29.10.2011

Vielä kerrostalon elinkaaresta

Kirjoitin tämän vuoden helmikuussa kerrostalojen elinkaaresta jonka olin jossain asiantuntijoiden vetämässä televisio-ohjelmassa kuullut noin 40 vuodeksi niiden talojen osalta jotka rakennettiin 1950-60 luvulla.

Nyt luen Taloussanomista tuoreen jutun että niitä seuraavina vuosikymmeninä eli 1960-1970 luvulla talojen elinkaari oli vielä lyhyempi 30 vuotta:

'1960–70-luvulla talot rakennettiin kestämään 30 vuotta. Nyt se 30 vuotta on mennyt, sanoo, Rakennustarkastusyhdistys RTY:n puheenjohtaja Pekka Virkamäki. '
Perkele. Pitäisikö nuo rakennuttajat ja rakennustarkastajat laittaa syytteeseen viattomien kansalaisten petkuttamisesta? Missä kerrottiin 1950-1970 luvulla uusien ja kalliiden asuntojen elinkaaren muodostuvan 40-30 vuodeksi?

Irvokkaaksi tuollainen kerrostalon 30 vuoden elinkaari muodostuu nykyään kun asuntolaina otetaan 25-30 vuodeksi. Eli juuri kun olet saanut asuntosi maksetuksi se onkin saavuttanut elinkaarensa pään. Ja ellei sitä pureta sen korjauskustannukset muodostuvat melkein uutta vastaavan hintaiseksi.

Hitto. Usein on puhuttu että auto on huono sijoitus. No niinhän se varmaan on mutta jokainen ostaja tietää ostaneensa hyödykkeen joka kuluu, vanhenee ja menettää arvonsa. Mutta kun ostat auton vaikkapa 3-4 vuoden maksuajalla saat sentään sen jälkeen ajaa vielä aika monta vuotta täysin maksetulla autolla. No, ero on sitten työsuhde-leasing autoja ajavien tilanne. Hehän saavat yleensä taas alleen uuden auton 3 vuoden kuluttua mutta useimmat myös tietävät maksavansakin siitä ihanuudesta.

Tämä asuintalon 30 vuoden elinkaari korostuu mielessäni kun vertaan sitä isoisoisäni Pietariin v 1901 perheelleen rakennuttamaan 'omakotitaloon', josta kirjoitin blogissa otsikolla Taiteesta vain viikko sitten. Talon 100-vuotisjuhlaa vietettiin v 2001 eli se on nyt jo 110 vuotta vanha. No rakennusaineena olikin käytetty mm graniittia. Ja tuossa 4 vuotta sitten kerrostalon elinkaaresta kirjoittamassani jutussa mainitsin sukulaisteni 1700-luvulla rakennetusta kerrostalokiinteistöstä Pariisin keskustassa.

Isäni laskikin usein leikkiä miten hänen isoisällään oli tapana tehdä hyvin perusteellista ja huolellista työtä. Ja samanlainen oli isäni perusarvo ja sitä elämänviisautta hän istutti minuunkin. Kirjoitin neljä vuotta sitten aiheesta otsikolla 'Mitä opin vanhemmiltani'. En tiedä olenko saanut sitä arvoa "jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti" siirrettyä lapsilleni eksplisiittisesti mutta toivon niin.

Tarkkaan investointiensa takaisinmaksuajoista huolehtivat kiinteistösijoittajat ja Novo Groupin kaltaiset "kiinteistökehittäjät" purkavatkin surutta keskustan vanhojakin kiinteistöjä "kehittääkseen" niitä tuottavampaan suuntaan. Siinähän käytetään usein hyväksi poliittisia suhteita kaavoituksesta päättäviin, sillä he voivat yhdellä rakennusoikeutta lisäävällä kynänvedolla luoda uutta omaisuutta lähes tyhjästä.

