Eräs paljon matkutstava tuttava totesi, että jos ihminen olisi tarkoitettu olemaan paikoillaan olisi hänelle jalkojen sijasta luotu juuret.
Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Sukujuuriltani olen ”sekarotuinen”. Isäni oli venäläinen emigrantti ja äiti hämäläinen. Suomi on kotimaani ja äidinkieleni on suomi. Monen muun ”sekarotuisen” tavoin tunnen joskus lievää juurettomuutta, mutta lukuisilta 1958 alkaneilta matkoiltani itänaapurista olen aina onnellisena palannut takaisin kotiin. Kyllä tämä Suomi on ehdottomasti se kaikkein rakkain paikka minulle. Vaikka olen stadilainen niin perheeni yli 200 v suvussa olleella kesämökillä Hämeessä suorastaan tunnen hämäläisetkin juureni.
Tällä hetkellä viidestä aikuisesta lapsestani kolme asuu ulkomailla. Kansainvälistyvässä maailmassa pidän ulkomailla opiskelua tai asumista hyödyllisenä. Se lisää kielitaitoa ja auttaa (yleensä) ymmärtämään muitakin kulttuureja.
Mutta olen myös varoittanut vaaroista. Tein nuorena ensimmäistä melkein 20 vuotta kestänyttä uraani matkailualalla. Matkustaessani ulkomailla tapasin monesti ulkosuomalaisia. Muutaman viini- tai olutlasillisen tuoman humalan herkistämänä raavainkin ulkomailla pitkään asunut suomalaismies saattoi puhjeta kotimaan kaipuusta kyyneliin. Vaikka HK Sininen lenkki, ruislimppu, hapankorppu, Turun sinappi, salmiakki, juhannuskoivu yms usein ovat kotimaan ikävän klisheemäisiä symboleja niin kyllä niillä on valtava tunnearvo.
Pitkän ulkomailla asumisen jälkeen kotiinpaluu voi olla ongelma. Ikävää on podettu kenties kymmeniä vuosia ja sitten kun kotiin paluu on esimerkiksi taloudellisesti mahdollista saattaa paluumuuttaja yllätyksekseeen havaita ettei tämä maa vastaa alkuunkaan hänen ajan kultaamia muistojaan. Tämä on ihan eri maa kuin se josta hän 10-30 vuotta sitten lähti. Ja hän alkaa kaivata sitä toista kotimaataan ja sen tapoja johon pitkän asumisen myötä oli tottunut.
Yleensä vasta näiden siirtolaisten lapset kotiutuvat sinne ulkomaille eivätkä tunne samanlaista kaipuuta kuin vanhempansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti