Mitä opin vanhemmiltani?

Kun Kumitonttu (niin isolla vai pienellä kirjaimella?) tuntuu kuuluvan vakiolukijoihin ansaitsee hän ainakin jonkun nopean kommentin. Sain kyllä tästä ajatuksen kirjoittaa ihan erikseen saamistani opeista. Ja kun aloin kirjoitta niin eihän tästä mitään ihan lyhyttä pikku kommenttia tullutkaan.

Ei pidä tässä unohtaa että sain äidiltänikin arvokkaita asioita. Mutta mies kun olen niin ehkä mieskuva muotoutui kuitenkin enemmän isän mukaan.

Muistan aina 50-luvulla kun monen kaverin isät lauantaisin työpäivän jälkeen pikkuhiprakassa huojuivat minun isäni tuli aina raittiina ja ryhdikkäänä perheenä luokse kotiin. Aina. Ei poikkeuksia eikä epävarmuutta. Tunsin usein hiljaista ylpeyttä kun isä ryhdikkäästi asteli kotiportista. Ei ollut kännissä, ei.

Tosin isän puutteista miehenä olen yrittänyt ottaa opiksi. Niin sellaisiakin aloin huomata kun "aikuistuin" joskus 40 paikkeilla. Siinä vaiheessa isästä tuli minun silmissänikin ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen, sitä ennen vallitsi kova kilpailuasetelma. Jos ei vahdi tarkkana itseään antaa aivan liian hyvin periksi myös perimilleen huonoille piirteille. Jos itse uskaltaisin arvioida olen ehkä edistyksestä saanut kouluarvosanan 8. Eli parantamisen varaa on vieläkin. Mitä sanoisivat lähimpäni tai ex-vaimoni on sitten eri asia. Mutta ei sekään varmaan ihan objektiivista olisi.

Pitkäsanainen kun olen niin ehkä nyt pääsen siihen asiaan mitä Kumitontulle lupasin. Ainakin yhden esimerkin ehkä pari.

No ensimmäinen, jota olen noudattanut aika hyvin: jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti. Älä siis hutiloi. Olen silti armahtanut itseni jos en ihan isäni tasolle ole aina yltänyt.

Joo, itselleen on oltava armollinen, sen tosin opin äidiltä, en isältä. Isä oli itselleenkin tinkimätön.

Täsmällisyys on kuninkaiden hyve. Tässä olen epäonnistunut, aikakäsitykseni on jossain suomalaisen ja afrikkalaisen aikakäsityksen välimaastossa. Pienenä bonuksena kuitenkin toisaalta muidenkin huono ajanpitoa enkä tule hulluksi jos joku on myöhässä. Oppi on erinomainen mutta tässäkin olen joutunut itseäni armahtamaan. En kehtaa edes kertoa arvosanaan jonka antaisin itselleni. Olen siis armollinen mutta hyvää arvosanaa en voi antaa edes armosta, se olisi vilpillistä ja vastoin isän moraaliohjeita.

Sitten oli lukeneisuutta ja järjen käyttöä koskevat mietteet: se mitä pääkopassa ei ole niin takapuoli saa kärsiä.

Ja ahkeruuteen ja omatoimisuuteen sopi eräs venäjänkielinen sananlasku: jotenkin suomeksi: jos rakastat kelkkailua rakasta myös kelkan huoltamista.

Älyä isä korosti tavallaan hyvin perinteisellä "noblesse oblige" (eli aateluus velvoittaa) tyylillä. Eli jos Luoja on antanut järkeä niin olisi synti ja henkistä velttoutta olla sitä käyttämättä ja myös muiden hyväksi. Tämä muiden hyväksi oli tärkeä näkökohta. Pelkkä oman edun ajaminen ei ollut sivistynyttä, vain nousukkaat öykkärit syyllistyivät sellaiseen, eivätkä sellaiset suurta arvonantoa isän silmissä nauttineet. Tosin joskus joutui hiljaa sietämään. Olen perinyt asenteen.

Tästä kirjoitinkin joskus blogissa, että sellaiset menestyneet yrittäjät jotka muistavat mainita myös hyvän onnen merkityksen menestyksessään saavat minulta nöyryyspisteitä. Omalla kaikkivoipaisuudella ja ahkeruudella rehvastelevat eivät minun silmissäni suurta arvostusta nauti.
Jos Luoja ei ole antanut älyä niin sehän ei ole sen ihmisen oma vika eli olkaa anteeksiantavaisia, hieno oppi sekin..

Pitää vielä pari asiaa lisätä kun innostuin. Äiti opetti ettei saa mennä vihassa nukkumaan ja pahoja tekoja piti ehtiä pyytää anteeksi. Uskomaton oppi. Olen yrittänyt noudattaa ja osin sen vuoksi minua onkin siunattu upeilla unen lahjoilla.

Aitoon anteeksipyytämiseen vaadittava nöyryyttä olen aina välillä joutunut opettelemaan, hiukan olen jo oppinut. Yllättävän usein olen huomannut vastapuolen sulaneen jos itse olen ensimmäisenä ojentanut käteni anteeksipyyntöön. Ensimmäinen anteeksipyytäjä on aina ollut voittaja siinä asetelmassa.

Moraaliohjeen olen liittänyt itse tuohon äidiltä oppimaani anteeksipyyntösääntöön: älä tee mitään sellaista joka veisi mielenrauhasi, yöunesi. Ja jos olet tehnyt niin yritä pyytää anteeksi.

Tähänkin pitää tietenkin taas liittää se yleinen armeliaisuus näkökohta, että itselleen pitää sitten kuitenkin olla armollinen jos erehtyy. Ihmisiähän me kaikki kuitenkin vain olemme. Niin eikä tuon armeliaisuuden pelkästään tarvitse itseään koskea vaan myös muita . Itselleen on vain paljon vaikeampi olla armollinen, ainakin minä olen näin sen kokenut. Itseltään vaatii enemmän.

Kumitontun kysymällä tavalla antaisin mielelläni nuo kaikki edelle kirjaamani elämänohjeet lapsilleni perinnöksi. Toivottavasti jotain olen osannut välittää jo nytkin. Lukekoot sitten tätä blogia niin oppivat sieltä lisää jos ei ole tullut aiemmin eksplisiittisesti kerrottua.

Asia josta en tiedä mistä sen olen kehittänyt, ehkä se on syntynyt kodin oppien, mietiskelyn, lukemisen ja elämänkokemusten ja perusoptimismin yhdistelmänä. Mutta haluaisin että lapseni sen sisäistäisivät. Se on eräänlainen ”kissafilosofia” selviytymisstrategia. Elämä on aikamoista vuoristorataa, vuorottelevaa ylä- ja alamäkeä, joskus pidempiä joskus lyhyempiä jaksoja.

Kun olet sijoittanut monipuoliseen tietoon, taitoon ja osaamiseen on sinulla iso määrä jo erilaisia perusasioita mukanasi. Maallinen omaisuus sinulta voidaan ryövätä, sinulta voidaan viedä perheesi ja kotimaasi jopa kunniasi mutta niin kauan kuin sinussa henki pihisee niin oma pää on mukanasi. Jos omaat vielä kissan tai vieteriukon ominaisuuden, että makaat nyrkkeilytermein hetken kanveesissa mutta sitten siitä nouset ylös ja jatkat. Et luovu etkä anna periksi. Et koskaan.

No nyt pääsen sitten ruokakauppaan.