Ehkä me Suomessa olemmekin metsäläisiä, joille tuollainen jatkuva alas repiminen hyvin sopii. En ole mikään kovin suuri Alvar Aalto fani mutta mieleeni tulee silti suojelukohteeksi Helsingin Katajanokalla paraatipaikalla sijaitseva Aallon suunnittelema entinen Enso Gutzeitin marmorinen pääkonttori. Sitähän kilvan erilaiset kiinteistökehittäjät himoitsevat ja yrittävät vähätellä sen arkkitehtonisia arvoja vain saadakseen luvan rakentaa tilalle jotain älyttömämpää mutta sijoittajilleen hyvin tuottavaa. Aina välillä hävettää. Ihme ettei suunnitella Katajanokan Uspenskin katedraalin purkamista tai jos vaikka pantaisiin uusiksi koko Senaatintorin alue - mitä niitä vanhoja elinkaarensa pään jo ohittaneita röttelöitä suojelemaan. Tulisi hyvä paikka uudelle jättiläis-Prismalle ja Citymarketille ;)

26.10.2011

Ministeri paljastaa - maahanmuuttokriittisyys onkin verhottua rasismia

No nyt kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki paljasti sen.

Lainaus tuosta puheesta:

'Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen mielestä maahanmuuttokriittisyyteen verhoiltua rasismia ei ole syytä tukea julkisilla varoilla. Tasa-arvo- ja nuorisoasioista hallituksessa vastaava Arhinmäki puhui tänään valtakunnallisessa nuorisotyön järjestöpäivässä.

Arhinmäki muistuttaa, että nuorisolain lähtökohtina ovat muun muassa yhdenvertaisuus, tasa-arvo, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys.
'

Kuin parhainkin ennustaja tai parapsykologi ministeri näkee maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvien verhotun rasismin. Tuo tarkoittaa käytännössä ettei maahanmuuton epäkohtia saa huomata eikä ainakaan sovi niistä puhua tulematta leimatuksi rasistiksi. Huhuh. On siinä suukapula avoimelle ja vapaalle keskustelulle.

Olikos muuten sananvapaus enää jäljellä viime perjantaina hyväksytyssä muutetussa Suomen perustuslaissa: Vai onkohan sekin jo luovutettu Brysselin komissaareille. Niin luitte Wikipediasra ihan oikein:

'Komissaari oli Neuvostoliiton kommunistipuolueen erityinen edustaja Puna-armeijassa.
Politrukki on poliittinen komissaari armeijassa; käytössä Neuvostoliitossa ja Kiinassa.
Kansankomissaari oli vuosina 1917–1946 ministeriä vastaava asema
'

Taitaa ikä tehdä minut vain koko ajan kärttyisämmäksi. Että sellaista.

23.10.2011

Päivän musiikkianti

Innostuin taas vaihteeksi musiikin kuunteluun kun löysin tekemäni kokoomalevyn (DVD jossa musiikki mp3 muodossa) mieleisestäni etnomusiikista. Kirjasin ihan ylös paperille eri alueet, että muistan ne tässä kirjoituksessa mainita.

Alku tuli kreikkalaisesta musiikista. Osa on aitoa kansanmusiikkia mutta suurin osa Theodorakiksen tai Hatzidakiksen säveltämiä.

Sitten seuraasi Bessarabian rytmejä ja seassa muuta yhtä kiihkeää Balkanin musiikkia. Lähinnä mustalaismusiikkia Romaniasta ja Bulgariasta.

Sitten ranskalais-espanjalais-arabialainen löytöni Alabina ja israelilainen laulajatar Ishtar.

Sitten etnomusiikkia Afrikasta. Etunenässä kuuluisa Youssou N'Dour ja toisena suosikkina yhtye nimeltä Toure Kunda.

Flamencoa minulla on paljon. Aikaisemmin kuuntelin sitä enemmän mutta kyllä se vieläkin saa jalat hytkymään musiikin sykkeessä.

Samaisen niemimaan Portugalin fadot kuuluvat myös musiikilliseen matkaani. Portugalin kieli kuulostaa niin kovin pehmeältä kun vertaa sitä espanjaan. Amalia Rodrigues on klassikko mutta kivoja tulkintoja on nuorehkolla Marizallakin.

Sitten kuuntelin yhtä kestosuosikkiani, suomalaista etnomusiikkiyhtyettä, Piirpauketta. En voi ymmärtää, miksei Piirpauke nauti suurempaa suosiota Suomessa. Keski-Euroopassahan he ovat kestosuosikkeja.

Muutaman intialaisen ragan kautta tullaan seuraavaan genreen nimittäin juutalaiseen klezmer musiikkiin. Intialaisia ragoja minulla ei ole kovin montaa ja ne ovat aika raskaita kuunneltaviakin. Mutta klezmer musiikkia sitten minulla riittääkin.

Erikoinen löytöni on myös Amr Diab ja Shakira yhdessä. Erikoisen eksoottista ja luen nekin etnomuusiikin genreen.

On minulla muutakin mielimusiikkia tottakai. Kolme kova BBB:eetä eli Bach, Beethoven ja Brahms ehkä Mozartilla ja Tshaikovskilla ryyditettynä. No. ei mennä nyt enää tuolle puolelle kun en ole niitä tänään kuunnellut. Olenpahan kirjoittanut niistäkin otsikolla 'Miten musiikkimaku muuttuu'.

22.10.2011

Taiteesta

Katselin muutama päivä sitten matkailuelokuvaa Barcelonasta. Itse kävin siellä juhlistamassa 60 v rajapyykkiäni.

Vaikka nuorempana matkailualalla työskennellessä tulikin matkustettua ei Barcelonassa tullut käytyä. Sekä minä että vaimoni ihastuimme Katalonian suuren pojan Antoni Gaudin arkkitehtuuriin, jossa oli paljon Art Nouveau'ta. Meillä usein myös jugend-tyyliksi nimitetty.

Gaudi tuli mieleen myös kun nuorin tyttäreni kävi syyskuun alkupuolella Pietarissa ja kävi katsomassa isoäitini isän aivan 1900-luvun alussa rakennuttamaa taloa. Talon suunnitellut arkkitehti rakensi samoihin aikoihin myös kuuluisan Fabergen kultasepänliikkeen toimitalon.

Pietarissa oli siihen aikaan tiukat rakennusmääräykset ja talo oli ensimmäisiä ellei peräti ensimmäinen tuollaista modernia rakennustyyliä edustava rakennus Pietarissa. Noista kuvista näkyy myös erilaiset koristekuviot ja ikkunapielet ja koristeellisiksi taotut aidat ja portit.

Kaksikerroksisen rakennuksen alakerrassa oli isoisoisän huolintaliike ja 2. kerroksessa oli suurperheen ja palveluskunnan asuintilat. Isäni syntyi tuossa talossa ja asui siinä ensimmäiset elinvuotensa. Talo on ollut sen verran jykevärakenteinen että se on säilynyt ilman suurempia vaurioita nyt jo yli 100 vuotta. Nyt kun Venäjällä jo hiukan arvostetaan juuriakin on tuosta isoisoisäni talosta muodostunut Pietarin uudemman arkkitehtuurin muistomerkki ja nähtävyys.

En tiedä onko viehtymys Art Nouveau'hon tai jugendtyyliin minulla geeneissä mutta olen pitänyt lähes vuosittaista vierailua Eliel Saarisen Hvitträskissä mukavana pikku retkenä.

Ja lähes yhtä vaikuttava on Akseli Gallen-Kallelan koti Tarvaspää Espoossa.

Mutta muutenkin aloin miettiä taidemakuani. Salvador Dali on ollut niin pitkään kuin muistan ihailuni kohde. Gaudin tavoin Katalonian suuria poikia hänkin. Niinpä muistelen kirjoittaneeni lempitaiteilijoista vajaa kaksi vuotta sitten kun olin löytänyt Maurits C. Escherin näyttelyn Helsingistä.

Kuvanveistossakin minulla on omia suosikkeja kuten esimerkiksi Alberto Giacometti. Ja meinasin ihan unohtaa kotimaisen mestarin Mauno Hartmanin. Mauno Hartmanin tunnettuja töitä ovat valtavat ja erikoiset puurakennelmat mm Helsinki Vantaan lentokentällä.

Tuli mieleeni tässä kirjoittaessani toimittaja Timo T.A. Mikkosta kohdannut aivoinfarkti, joka vei hänen näkönsä - ainakin joksikin aikaa. Paljon lievemmän aivoinfarktin läpikäyneenä on surullista älytä miten tärkeä aisti on ihmiselle näkö. Jotenkin tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta kun mies on hoikka ja urheilullinen eikä polttanut tupakkaa niin silti sai pahan aivoinfarktin. Ei näe Timo T.A. Mikkonen kauniita taideteoksia. Veistoksia pystyy ehkä käsikopelolla aistimaan mutta pahalta tuota tuntuu ajatella jos olisi omalle kohdalle sattunut.

