehdi nuoria heidän uransa alussa. Kyllä tämä maailma näyttää epäoikeudenmukaisuutensa jo heti alkuun.

Kyllä kyse on hyvin koulutettujen nuorten kustannuksella yhteiskunnan suojeluksessa tapahtuvasta keplottelusta. Siivotonta.

Cheaters, sosiaalipornoa vai realitya?

En ole mikään television reality-sarjojen katselija. Mutta parisuhdepettäjistä kertovaan amerikkalaisen Cheaters'iin olen tykästynyt. Ehkä hivenen häpeän tunnustaa huonoa makuani mutta niin se nyt vain on.

Muutama asia minua on mietityttänyt ja tavallaan vaivannut. Ymmärrän hyvin että ajanvietteeksi ja viihteeksihän tuota ohjelmaa tehdään. Eli jo siinä mahdollista hyvää tehdään autettaville niin se on pelkkää vahinkoa. Kuinka paljon aiheutetaan vahinkoa on sitten toinen kysymys. Pakkohan kenenkään ei tuohon osallistua, houkutin ilmaisesta yksityisetsivästä puolison uskottomuuden paljastajana voi olla aika iso.

Ohjelmassa ei ole minun muistikuvani mukaan kerrottu kertaakaan että salapoliisityö olisi johtanut vesiperään, eli puoliso olisi salapoliisiseurannan jälkeen osoittautunut uskolliseksi tai ainakaan ei olisi joutunut kiinni. Jotenkin on selvääettei tuollaiset vesiperätapaukset tarjoa sellaista sosiaalipornon tirkistelydramatiikka jota realitysarja tarvitsee. Mutta olisi hyvä saada jotain vertailulukuja kuinka paljon kumppanin epäilystä on ollut arveltavissa aiheettomiksi.

Itse uskon, että tunne-elämältään ihan terveellä (kuka on ihan terve?) ihmisellä on vaisto havaita pienetkin muutokset parisuhteessa. Enkä usko että niin kovanaamoja pettäjiä olisi kovin monia, että kykenisivät bluffaamaan kumppaneitaan kovin pitkään ilman että kumppani alkaa vaistota muutoksia. Muutoksen syyn selvittäminen onkin sitten paljon vaikeampaa, voihan se olla muutakin kuin kumppanin pettämistä.

Petoksen paljastuttua olen yrittänyt analysoida miten kumppanit antavat anteeksi ja jatkavat suhdetta ja ketkä lopettavat suhteen heti. Mutta siihen ohjelma on aivan liian pintapuolinen eikä sellainen osuus enää tarjoaisi realitysarjalle tärkeää dramatiikkaa. Eli sellaiselle analyysille ohjelma ei anna mitään pohjaa.

Nykyaikana olen usein kuullut esitettävän, ettei pettäjän pidä tunnustaa missään olosuhteissa kumppanilleen petostaan ja pahoittaa hänen mieltään. Eli kun ei tiedä kumppaninsa pettämisestä niin ei voi pahoittaa mieltään.

Tuo näkökohta vähättelee ihmisen vaistoamista. Eikä siinä oivalleta ”synnin anteeksipyynnön” katarttista (tulikohan oikein kirjoitettua?) merkitystä synnin tekijälle miksei myös anteeksiantajalle.

Oman pettämisensä hautominen sisällään voi olla iso painolasti ja se voi heijastua suhteeseen monin vaistottavin tavoin.

Kirjoitin jossain vaiheessa avioerosta ja viittasin siellä kristilliseen neuvontasivustoon ja vaikka en ole uskossa niin sivuston neuvot ovat mielestäni erinomaiset myös näissä pettämisasioissa. Suosittelen.

Opetus: Autoton elämä

Olen joutunut elämään melkein kuukauden autottomana, pakosta. Ai että on tehnyt hyvää. Hyötyliikunta on lisääntynyt. Kunto on selvästi kohentunut. Osaa taas arvostaa autoa kulkuvälineenä eikä pidä sitä minään itsestään selvyytenä. Toisaalta huomaa, että ilman autoa voi elää ihan onnellisena. Ei se mikään välttämättömyys ole.

26.9.2007

Lakien kunnioitus

Iltalehden kolumnisti Raili Nurvala kirjoitti 25.9.2007 kolumnissaan aiheesta "Kirkkoherra ja diakonissa". Syynä oli "Kirkkoherrat yllättivät reilu viikko sitten Helsingin Sanomien kyselyssä (HS 16.9.) näkemyksellään, jonka mukaan epäoikeudenmukaisiksi koettuja lakeja ei tarvitse noudattaa."

Nurvala ihmettelee moista villiintymistä. Olen samaa mieltä. Kyllä järjestäytyneessa yhteiskunnassa on lakeja noudatettava muuten siirrymme pahemman sortin anarkiaan.

Tätä ei pidä suinkaan sekoittaa viimeksi tänään tv-uutisissa hehkutettuun, että Suomi olisi taas oikeusvaltioiden kärkisijalla globaalissa vertailussa. Suomi ei ole mikään ns banaanitasavalta se on selvä, mutta oikeusvaltiosta me olemme vielä kaukana. Suomi saa liukuhihnalla langettavia päätöksiä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta. En ole itse laskenut suhdelukuja mutta tuttuni ovat laskeneet ja todenneet että suhteutettuna väkilukuun saamme ennätysmäärän langettavia tuomioita länsimaista. Ihmsioikeustuomioistunhan antaa tuomioita VAIN julkisen vallan suorittamista ihmisoikeusloukkauksista.

Olin 1980-90 luvun erään suuren oikeusturvaa ajavan kansalaisjärjestön hallituksessa ja myös sen puheenjohtajana. Tuo Nurvalaa kirjoituttanut kirkkoherrojen käsitys että meillä olisi huonoja lakeja ei pidä paikkansa. Koko kirkkoherroille esitetty kysymyksen asettelu ei ole ollut kovin analyyttinen. Voisin leikillisesti sanoa, että eihän väärään kysymykseen voi saada oikeaa vastausta.

