Miten musiikkimaku muuttuu

Sain lapsuudenkodissani kuulla paljon klassista musiikkia. Vanhempani olivat oopperoiden ja baletin ystäviä ja kävin jo lapsena usein heidän kanssaan myös Bulevardilla oopperassa. Ja olihan lisäksi tätini mies oopperassa balettimestarina. Aika paljon sain myös kuulla venäläistä kansan musiikkia ja siihen elimellisesti nivoutuvaa venäläistä ja balkanilaista mustalaismusiikkia. Kävimme usein perheemme kanssa myös kuuntelemassa neuvostoliittolaisten estraditaitelijoiden konsertteja.

Helsingin saksalaisessa koulussa oli korkealuokkainen musiikin opetus ja osallistuin myös koulun korkealuokkaiseen nokkahuiluorkesteriin. Soitimme aika paljon puupuhaltimille sovitettua barokki musiikkia. Ne jotka halveksivat nokkahuiluja koululasten leluina ovat väärässä. Ehkä kapea-alainen mutta hieno soitin pienehköille kamarimusiikkikokooonpanoille.

Jossain vaiheessa aloin laajentaa musiikkimakuani ja ryhdyin mm lukioaikana kuuntelemaan orkesterimusiikkia kiitos äärettömän innostavan musiikinopettajan, joka piti meille lukiolaisille vapaaehtoisia musiikin tunteja jossa kuuntelimme paljon musiikkinäytteitä ja keskustelimme. Mozart alkoi avautua minulle lukioaikana.

Eräs flamenco-tanssia harrastava ystäväni sai minut innostumaan flamencosta ja eräs Kreikkaan hullaantunut työtoveri sai innostumaan myös kreikkalaisesta musiikista. Osansa siinä varmaan teki Zorbas elokuva ja Mikis Theodorakiksen solistina esiintynyt Arja Saijonmaa.

Erilainen etno- ja maailmanmusiikki alkoi kiinnostaa. Balkanin ja keski-Aasian tulisten rytmien lisäksi laajensin kokemuspiiriäni intialaisiin ragaksiin (taipuuko sana ragas näin?) ja afrikkalaiseen musiikkiin. Ja kuubalaiset ja etelä-amerikkalaiset kappaleetkin tarttuivat. Suomalainen (taitaa siellä olla kai jo senegalilaisia yms mukana) Piirpauke kolahti aikoinaan minuun kovasti. Ja kotimainen Värttinäkin tuntui svengaavalta. Marketta Saarinen niminen (turkulainen?) laulajatar nauhoitti muutamia jännän eksoottisia kappaleita mutta ne taisivat jäädä hänen lyhyen uransa ainoiksi.

Jazziin en koskaan oikein ole saanut tuntumaa. Django Reinhardtin ja vastaavaa mustalaisjazzia lukuun ottamatta.

Viimeaikoina olen kuunnellut paljon fadoa, juutalaista klezmer musiikkia, turkkilaista ja arabialaista ja heavy rock musiikissa minusta tuli tyttäreni kautta jo useita vuosia sitten Nightwishin ystävä.

Ja monen muun tavoin olen pitänyt aina myös Juice Leskisen, Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon kantaaottavista lauluista. Saman henkisiä, usein verhotusti kantaa ottavia lauluja esitti myös venäläinen Vladimir Vysotski.

Itse asiassa kun tässä tarkastelee tuota luetteloa niin voisi helpommin jo luetella mistä en suuremmin ole pitänyt. Rikhard Wagner ja Gustav Mahler ovat olleet vaikeita ymmärtää. Sibeliuksen musiikkiin laajemmin sisäänpääsy kesti hetken mutta onnistui.

Samoin suurin osa nykysäveltäjistä Prokofjevin, Shostakovitshin ja Stravinskin jälkeen - minulle käsittämätöntä. Jaa, poikkeuksina eestiläinen Arvo Pärt, jonka muuten tapasin kerran Eestissä yhteisten tuttujemme välityksellä ja venäläinen Alfred Schnittke. Kotimaisista nykysäveltäjistä havaitsin kerran yllättäen Pehr-Henrik Nordgrenin sävelkielen puhuttelevan vaikka hänen sävellyksiään aika vähän kuulee.

Olen käyttänyt musiikkia myös oman mielialani kohentajana. Musiikki on oivallista sielun ravintoa. Ainakin minulla toimii. Mozartin Requiemin kun kuuntelen keskittyneesti kerran läpi olen kuin uudestisyntynyt.