No, olisihan noita taitelijoita lisääkin. Kovasti pidin suomalaisen mustalaistaiteilija Juhani Harrin neorealistisista, kuten hän niitä itse nimitti, teoksista. Hän oli myös tuttavan tuttavana hyvänpäiväntuttuni.

Että sellaista.

17.10.2011

Vallankumousmusiikkia

Viikonloppuna tuli Yleisradion Teema-kanavalta 1970-luvulla tehty musiikkiohjelma, jossa sen ajan vasemmistolainen laululiike lauloi mukaansatempaavia vallankumouslauluja.

Minä tunnustan pitäneeni aikoinaan kovasti noista lauluista ja kyllä ne sykähdytti nytkin sydänalaa. Laulut olivat mukaansa tempaavia eikä niiden sanoituksissakaan minusta mitään vikaa ollut. Kovin olivat ihanteellisia eikä siinäkään sinänsä mitään pahaa minusta ollut. Mutta ongelmallisena oli kokenut laululiikkeen takana olevat taistolaiset yms. Heidän poliittiseen ideologiaan en koskaan saanut oikein mitään tuntumaa. Vaikka tasa-arvo ja hyvinvointia kaikille olivat nekin ihan hyviä tavoitteita niin keinoista niiden saavuttamiseksi olin aina eri mieltä. Olin lukuisilla ulkomaanmatkoillani nähnyt ihan riittävästi sosialististen yhteiskuntien "ihanuuttaa" etten minä sellaista Suomeen olisi halunnut.

Mutta musiikki oli ihanaa ja kuuntelin sitä lumoutuneena muutaman tunnin. Ja televisio-ohjelman loputtua soitin vielä levyiltä Agit-Propin ja Kom-teatterin musiikkia.

14.10.2011

Miljardin arvoinen yritys?

Rovio niminen kännykkä- ja tietokonepelejä valmistava ohjelmistoyritys onnistui Angry Birds nimisellä ohjelmallaan tunkemaan maailmanlaajuisille pelimarkkinoille. Hienoa.

Mutta ihan älytöntä. Tuon hyvään alkuvauhtiin päässeen startup yrityksen arvoksi on arvioitu yli miljardi dollaria eli yli 700 miljoonaa euroa. C'moon. Joku tolkku sentään tuollaisessakin.

Totta kai olen iloinen kun suomalainen alan yritys menestyy kansainvälisesti. Mutta hiukan mietityttää mistä tuollaiset giganttiset arviot otetaan. Miljardi dollaria on sentään käsittämättömän suuri summa rahaa tuollaisen yrityksen arvoksi jolla ei ole mitään konkreettista - sanoisinko käsin kosketeltavaa.

Muutamia kymmeniä miljoonia ymmärtäisin vielä hyvin mutta miljardi on sittenkin miljardi. Mutta eihän ne nykyään ole valtiollekaan kuin pikkusummia niin kai sitä pitää minunkin vain oppia uusiin mittakaavoihin.

9.10.2011

Pankkien pääomittaminen

Tuo ilmaisu on viime aikoina tullut yhä useammin esiin mediassa eräänä isona kansallisena ratkaisuna pankki- ja rahajärjestelmän pystyssä pitämiseksi.

Meillä Suomessa on yhdenlaista kokemusta pankkien pääomittamisesta. Vuoden 1992 laman seurauksena haluttiin turvata työllisyyden ja yritystoiminnan jatkuminen. Esko Ahon johtama hallitus päätti että se tehdään parhaiten tukemalla pankkeja, jotka sitten vuorostaan kanavoivat tuen yritysmaailmaan. Perusteltuja soraääniä kuului valitusta pelastamistavasta ja niissä epäiltiin koko tuen valuvan pelkkään pankkien pelastamiseen kuten sitten kävikin. Kun valtio lupasi korvata pankkien luottotappioita avattiin melkoinen Pandoran lipas. Pankit ryhtyivät kilvan ns panemaan lihoiksi asiakkaitaan ja tapahtuikin melkoinen omaisuuksien uusjako.

Edellä oleva kuvaus ei ole mitenkään tarkka analyysi tapahtuneesta mutta eräänlainen tiivistelmä.