Oikeampi kysymys olisi todennäköisesti ollut, että jos virkamies soveltaa lakia väärin tai sen tarkoituksen vastaisesti tai virkamies ei noudata voimassaolevaa lakia niin pitääkö tällaista mielivaltaa kiltisti ja alamaisesti noudattaa.

Väittäisin, että tästä on kysymys. Virkavaltaisuus on muutamassa kymmenessä vuodesa lisääntynyt valtavasti. Väärästä tai lainvastaisesta päätöksestä joutuu virkamies enää erittäin harvoin vastuuseen. Kansalaiset valittavat vuosittain yhä enemmän joka vuosi oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle ja saavat sieltä täysin kaavamaisia "ei-anna-aihetta" päätöksiä. Itsellänikin on yksi sellainen, jopa järjenvastainen päätös arkistossani. Järjenvastaista siinä on ajan kuluminen takaperin, eli eräs seuraamus olisi johtunut myöhemmästä tapahtumasta. Eli siis korkea-arvoisen lainvartijan mielestä syy-seuraussuhde voisi mennä ajassa takaperin. Jokainen tavallisella ns maalaisjärjellä varustettu ihminen ymmärtää että sehän on mahdotonta.

Ollessani tuossa oikeusturvaa ajavassa kansalaisjärjestössä päädyimme useimmiten siihen. että voimassaolevat lait olivat kohtuullisen asiallisia jos niitä vain virkakoneisto perustuslakien edellyttämällä tavalla tinkimättä noudattaisi. Ja kansalaiset nauttisivat lain suojaa mielivaltaa soveltavia virkamiehiä vastaan.

Onneksi virkamiesten enemmistö on edelleen asiallisia, mutta näiden mätäpaiseiden määrä on kasvanut aivan liian suureksi ja eduskuntammekin tuntuu ihan hampaattomalta kun heiltä vaaditaan toimia. Median räksytys, kuten tässä tapauksessa Nurvalan kolumni, tuntuu sekin suuntautuvan ihan väärään kohteeseen.

Tällaisen todellisuuden kuvaamista mediassa ei yleensä pidetä poliittisesti korrektina ja sen unohtavat toimittajat kyllä nopeasti vaiennetaan ja pannaan kuriin.

23.9.2007

Kysely: Yrittäjyys kiehtoo yhä useampaa

Kyllä nyt on tehty tutkimuksessa rakettitiedettä.

Lainaus jutusta "Kiinnostus yrittäjyyttä kohtaan on suurinta 25-34-vuotiaiden keskuudessa. Tämänikäisistä 39 prosenttia sanoo harkinneensa yrittäjäksi ryhtymistä. Suurin halu yrittäjäksi on ammattikoulun tai keskiasteen tutkinnon suorittaneilla."

Voi hemmetti. Ei kai selvempää voi olla. Jos ei tarjolla ole muuta kuin p & p töitä (=paska- ja pätkätöitä) niin ymmärrän hyvin, että yrittäminen alkaa kyykyttämisen sijasta kiinnostaa. Ei siihen tarvitse mitään tutkimusta. Tuollaisia tutkimuksia tarvitaan vain puolustelemaan valitun (tai vahingossa syntyneen) kyykytyslinjan oikeutusta.

Olen järkyttyneenä joutunut seuraamaan ihan läheltä miten erityisesti julkinen hallinto teettää vuosikausia (jopa 4-5 vuotta yhtäjaksoisesti) vakituisia töitä 1-4 kk pituisilla pätkätyösopimuksilla. Aivan siivotonta.

Kyllähän kuka tahansa jolla on terve omanarvontunto haluaa saada kunnon työtä ja arvostusta eikä jotain vuosikausien kyykytysepävarmuutta. Raivostuttaa.

22.9.2007

Intohimo työhön

Amerikkalainen kuuluisa yritysjohdon guru Tom Peters puhui ja kirjoitti usein ylivertaisesta osaamisesta ja varmaan vieläkin.

Olen pitänyt Petersin ylivertaista osaamista aivan uskomattoman hienona bisnesfilosofiana. Sinun pitää pyrkiä tuohon ylivertaiseen osaamiseen. Harva haluaa ostaa jotain keskinkertaista. Huipulle pyrkivät haluavat ostaa parasta, siis tavalla tai toisella ylivertaista osaamista.

Ylivertaiseen osaamisen pyrittäessä ei riitä tavanomainen. Huipulle pyrittäessä tarvitaan intohimoa.

Tässä tulee mieleeni edellisessä Intohimo-blogikirjoituksessani viittaamassani Wayne Dwyerin kirjassa lukemani kertomus.

Kertomus oli elämäänsä kyllästyneestä roska-auton kuljettajasta, joka ei saanut minkäänlaista tyydytystä työstään ja teki sitä vain henkensä pitimiksi, elääkseen. Eikä hän kokenut saavansa työstään minkäänlaista arvostustakaan, aivan alimman tason roskatyötä. Yhdysvalloissa.

Eräänä päivänä hän päätti tehdä elämän muutoksen. En muista enää miten kertomuksessa tuo oli kerrottu mutta joka tapauksessa hän päätti tehdä muutoksen. Hän jotenkin oivalsi että hänhän tekee tärkeää työtä yhteiskunnassa. Jos ei häntä olisi niin ihmisethän hukkuisivat jätteisiinsä. Se oli ensimmäinen oivallus korvien välissä.

Hän päätti tulla maailman parhaaksi roska-auton kuljettajaksi. Kunnianhimoinen tavoite.

Hän huomasi että ihmiset olivat happamia ja ynseitä, Hän ryhtyi kaikesta huolimatta tervehtimään ihmisiä hymyilevänä ja iloisena tullessaan heidän pihaansa tai talonsa eteen. Hän kertoi ihmisille palautettuaan tyhjennetyt ja puhdistetut roska-astiat, että kuinka kiva kun on taas puhtaat roska-astiat mihin laittaa roskat.

