Tuli eilen täyteen 3 kk tekemästäni eropäätöksestä. Milloin puolisoni oli oman päätöksensä tehnyt ei ole tiedossani. Väitti tehneensä päätöksensä ennen minua.
Olen yrittänyt selvittää itselleni miten aviopuolisot säilyvät avioeron jälkeen ystävinä. Tiedän sellaisia tapauksia ja olen niitä joskus sekä ihmetellyt että ihaillut. Olisi se jotenkin niin hienoa.
Mutta olen elämäni aikana joutunut katkaisemaan vuosikymmenien ystävyyssuhteitanikin . Tekee kipeää mutta voi säilyttää oman arvokkuuden kun ei tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.
Miten sellainen avioeron jälkeisen ystävyyden säilyttäminen onnistuu? Onko muutos ystävyydeksi jotenkin kypsän aikuisen ihmisen tunnusmerkki vai miten tuota pitäisi arvioida? Jos ei kykene ystävyyteen entisen puolisonsa kanssa niin onko sitä jotenkin kehittymätön?
Mitä asiasta sanoo kristinusko? Muita uskontoja en tähän viitsi arvuutella, koska siellä missä naiset ovat alistetussa asemassa asiaa varmaan tulkitaan ”miesmyönteisellä” tavalla.
Onko se normaalia vai epänormaalia – vai onko se vain niin tai näin. Joskus onnistuu joskus ei. Vai onko kyse kuitenkin jostain vuorovaikutuksesta, toisilta pareilta onnistuu toisilta ei ja se on vain jostain kemiasta kyse? Vai onko tilanne sellainen, että jos avioeron jälkeen kykenee säilymään ystävinä ei koskaan ole ollutkaan kyse rakkaudesta?
Muuttuuko rakkaus vihaksi vai ystävyydeksi? Mistä se riippuu?
Ja mitä se rakkaus oikeastaan olikaan, seksiäkö vain?
Tällaisia kysymyksiä sitä pyörii ajatuksissa kun tekee työtä erosta toipuakseen.
En vieläkään ole ratkaissut mielessäni onko tällaisten asioiden kirjoittaminen blogiin jotenkin ekshibitionismia. Ehkä on. Sitten on vain myönnettävä itselleen rehellisesti omat ekshibitionistiset taipumukset ;)
14.9.2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Eroon liittyy mieletön tunneskaala, ja suurin osa eronneista kokee pettymystä. Pettymys syntyy tietysti siitä, että elämä ei mennytkään niin kuin ODOTTI. Toinen pettymystä aiheuttava seikka on, että eronnut kokee tulleensa huijatuksi - oluut sinisilmäinen tai liian hyväntahtoinen liian kauan. Minä en ole koskaan, ikinä ja milloinkaan uskonut miehen ja naisen väliseen platoniseen suhteeseen. Se on platonista vain niin kauan kuin joku ulkopuolinen voima pitää parin pois punkasta. Sen takia en todellakaan ymmärrä, miksi pitäisi olla ex-puolison kanssa ystävä, varsinkin kun edes sänkyyn ei tee mieli.
VastaaPoistaSekä lasten takia että muutenkin pitää tietty olla puhevälit, mutta se riittää. Luonnollisesti exää kuten ketään muutakaan ei pidä julkisesti alkaa haukkua, herjata, panetella jne. Sehän vain osoittaa, että exällä kävi onni, kun pääsi sellaisesta paskanjauhajasta eroon.
Olen Kumitontun kanssa kutakuinkin samaa mieltä.
VastaaPoistaMietiskelen vain tuota exien välistä ystävyyttä kun minulta sellaista odotetaan enkä oikein sellaiseen usko vaikka sellaisiakin suhteita olen nähnytkin.
Tosin olen elämäni aikana nähnyt paljon muutakin "omituista".