Yllättävää oli, että lainoittaessaan vaarassa olleita pankkeja valtio lahjoitti ja lainasi rahaa vaatimatta suuremmin mitään vastineeksi. Kyllä julkisuudessa oli paljonkin ja hyvin arvovaltaisiakin puheenvuoroja, että jos pankeille annetaan rahaa niiden pelastamiseksi on saatava jotain vastinetta omistuksen muodossa. Eli rahaa olisi annettu pankeille vain oman pääoman ehdoilla.

No sehän ei sopinut, että valtio tulisi pankkien osaomistajaksi. Pankit ja niiden omistajat luonnollisesti kavahtivat ajatusta. Sehän olisi haiskahtanut pankkien kansallistamiselta ainakin osittain. Esko Ahon hallitus ei moista ajatusta ottanut kuuleviin korviinsa.

Kun Saksassa oli vaikeuksia pankki- ja rahajärjestelmässä siellä tuntui aivan ehdottomana vaatimuksen valtion tuelle olevan, että pankeille annetaan rahaa vain oman pääoman ehdoilla eli osakkeita vastaan. Kun sitten ajat paranevat voidaan osakkeet myydä hyvästä hinnasta ja saada valtion rahat sillä tavoin takaisin.

Nyt euron ja eurovaltioiden kriisin jatkuessa puhutaan mediassa yhä useammin miten tärkeää olisi pelastaa pankkitoiminta. Ja ratkaisuna olisi, että kukin maa pelastaa omat pankkinsa niitä pääomittamalla mutta jos niillä mailla ei ole rahaa voitaisiin siihen käyttää yhteisiäkin rahoja.

Ja vetoomuksena on noissa, että ensisijaisesti olisivat velvollisia tuohon pääomittamiseen pankkien omistajat. Tuossa minun epäluuloni heräsivät! Mitäpä jos entisillä omistajilla ei ole pääomia tai eivät jostain muusta syystä halua sijoittaa varojaan uhkarohkeiksi kokemiinsa hankkeisiin.

Nyt herääkin kysymys että miten julkinen valta tulee avuksi ja auttaa noiden pankkien pelastamisessa ja samalla turvaa entisten omistajien omaisuuden säilymisen?

Minusta pulassa olevien pankkien kansallistaminen vaikkapa osittain siten että valtiot ryhtyisivät osakkaiksi olisi oivallinen pelote - miksi muuten pääomapiirit rahojaan huonossa jamassa olevaan pankkiin sijoittaisivat. Mutta pelko että valtio tulisi mukaan edes osaomistajaksi olisi oiva porkkana - vai olisiko se kuitenkin peräti keppi?

Nämä ovat ihan maallikon ajatuksia. En ole pankkitoiminnan asiantuntija. Yritän vain pelkällä valveutuneen rivikansalaisen maalaisjärjellä mietiskellä vaihtoehtoja ennen kuin meille tarjotaan mediassa se yksi ainoa ja oikea vaihtoehto.

Saas nähdä miten pankit aiotaan pelastaa.

8.10.2011

Vielä ns maalaisjärjen käytöstä

Kirjoitin maaliskuussa 2009 kirjoituksen Terve maalaisjärki amerikkalaisittain. Kirjoituksesta oli linkki tuohon Barry Schwartzin loistavaan esitelmään 'On Our Loss of Wisdom'.

Lokakuussa 2009 muistutin vielä asiasta kirjoituksella ja viittasin siellä vielä Barry Schwartzin toiseen videoluentoon 'On the Paradox of Choice'.

Vaikka olen jo virallisesti eläkkeellä minua edelleen kiinnostaa kaikki tavat millä yritykset pystyvät nostamaan itsensä keskinkertaisuuksien yläpuolelle ylivertaisiksi osaajiksi. Omille lapsilleni olen yrittänyt opettaa miten kilpailuyhteiskunnassa voi pärjätä 'puhtain asein' kunhan kuuluu oman alansa parhaimmistoon. Jos pysyt keskinkertaisena olet vaarassa hävitä kilpailussa. Olen nähnyt myös miten jotkut voivat pärjänneet myös machiavellimäisellä juonittelulla ja kyynärpäätaktiikalla, mutta samalla havaitsee, että he ovat saaneet sielulleen vammoja. Ainakin minun arvomaailmassa tuo ylivertainen osaaminen on ylivoimainen ja eettisesti tasokas tapa pärjätä. Ja sitten tietenkin aina tarvitaan vielä hiukkanen onnea.