Parin viikon kuluessa hän alkoi huomata ihmisten myrtyneiden asenteiden muuttuneen. Ihmiset alkoivat tervehtiä häntä. Ihmiset alkoivat hymyillä hänelle. Ja hän alkoi tuntea tyydytystä työstään. Hänen koko elämänsä tuntui muuttuneen. Hän sai tyydytystä työstään, tunsi tekevänsä arvokasta työtä ja tunsi olevan tärkeä lenkki yhteiskunnassa.

Tuon kirjan luettuani olin kerran korjaamassa erään toimitusjohtajan sihteerin tietokonetta. Olin siinä yrityksessä töissä ja tunsin ihmisen aika happamasti työhönsä suhtautuvana,. Minulle hän oli kuitenkin aina ollut hirveän asiallinen ja jopa mukavakin, ettei minulla ollut mitään moitittavaa.

Kun olin siinä hänen konettaan eri tavoin räpläillyt, se mitä tein ei tässä ole olennaista, hän totesi minulle hiukan tuollaiseen toteavaan sävyyn, mutta aistin siinä sittenkin hiukan sellaisen ihailevan sivuvivahteen: ”Taidat tykätä työstäsi, ainakin siltä näyttää ?” Eli minusta siis näytti huokuvan työn ilo.

Menin hiukan hämilleni ja taisin vasta jotenkin lyhyesti, että ”Kyllä pidän”. Mutta sitten kelasin nopeasti työuraani siihen asti. Jouduin täydentämään. Niin oikeastaan kun tarkemmin mietin niin vaikka olen aikaisemmin tehnyt aivan erilaisia töitä niin pidin niistäkin. Kun oikein tarkkaan niin mietin, että minulla on kai ollut yksi ainoa työpaikka josta en pitänyt eikä siinäkään vikana ollut itse työ vaan lähes äänetön työilmapiiri. Ihmiskontaktit rajoittuivat siihen, että huoneessa jossa istui kolme kaveria sanottiin aamulla ”hei”, syömään lähdettäessä ”hei”, syömästä tultaessa ”hei” ja sitten kotiin lähdettäessä ”hei”. No minulle eläväisenä se oli ihan hirveää vaikka työ oli mielenkiintoista tietosanakirjan toimittamista. En muista pysyinkö siellä kaksi vai kolme kuukautta.

Eli ehkä ei kyse ollutkaan vain siitä työstä vaan minun asenteestani ylipäänsä työntekoon. Tai ylipäänsä elämänasenteesta.

Omille lapsilleni olenkin yrittänyt opettaa, että me elämme Suomessa korkean elintason maassa. Jos sinulla on mikä tahansa ammatti niin jos sinulla vain on työtä suomessa elää ihan mukiinmenevästi. Tehdä vain paljon rahaa jossain työssä josta ei pidä on paljon huonompi vaihtoehto. Saada tehdä jotain johon tuntee suorastaan intohimoa ja jos siitä saa vielä palkkaa niin yhdistelmä on uskomattoman hieno ja palkitseva.

Kun olen työurani aikana seurannut ihmisiä niin ne jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä saavat ehdottomasti aikaan parhaat tulokset.

Sama koskee kuormittavuutta. Työ johon tuntee intohimoa ei alkuunkaan kuormita samalla tavoin kuin vastenmielinen työ.

Intuitio päätöksenteossa

Itse luin joskus ajat sitten, 1980-luvulla amerikkalaisen ”kotipsykologi” Wayne Dwyerin kirjan. En muista enää edes kirjan nimeä, olisiko ollut ”Uskalla elää”. Mutta kirja teki minuun vaikutuksen. En muista enää vuosilukua mutta iältäni taisin olla 35-40, jossain siinä välillä.

Muistan sieltä pari asiaa. Minusta ne olivat kirjan olennaisinta antia.

Ensimmäinen oli intuition korostaminen. Siellä oli moneen kertaan esimerkkejä sisäisen äänen kuuntelemisesta vaikeissa päätöksentekotilanteissa. Oli hirveän vapauttavaa lukea jonkun gurun neuvo moisesta taikauskosta. Vaikka miten rationaalinen ja looginen olen yrittänyt olla elämäni aikana erilaisissa vaikeissa päätöksentekotilanteissa niin uskomaton määrä päätöksiä on mennyt yli ajattelukykyni. On ollut sitten kyse työelämän tai yksityiselämän päätöksistä ei järkevä päätöksenteko ole antanut ratkaisua. Monessa tilanteessa olisi pitkän pähkäilyn jälkeen aivan hyvin voinut heittää kruuna ja klaavaa.

Niissä yhteyksissä olen hiljentynyt kuuntelemaan sisintäni. Juu juu. Älkää lukijat huolestuko, en kuule ääniä ainakaan vielä.

Mutta joku aivan ihmeellinen tunne, intuitio, sanoo, että se on noin. Joku omituinen hyminä sisällä. Erikoista. Mutta yli 20 vuoden kokemuksella olen oppinut luottamaan tuohon ratkaisuun. Ei se tule minään salamana kirkkaalta taivaalta. Sitä on edellyttänyt pitkä pohdinta ja harkintana ja punninta. Se on tehnyt kuin myyräntyötä synapseissa tms mutta tulos on ollut kirkas. Näin minä teen.

Saatte vapaasti olla mitä mieltä tahansa, että GranpaIgor on vähän omituinen hullu tai ihan mitä tahansa. Mutta tuo sisäinen ”ääni”, hyminä, intuitio, käytettäköön siitä mitä tahansa nimeä, ei ole minua johtanut harhaan kertaakaan. Ei kertaakaan. Tuohon voi tietenkin löytää psykologisia selityksiä, miten sitä sitten jälkeenpäin psyyke rakentaa argumentit valitun vaihtoehdon puolustamiseksi. Jos olisin valinnut toisen vaihtoehdon sekin olisi jälkeenpäin omassa mielessä muuttunut ihan yhtä oikeaksi.

Olkoon miten tahansa ainakin minä olen havainnut myös intuition täydentävän loogista ja rationaalista päätöksentekoa.

21.9.2007

Opetusperiaatteeni opettajana

Aiheen sain kun luin erästä toista "by-invitation-only" blogia. Siellä oli kertomus opettajasta joka sai koululuokan järjestyshäiriköt taitavasti kuriin. En rohkene tähän siteerata vaikka en uskokaan että siinä mitään suurta tekijänoikeusrikkomusta tekisin.

Tuli mieleeni oma toimintani opettajana.

Kun olen ollut opettaja, pääasiassa aikuisille ja tietotekniikasta tai sen soveltamisesta yrityksissä, olen usein aloittanut ensimmäisen tunnin kertomalla opetusperiaatteistani:

Jos oppilaani eivät opi niin minun näkemykseni mukaan vika ei ole heidän tyhmyydessä vaan vika on minussa opettajana. Sillä mitään sellaista rakettitiedettä en opeta jota ei kuka tahansa voi oppia.

Mutta heti perään olen täydentänyt vaatimukseni. Jos oppilas ei ymmärrä niin on rohkeasti kysyttävä. Tyhmä on se joka ei kysy. Kysymättä ei välttämättä opi. Vain näin minulla on mahdollisuus parantaa opetusta ja saada kaikki ymmärtämään ja oppimaan. Voin kertoa asian ehkä paremmin tai toisin sanoin tai jotenkin muuten parantaa opetustani. Minullehan asia on ennestään tuttua. En aina saata etukäteen valmistautuessani tietää missä on oppilaiden aukkokohdat. Saatan käyttää ammattislangia olevia ilmaisuja ihan vain epähuomiossani yms.

Kun pelisäännöt on sovittu ja hiukan harjoiteltu päästään varsinaiseen oppimiseen. Ensimmäisinä tunteina joutuu silti pitämään tuntosarvet valppaina. Vaikka kukaan ei kysyisi mitään on hiukan yritettävä arvuutella ilmeistä ja eleistä ja tehtävä jotain kontrolloivia kysymyksiä, lähinnä sen selvittämiseksi että menikö perille. Suomalaiset syttyvät vähän hitaasti opetustilanteessakin. Mutta kun oppilaat ihan oikeasti oivaltavat että tuo heppu joka tuolla edessä on opettamassa (siis minä) on ihan tosissaan noilla alun ohjelmajulistuksillaan niin alkaa oppimisen yhteistyö sujua.

Ainoa minua harmittanut seikka on vuosien varrella ollut, että opetustilanteessa aina on sellainen muutaman prosentin vähemmistö jolta ei kiitosta heru kun tehdään palautekysely. Olen kuitenkin joskus myöhemmin kuullut opetusalan ammattilaisilta että opetat miten tahansa ja ketä tahansa niin kyse on kuin jostain luonnonvakiosta. Jos saat yli 90% antamaan arvosanan kiitettävä tai hyvä olet menestynyt erinomaisesti.

Kaikkia ei voi tyydyttää.

20.9.2007

Mitä opin vanhemmiltani?

Kun Kumitonttu (niin isolla vai pienellä kirjaimella?) tuntuu kuuluvan vakiolukijoihin ansaitsee hän ainakin jonkun nopean kommentin. Sain kyllä tästä ajatuksen kirjoittaa ihan erikseen saamistani opeista. Ja kun aloin kirjoitta niin eihän tästä mitään ihan lyhyttä pikku kommenttia tullutkaan.

Ei pidä tässä unohtaa että sain äidiltänikin arvokkaita asioita. Mutta mies kun olen niin ehkä mieskuva muotoutui kuitenkin enemmän isän mukaan.

Muistan aina 50-luvulla kun monen kaverin isät lauantaisin työpäivän jälkeen pikkuhiprakassa huojuivat minun isäni tuli aina raittiina ja ryhdikkäänä perheenä luokse kotiin. Aina. Ei poikkeuksia eikä epävarmuutta. Tunsin usein hiljaista ylpeyttä kun isä ryhdikkäästi asteli kotiportista. Ei ollut kännissä, ei.

Tosin isän puutteista miehenä olen yrittänyt ottaa opiksi. Niin sellaisiakin aloin huomata kun "aikuistuin" joskus 40 paikkeilla. Siinä vaiheessa isästä tuli minun silmissänikin ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen, sitä ennen vallitsi kova kilpailuasetelma. Jos ei vahdi tarkkana itseään antaa aivan liian hyvin periksi myös perimilleen huonoille piirteille. Jos itse uskaltaisin arvioida olen ehkä edistyksestä saanut kouluarvosanan 8. Eli parantamisen varaa on vieläkin. Mitä sanoisivat lähimpäni tai ex-vaimoni on sitten eri asia. Mutta ei sekään varmaan ihan objektiivista olisi.

Pitkäsanainen kun olen niin ehkä nyt pääsen siihen asiaan mitä Kumitontulle lupasin. Ainakin yhden esimerkin ehkä pari.

No ensimmäinen, jota olen noudattanut aika hyvin: jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti. Älä siis hutiloi. Olen silti armahtanut itseni jos en ihan isäni tasolle ole aina yltänyt.

Joo, itselleen on oltava armollinen, sen tosin opin äidiltä, en isältä. Isä oli itselleenkin tinkimätön.

Täsmällisyys on kuninkaiden hyve. Tässä olen epäonnistunut, aikakäsitykseni on jossain suomalaisen ja afrikkalaisen aikakäsityksen välimaastossa. Pienenä bonuksena kuitenkin toisaalta muidenkin huono ajanpitoa enkä tule hulluksi jos joku on myöhässä. Oppi on erinomainen mutta tässäkin olen joutunut itseäni armahtamaan. En kehtaa edes kertoa arvosanaan jonka antaisin itselleni. Olen siis armollinen mutta hyvää arvosanaa en voi antaa edes armosta, se olisi vilpillistä ja vastoin isän moraaliohjeita.

Sitten oli lukeneisuutta ja järjen käyttöä koskevat mietteet: se mitä pääkopassa ei ole niin takapuoli saa kärsiä.

Ja ahkeruuteen ja omatoimisuuteen sopi eräs venäjänkielinen sananlasku: jotenkin suomeksi: jos rakastat kelkkailua rakasta myös kelkan huoltamista.

Älyä isä korosti tavallaan hyvin perinteisellä "noblesse oblige" (eli aateluus velvoittaa) tyylillä. Eli jos Luoja on antanut järkeä niin olisi synti ja henkistä velttoutta olla sitä käyttämättä ja myös muiden hyväksi. Tämä muiden hyväksi oli tärkeä näkökohta. Pelkkä oman edun ajaminen ei ollut sivistynyttä, vain nousukkaat öykkärit syyllistyivät sellaiseen, eivätkä sellaiset suurta arvonantoa isän silmissä nauttineet. Tosin joskus joutui hiljaa sietämään. Olen perinyt asenteen.

Tästä kirjoitinkin joskus blogissa, että sellaiset menestyneet yrittäjät jotka muistavat mainita myös hyvän onnen merkityksen menestyksessään saavat minulta nöyryyspisteitä. Omalla kaikkivoipaisuudella ja ahkeruudella rehvastelevat eivät minun silmissäni suurta arvostusta nauti.
Jos Luoja ei ole antanut älyä niin sehän ei ole sen ihmisen oma vika eli olkaa anteeksiantavaisia, hieno oppi sekin..

Pitää vielä pari asiaa lisätä kun innostuin. Äiti opetti ettei saa mennä vihassa nukkumaan ja pahoja tekoja piti ehtiä pyytää anteeksi. Uskomaton oppi. Olen yrittänyt noudattaa ja osin sen vuoksi minua onkin siunattu upeilla unen lahjoilla.

Aitoon anteeksipyytämiseen vaadittava nöyryyttä olen aina välillä joutunut opettelemaan, hiukan olen jo oppinut. Yllättävän usein olen huomannut vastapuolen sulaneen jos itse olen ensimmäisenä ojentanut käteni anteeksipyyntöön. Ensimmäinen anteeksipyytäjä on aina ollut voittaja siinä asetelmassa.

Moraaliohjeen olen liittänyt itse tuohon äidiltä oppimaani anteeksipyyntösääntöön: älä tee mitään sellaista joka veisi mielenrauhasi, yöunesi. Ja jos olet tehnyt niin yritä pyytää anteeksi.

Tähänkin pitää tietenkin taas liittää se yleinen armeliaisuus näkökohta, että itselleen pitää sitten kuitenkin olla armollinen jos erehtyy. Ihmisiähän me kaikki kuitenkin vain olemme. Niin eikä tuon armeliaisuuden pelkästään tarvitse itseään koskea vaan myös muita . Itselleen on vain paljon vaikeampi olla armollinen, ainakin minä olen näin sen kokenut. Itseltään vaatii enemmän.

Kumitontun kysymällä tavalla antaisin mielelläni nuo kaikki edelle kirjaamani elämänohjeet lapsilleni perinnöksi. Toivottavasti jotain olen osannut välittää jo nytkin. Lukekoot sitten tätä blogia niin oppivat sieltä lisää jos ei ole tullut aiemmin eksplisiittisesti kerrottua.

Asia josta en tiedä mistä sen olen kehittänyt, ehkä se on syntynyt kodin oppien, mietiskelyn, lukemisen ja elämänkokemusten ja perusoptimismin yhdistelmänä. Mutta haluaisin että lapseni sen sisäistäisivät. Se on eräänlainen ”kissafilosofia” selviytymisstrategia. Elämä on aikamoista vuoristorataa, vuorottelevaa ylä- ja alamäkeä, joskus pidempiä joskus lyhyempiä jaksoja.

Kun olet sijoittanut monipuoliseen tietoon, taitoon ja osaamiseen on sinulla iso määrä jo erilaisia perusasioita mukanasi. Maallinen omaisuus sinulta voidaan ryövätä, sinulta voidaan viedä perheesi ja kotimaasi jopa kunniasi mutta niin kauan kuin sinussa henki pihisee niin oma pää on mukanasi. Jos omaat vielä kissan tai vieteriukon ominaisuuden, että makaat nyrkkeilytermein hetken kanveesissa mutta sitten siitä nouset ylös ja jatkat. Et luovu etkä anna periksi. Et koskaan.

No nyt pääsen sitten ruokakauppaan.

Isän syntymäpäivä

Jos isäni eläisi hän olisi eilen täyttänyt 95 vuotta. Eläessään hän usein muisteli omaa äidinpuoleista isoisäänsä, joka kuoli vasta tuonikäisenä. Tästä esi-isästäni mainitsin joskus viime vuonna kun kirjoitin Venäjän tulleista.

Haikeat mutta myös lämpimät muistot isästäni palautuivat eilen mieleeni. Muistin lukuisia taisteluja välillämmme mutta myös ne lukuisat elämänohjeet, jotka usein haluamattanikin sain, jotka myöhemmin ovat paljastuneet kullanarvoisiksi.

Tuli ihan kyynel silmäkulmaan kun muistelin.

Tällaisina hetkinä aina toivoo, että kun vain olisi osannut samanlaiset eväät antaa omille lapsilleen.

Eikä tuollaisista perinnöistä ole koskaan edes mennyt perintöveroa ;)

15.9.2007

Työpaikkakiusaaminen

Olen törmännyt työpaikkakiusaamiseen muutamassa työpaikassa työurani aikana.