Mutta minun piti kirjoittaa että nyttemmin näistä aiheista on ilmestynyt Barry Schwartzin kirjoittamat noiden videoesitelmien nimiset kirjat. Huomasin eilen Amazonista ja tilasin. Katsotaan onko yhtä herkullista luettavaa kuin oli videoesitelmien kuunteleminen.

4.10.2011

Suomen saamat "vakuudet"

Yleensä en näihin isoihin poliittisiin kiemuroihin viitsi puuttua. En tunne itseäni niissä asioissa kovin asiantuntevaksi ja moni bloginpitäjä kirjoittaa paljon terävämmin niistä aiheista.

Huhuh. Suorastaan nauratti miten meidän valtiovarainministeriä vedettiin EU:ssa talutushihnassa ja syötettiin vakuusratkaisu. Siitä ei oikein tiedä pitäisi nauraa vai itkeä vai tehdä molempia samaan aikaan.

Haluaisin nähdä minkälaisessa pankkitoiminnassa hyväksyttäisiin vakuus vain 1/5 osalle lainasummaa kuten tässä nyt tarjotaan. Ja ehdot Suomen rahan siirrolle on monin verroin kovemmat kuin muille maille. Ja vakuudet on sidottu 15-30 vuoden ajaksi. Heheheh.

Siksi yksikään muu EU maa ei halunnut noita "vakuuksia". Törkeää oli minusta se, että tuolla vakuusjutulla vielä tehtiin julkisesti ja härskisti pilaa Suomen kustannuksella. Suomalainen komissaari Olli Rehn vielä osallistui leikinlaskuun kun olisi ollut tyylikkäämpää olla ihan hiljaa. Mutta on noista Suomen komissaareista ennenkin tullut havaittua että elettyään riittävän kauan Brysselin lihapatojen ja limusiinien ääressä ja yltäkylläisyydessä ympäröivä todellisuus vääristyy.

Säälitti katsoa meidän valtionvarainministeri Jutta Urpilaista kun hän yritti totisella naamalla selittää televisiossa katsojille miten Suomi sai nyt haluamansa vakuudet. Eikä ehkä samaa aatesuuntaa kannattava toimittaja kehdannut vakuuttelua mitenkään kyseenalaistaa.

Mediatemppu on tehty.

Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan perussuomalaisten kannanottoa. Tulee mieleen taas Hans Christian Andersenin satu 'Keisarin uudet vaatteet'. Saa nähdä minkä kannanoton Soini ottaa saatuihin vakuuksiin.

3.10.2011

Demimondi

En ole vuosikymmeniin kuullut kenenkään käyttävän ilmaisua "demimondi". Suomenkielinen wikipedia ei edes tuntenut sanaa. Englanninkielinen sentään tunsi.

Minä olin kuullut sen nuoruudessani ja sillä tarkoitettiin niissä yhteyksissä paheellisia naisia. Se oli kai jotenkin sofistikoidumpaa kuin puhua huorista ja saattoi myös olla että demimondi oli hienompi kuin prostituoitu. Sanoilla leikittelyä.

Vanja vai ryssä? Sotavangeista Suomessa.

Yleisradio tekee minun mielestäni tärkeää julkisen palvelun tehtävää mm laadukkailla dokumenteillaan.

Katselin sunnuntai-iltana TV2:lta Dokumenttiprojektin osaa Jäämarssi. Se kertoo jatkosodan aikaisista sotavankileireistä.

Taas on kehuttava Ylen Areena arkistoa. Sieltä tämä ohjelma löytyy tietokoneella netissä katsottavaksi mutta valitettavasti vain 7 päivän ajan. Eli jos ette nähneet ja olette kiinnostunut niin pitäkää kiirettä.

Läheiseen tuttavapiiriini on kuulunut sodanaikana tuollaisen vankileirin päällikkönä ollut nyt jo edesmennyt upseeri. Hyvin silotellun kuvan olin häneltä saanut noista sotavankileireistä. Vaikka en häntä minään "sotahulluna sadistina" koskaan pitänytkään niin oli minun "ryssäläisyyteni" (mukaan luettuina sivariuteni ja henkinen vasemmalle kallistumiseni - ei enää mutta siihen aikaan) hänelle ongelma vielä 1960-70 luvulla.