Yhdessä paikassa saatoin olla uhrikin, vaikka en sitä itse täysin oivaltanut. Minulla on ollut sen verran hyvä omanarvontunto, että pidin kiusaajaa vain hankalana, yhteistyökyvyttömänä ja omituisena. Jälkeenpäin ymmärsin hänen tehneen melkoisen määrän myyräntyötä selkäni takana häiritäkseen työtäni. Osin hän siinä onnistuikin selvisi minulle jälkeenpäin. Onneksi en ollut tämän ihmisen välitön alainen. Hänen välittöminä alaisinaan työskennelleet vaihtuivatkin tiuhaan tahtiin. Melkein pari kertaa vuodessa näin jonkun alaisen itku kurkussa irtisanoutuneen.

Miksi hänen esimiehensä eivät reagoineet? Mietin usein siihen esimiehen reagoimattomuuteen selitystä jo talossa ollessani. Selitys oli ilmeisesti aika yksinkertainen. Tämä työpaikkakiusaaja oli yrityksen pääkirjanpitäjä ja siinä tehtävässä varmaan taitavin koskaan tapaamani. Huipputaitavana hän teki myös suuren osan esimiehensä talousjohtajan tehtävistä. Kun muutaman kerran talousjohtajalle ihmettelin hän totesi pragmaattisesti työvoimatoimistosta aina löytyvän itkusilmissä poislähteneiden tilalle jonossa uusia merkonomeja. Niin pääsihän hän itse helpolla kun kiusaaja teki hänenkin töitään.

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 37/2007 oli juttu sairastuneesta rauhanturvaaja-luutnantista, joka oli ollut ulkomailla työpaikkakiusaajan alaisena rauhanturvaajajoukoissa. Surullista luettavaa miten työpaikan ilmapiiri voi sairastuttaa ihmisen.

Olen kirjoittanut huhtikuussa 2007 narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tähän mennessä näitä minun tuntemiani työpaikkakiusaajia tuntuu yhdistävän tuollaiset narsistisen persoonallisuushäiriöisen tunnusmerkit. Kaikissa tapauksissa on ollut kyse työssään erittäin taitavista ihmisistä, joita on yhdistänyt tunne-elämän köyhyys tai peräti olemattomuus.

En ole lääkäri, joten en kykene tietenkään kiusaajista mitään virallista diagnoosia tekemään. Mutta tuo muutama vuosi sitten oppimani tästä asiasta on antanut minulle ainakin riittävän selityksen.

Mutta vaikka selitys on hyvä se ei silti oikeuta työpaikkakiusaamiseen. Ongelma on vain hirveän vaikea, kun kyse usein on todella erittäin taitavista työntekijöistä. Ja on paljon yrityksiä, joissa ylin johto punnitsee yhden ilmapiirin pilaajan niin tärkeäksi, että sellainen saa pilata hyvän työilmapiirinkin. Nämä ovat niitä työpaikkoja joissa julistus ”henkilöstö on tärkein voimavaramme” toteutuu vain juhlapuheissa

14.9.2007

Entiset aviopuolisot ystävinä?

Tuli eilen täyteen 3 kk tekemästäni eropäätöksestä. Milloin puolisoni oli oman päätöksensä tehnyt ei ole tiedossani. Väitti tehneensä päätöksensä ennen minua.

Olen yrittänyt selvittää itselleni miten aviopuolisot säilyvät avioeron jälkeen ystävinä. Tiedän sellaisia tapauksia ja olen niitä joskus sekä ihmetellyt että ihaillut. Olisi se jotenkin niin hienoa.

Mutta olen elämäni aikana joutunut katkaisemaan vuosikymmenien ystävyyssuhteitanikin . Tekee kipeää mutta voi säilyttää oman arvokkuuden kun ei tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.

Miten sellainen avioeron jälkeisen ystävyyden säilyttäminen onnistuu? Onko muutos ystävyydeksi jotenkin kypsän aikuisen ihmisen tunnusmerkki vai miten tuota pitäisi arvioida? Jos ei kykene ystävyyteen entisen puolisonsa kanssa niin onko sitä jotenkin kehittymätön?

Mitä asiasta sanoo kristinusko? Muita uskontoja en tähän viitsi arvuutella, koska siellä missä naiset ovat alistetussa asemassa asiaa varmaan tulkitaan ”miesmyönteisellä” tavalla.

Onko se normaalia vai epänormaalia – vai onko se vain niin tai näin. Joskus onnistuu joskus ei. Vai onko kyse kuitenkin jostain vuorovaikutuksesta, toisilta pareilta onnistuu toisilta ei ja se on vain jostain kemiasta kyse? Vai onko tilanne sellainen, että jos avioeron jälkeen kykenee säilymään ystävinä ei koskaan ole ollutkaan kyse rakkaudesta?

Muuttuuko rakkaus vihaksi vai ystävyydeksi? Mistä se riippuu?

Ja mitä se rakkaus oikeastaan olikaan, seksiäkö vain?

Tällaisia kysymyksiä sitä pyörii ajatuksissa kun tekee työtä erosta toipuakseen.

En vieläkään ole ratkaissut mielessäni onko tällaisten asioiden kirjoittaminen blogiin jotenkin ekshibitionismia. Ehkä on. Sitten on vain myönnettävä itselleen rehellisesti omat ekshibitionistiset taipumukset ;)

11.9.2007

"Homokukkaro"

Ostin ensimmäisen (miesten) käsilaukkuni joskus 1960-luvun alussa ja sen jälkeen niitä on minulla ollut aika monta. Osa on ollut pieniä rannekukkaroita ja sitten isoja olkalaukkuja.

En muista enää kuka minulle ensimmäisenä irvaili nimittämällä käsilaukkujani homokukkaroiksi. Mutta ei se nimitys ole minua häirinnyt, vaikka ns hetero olenkin. En pode homofobiaa. Pidän itse asiassa nimitystä hauskana ja toivon ettei kukaan oikea homo loukkaantuisi. Ainakin minun homotuttavani ovat sen verran huumoria ymmärtäviä etteivät varmasti loukkaannu.