Eräs kuriositeetti tuli ohjelmassa esiin. Jossain sotavankileirillä kutsuttiin sotavankeja yleisesti 'vanjoiksi'. Muistaakseni sotavankileirin johto ellei sitten ollut itse kenraaliluutnantti Oesch piti sitä liian lempeänä puhuttelumuotona ja antoi määräyksen käyttää 'ryssä' nimitystä ja perusteluna oli jotain siihen tyyliin, että ryssä on aina ryssä.

Yleisradion eläkkeellä oleva toimittaja Reijo Nikkilä on tehnyt ison työn dokumentoidessaan ennen kaikkea Neuvostoliittoon jääneiden suomalaisten sotavankien elämää mutta on hän tehnyt dokumentin neuvostoliittolaisista sotavangeista Suomessa nimeltä 'Ryssä perkele - sotavankina Suomessa'.

Nyt nähty dokumentti oli todennäköisesti aika totuudenmukainen. Ei suomalaiset tuon dokumentin mukaan niin pulmusia olleet kuin sodan jälkeen on yritetty esittää. Toisaalta ymmärrettävää. Kyllä tuollaiset kokemukset ovat traumaattisia ja varmaan mielellään muistoissa halutaan nähdä myönteisiä puolia ja yritetään unohtaa. Ei varmaan pahoja tehneetkään halua myöntää tehneensä pahoja. Niin se vaan on.

Toisaalta minulla on ollut käytettävissäni pienehkö arkisto isäni aikoinaan keräämiä lehtileikkeitä sota-ajan lehdistä. Aika ikävää luettavaa mutta toisaalta kai jo silloin 1940-luvulla sodankäynti oli totaalista ja kansalaisten asennemuokkaus sotapropagandalla oli tärkeää puolustustahdon ylläpitämiseksi.

Dokumentissa kerrottu marskin henkilökohtainen hanke pyytää muiden tietämättä apua kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä sotavankiasiassa osoittaa, että hän oli vielä sellainen klassinen vanhan ajan sotilas, jolle kunnia ja vihollisenkin edustajien asiallinen kohtelu olivat tärkeitä. Ja siihen häntä tietenkin velvoitti myös aateluus - Noblesse Oblige.

Dokumentin jälkeen jäi paha maku. Sota on sotaa - kuten dokumentin mukaan kenraaliluutnantti Oesch jossain vaiheessa oli sanonutkin kun oli puhe sotavankien huonosta kohtelusta. Dokumentin jälkeen minä mietin enemmän kuinka paljon meille kansalaisille saadaan ja voidaan pimittää totuutta. Kun sodan lopputulos alkoi varmistua niin jossain annettiin ohjeet hävittää arkistoja useammalta vuodelta - eli kyllä noissa hommissa työskennelleet tiesivät toimineensa väärin. Toinen asia jota myös jäin aprikoimaan on minun vakaa käsitys miten aivan kunnolliset ja hyvät ihmiset sopivissa olosuhteissa syyllistyvät vaikka minkälaisiin hirveyksiin. Viittaan toissa päivänä täällä kirjoittamaani "Milgramin tottelevaisuuskoe". Tämä Jäämarssi dokumentti vahvisti tuota käsitystäni miten vaarallinen on johtajavaltainen käskytysympäristö kuten armeija, kun sinne pääsee johtaviin asemiin eräänlaista "pyhää sotaa" käyviä käskyttäjiä.

Minun kaltainen ikuinen purnari ja auktoriteetteja vastaan hangoittelija istuisi noissa ympyröissä todennäköisesti jatkuvasti putkassa tai vankilassa ellen sitten sopeutuisi ihan samalla tavoin kuin muutkin ihmiset noita hirveyksiä tekemässä. Ja kun vaara tulla vastaan hangoittelijana teloitetuksi on riittävän iso niin johan siinä rohkeampikin purnari pannaa sopeutumaan. Eli kyllä minä uskoisin tuollaisissa oloissa helposti kuuluvani itsekin noihin pahoja toteuttaviin sopeutujiin. Siksi en osaa näin jälkikäteen heitä oikein edes tuomita. Mutta ajatuksia tuollainen herättää.