Paras iso olkalaukkuni oli kotimaisen Three Bags nimisen yrityksen. Se maksoi kyllä aika hurjasti. Muistaakseni joskus hiukan yli 20 vuotta sitten se taisi maksaa lähes 1000 markkaa ja se on ollut kallein koskaan hankkimani laukku. Se oli laadukas ja hieno, mutta pieni suunnitteluvirhe siinäkin oli tapahtunut. Olkahihnan kiinnitys itse laukkuun olisi saanut olla vahvempi. Tosin olen syytellyt itseänikin, että ahdoin laukun liian täyteen kun korvasin sillä usein salkunkin.

Pieniä rannehihnalla varustettuja laukkuja minulla on ollut melkoinen määrä ja ne ovat usein eräänlaisia heräteostoja. Näen jossain liikkeessä hyvännäköisen laukun ja lankean ostamaan sellaisen heräteostona. Kirjoitinkin täällä blogissa joku aika sitten tästä naisilta oppimastani itsensä hellimiskikasta eli shoppailusta. Se on ihan kivaa aina joskus jos osaa pysyä kohtuudessa. Itse asiassa minulle ei ongelmana ole vaatekaupat tai laukkukaupat.

Ilmeisesti aika yleiseen miehiseen tapaan minun heikkoutenani on erilaiset vimpaimet. Kutsunkin Claes Ohlssonia tai Verkkokauppaa miesten "Tiimariksi". Niissä saatan vaellella pidempäänkin ja usein sieltä pääsen vain vaivoin ulos ostamatta mitään. Joudun suorastaan kovettamaan itseni ja aina kun tekee mieleni ostaa jotain yritän suorittaa vielä kerran jonkinlaisen realitetticheckauksen: tarvitsenko tällaista vimpainta ihan oikeasti? Yllättävän usein oikea vastaus on että enhän minä tuota tarvitse ;)

Onneksi minua ei ole vaivannut joitakin ihmisiä ulosmenokassoilla vaivaava tunne, ettei voi mennä kaupasta ulos ostamatta jotain. Siksi he usein kassan läheltä kopaisevat mukaansa jotain halpaa ja hyödytöntä ja ihan turhaa.

8.9.2007

Media is the Message!

Kirjoittamisieni aiheet vaihtelevat aika tavalla. En tiedä vieläkään olisiko parempi profiloitua vain määrättyihn asioihin vai kirjoittaa useampia blogeja?

Yhteisöllisyys tunkee yritysmaailmaan. Väkisin. Mutta muuttuvatko ihmiset siinä mukana?

Olen tehnyt töitä yrityksessä, jossa etätyö oli laajasti käytössä jo 1990-luvulla. Moni työtehtävä ei ollut suuremmin paikkaan sidottua ja osittain ei edes aikaankaan. Tosin hankalaahan asiakkaiden olisi ollutkin soittaa myöhään illalla tai aikaisin aamulla kukonlaulun aikaan. Vaikka kännykät olivatkin kaikilla.

Sähköposti oli laajasti käytössä kahdenvälisissä yhteyksissä, Usenet tyylisiä uutisryhmiä käytettiin laajempaan vuoropuheluun ja välittömään vuorovaikutteiseen kommunikaatioon käytettiin irc-ohjelmaa. Kaikki välineet olivat minulle jo ennestään tuttuja kun olin innostunut internetin hyödyntämisestä jo 1990-luvun alkupuolelta.

Minäkin olin kuvitellut esimerkiksi, että irc oli pelkästään teinien ja nuorten nettipulinoita varten, ja tämä siis kaikki paljon ennen kuin Microsoft Messengerit, Skype’it ja muut vastaavat yleistyivät. Oli yllätys havaita, että sitä saatettiin hyvin käyttää liike-elämässäkin vuorovaikutteiseen kommunikaatioon.

RSS-viestien seuraamisella olen saanut jonkin verran erilaisten mielenkiintoisten blogien seuraamiseen jäntevyyttä.

Itsekin aloin pari vuotta sitten tämän blogin kirjoittamisen ja nythän ne ovat jo räjähtäneet käsiin. Mielenkiintoisia blogeja on ”liikaa”.

Nyt on alkanut ilmestyä uusia työvälineitä. Ensin kuulin pari kuukautta sitten tyttäreltäni Facebook nimisestä, taisin jopa kirjauttaa itseni sellaisen käyttäjäksi ja sitten hiukan myöhemmin samantyylinen Jaiku ilmestyi tai ainakin kuulin siitä vasta silloin. Facebook haiskahti profiloituvan nuorten jutusta, vaikka eräs minun ikäinen vanha työtoverinikin oli sellaisen aloittanut. Jaiku vaikutti enemmän ”aikuisten” jutulta.

Joitakin kuukausia sitten oli aloitettu netissä ”tapahtuva” yhteisöllinen kirjahanke joka kuvaisi tulevaisuuden yhteisöllistä yritystoimintaa. Hanke on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen ja seuraan sitä mielenkiinnolla.

Vaikka monesta asiasta olenkin samaa mieltä niin ihan kaikesta en kuitenkaan. Olen järkytyksellä havainnut ulkoistamisten. jäykkien ja kaavamaisten prosessien ja pitkien palveluketjujen muuttaneen monet asiat entistä huonommiksi. Enkä ole välttämättä huomannut, että niillä keinoilla olisi saavutettu palvelutaso- tai kustannushyötyjäkään. Olen usein vain havainnut, että joillain ulkoistusta myyvillä yrityksillä on ollut taitavasti argumentoivat myyjät ja tyhmät ostajat.

Kun kuulenkin puhuttavan keskittymisestä ydinliiketoimintaan laitan välittömästi ”paskanjauhantasuodattimeni” päälle vaikka jatkankin kuuntelemista. En halua antaa ennakkokäsitysteni häiritä – voihan joskus kuulla jotain todella oivallista.

Mutta kun sitten havaitsee ympärillään yritysjohtajia, jotka puhuvat juhlapuheissa tyyliin miten ”henkilöstö on tärkein voimavaramme”, hehkuttavat uutta yhteisöllisyyttä ja siihen liittyviä sähköisiä työvälineitä, mutta sitten kaikissa tempuissaan samaan aikaan osoittavat kaikkea päinvastaista. Henkilöstöllä on vain välienarvoa ja heidät koetaan lyhytnäköisesti koneiden kaltaisiksi kohtuullisen helposti korvattaviksi tuotannontekijöiksi. Muistuu mieleen 1980-luvulla kun japanilaista tuotantofilosofiaa yritettiin tuoda suomalaiseen tuotantoon, olin sitä itsekin opettamassa ja konsultoimassa. No eihän se onnistunut kuin harvoilla yrityksillä, kas kun me Suomessa olemme kulttuurisesti erilaisia kuin japanilaiset eli ei meille sitä kaikkea voinut tuosta vain säkillä ammentaa. Vaikka miten varoittelin monia yrittäjiä meni nekin varoitukset kuin kuuroille korville. Kas kun ”pullasta” olisi tarkoitus vain ottaa työnantaja-omistajalle hyvin maistuvat rusinat ja loput jättää kokonaan toteuttamatta.

.

1.9.2007

Arto Kytöhonka ja avioero

Kirjoitin kesäkuussa Artosta. Ainoa Arton kirja jota en koskaan ehtinyt saada Artolta hänen eläessään oli käsittääkseni Arton viimeiseksi jäänyt proosarunokirja "Kurjan miehen kirjeitä avioerosta, lapsista, kuolemasta. Äitini talo 1991. (proosarunoja)".

Onneksi kirjastolaitoksemme kykenee vielä (miten kauan?) palvelemaan asiakkaita ja sain sen Päijät-Hämeestä kaukolainaksi.

Se oli järkyttävää luettavaa, mutta sen lukeminen lievitti omaa avioerosuruani. Se aivan kuin asetti minun tuskani selkeästi oikeisiin mittasuhteisiin. Meillähän ei kuitenkaan enää ollut pieniä lapsia erotessamme.

Muistan vieläkin ensimmäisen n 30 vuoden takaisen eroni traumat, kun jouduin käytännössä luopumaan lapsistani muuttaessani heistä n 400 km päähän. Eikä silloinen ent vaimoni sentään tehnyt samanlaista kiusantekovastarintaa (******* tähän kohtaan on tullut huomautus ja myönnän kirjoittaneeni vain tosita osapulta kuunnelleena, lue kommentit 2-3 *******) kuin mitä Arto joutui kokemaan.

Kaikki 5 lastani ovat jo aikuisia. Vanhimpien kanssa on näitä eroasioita joskus sivuttukin keskusteluissa. Ja on se hirveää kuultavaa erovanhemmalle miten lapset ovat tilanteen kokeneet.

Minun neuvoni onkin ollut ensimmäisestä 30 vuoden takaisesta avioerosta lähtien: tehkää mitä tahansa korjataksenne avioliittonne. Jos teillä on pieniä lapsia sitä kannattaa kaikin voimin ja vielä vähän enemmänkin yrittää.

Enkä tällä suinkaan tarkoita neuvoa, että pitäkää jotain kulissiaviolittoa vain lasten vuoksi pystyssä. Pienetkin lapset ovat yllättävän taitavia aistimaan ympäröivän ilmapiirin, paljon taitavampia kuin useimmat aikuiset. Aikuiset kykenevät usein pitkäänkin petkuttamaan puolisoaan, mutta eivät lapsiaan. Kulissiavioliiton säilyttäminen on pelkkää lastenkin petkuttamista. Tuskin te siihenkään haluatte syyllistyä.

Mutta uskon vakaasti, että avioliiton pelastamiseen kannattaa panostaa. Joskus sanonkin pienellä huumorilla "ei se vaihtamisella parane".

Lievä kankkunen

Oli työpaikan juhlat perjantai-iltana. Vaikka paikalla oli paljon väkeä ja osa ihan ventovieraita niin oman lähipiirin kanssa oli ihan mukava kilistellä maljoja.

Nautin sen verran harvakseen jaloja juomia, että lankesin ansaan.

Kun aloitin aterian valkoviinillä niin ajattelin vuosikymmenien kokemuksen opettamana olla sekoittamatta juomia ja nautiskelin kohtuullisen hyvää kuivahkoa valkoviiniä lähes samalla antaumuksella kuin olisin juonut 2/3 miedompaa keskikaljaa.

Humalahan siitä seurasi, mutta silti ymmärsin ennen ns ördäysvaihetta (sinänsä minulle aika harvinainen olotila!) hypätä taksiin ja ajaa kotiin.

Lievä kankkunen (pelkästään fyysinen) siitä tuli.

Olen tässä blogissakin useamman kerran muistellut isältäni ja äidiltäni saamia oppeja. Joskus nuorena miehenä muistan isäni kertoneen minulle omalta isältään saaneen joskus neuvon, että oikein hankalaan kohmeloon auttaa homeopaattisesti yksi pieni viinaryyppy. Isäni oli alkoholia sivistyneesti kohtuukäyttävä ja mielestäni onnistui meihin lapsiinkin istuttamaan samanlaiset tavat. Tuon kohmeloryyppyneuvonkin mukana sain asianmukaiset varoitukset, että noita kohmeloryyppyjä on sitten otettava vain yksi eikä ajateltava sitä uutena lähtölaukauksena. Melkein 50 vuotta epäsäännöllisin välein alkoholia käyttäneenä en ole tuohon kikkaan joutunut turvautumaan kuin pari kertaa ja niistäkin kerroista taitaa olla useita kymmeniä vuosia. Mutta kikka on hyvä.

Pitkästä aikaa sattuneesta vahingosta taas uudestaan viisastuneena olisi vain pitänyt vaihtaa mietoon kaljaan. Tai sitten juoda joka toinen lasillinen vettä tms - erittäin käyttökelpoinen kikka sekin.

Mutta sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Syötyni hyvän tukevan aamiaisen puoleltapäivin alkoi elämä taas palautua.