Venäjän kielen opiskelusta

Aiheen tähän kirjoitukseen sain monin tavoin arvostamaltani kolumnistilta, Iltalehteen kirjoittavalta Aarno ”Loka” Laitiselta, olimme samassa lukiossa, minä muutamaa luokkaa alempana ja hänen tuoreesta kolumnistaan ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”.

Kaikissa asioissa en ole Aarnon kanssa ihan samaa mieltä, sen verran maailmankatsomuksemme taitavat erota, mutta hyvin Aarno kirjoittaa ja aina loistavasti argumentoiden.

Mutta tässä Venäjä-jutussa olen täysin Aarnon kanssa samaa mieltä.

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tuli nuoremmalla pojallani eteen peruskoulussa yläasteella 2. vieraan kielen valinta. Tarjolla oli vaihtoehtoina saksa, ranska tai venäjä.

Todettakoon tässä, että olen aina arvostanut laajaa kielitaitoa.

Poikani olisi halunnut muiden poikakavereittensa enemmistön tavoin valita saksan. Itse Saksalaista koulua käyneenä arvostan saksan kieltä ja saksalaista kulttuuria.

Osin venäläisten juurieni vuoksi mietin vakavasti venäjääkin. Mutta tässä tulikin eteen mielenkiintoinen opettajien suusta avoimesti annettu ohjaava opastus:

Venäjää ei kannata valita, koska on aika epävarmaa tuleeko riittävää määrä ilmoittautuneita ja silloin voi joutua tyytymään siihen ryhmään johon jäi tilaa eikä pääse siihen kieliryhmään jonka jonka olisi valinnut vaihtoehdoksi.

Puntaroimme pojan kanssa pitkään, mutta sitten järkeilimme jotenkin seuraavasti (no minähän siinä pääasiassa järkeilin ja poika kuunteli). Ajatuskulkuni oli kutakuinkin seuraavanlainen:

Poika oli jo lukenut koulussa ruotsia ja englantia ja saksa olisi kuulunut samaan kieliryhmään muutenkin. Venäjä piti tavallaan sulkea pois vaihtoehdoista edellä kertomastani ohjausmielipiteestä johtuen (kas kun en silloin tullut asiasta purnanneeksi). Arvelin, että ruotsin ja englannin pohjalta saksan opiskelu aikuisenakin voisi olla helpohkoa. Muistan jopa kuinka Saksalaisessa koulussa ruotsin opettaja aina muistutti, että jos ette muista jotain sanaa ruotsiksi niin miettikää mitä se on saksaksi, se on hyvin todennäköisesti jotain samantyylistä ruotsiksi. Ja niinhän se oli.

Itse en osaa ranskaa kuin vain auttavia fraaseja. Mutta olen ihaillut melkein aina gallialaisia. Ranskan vallankumous 1789 ja sen tunnuslause vapaus, tasa-arvo ja veljeys edustavat minunkin elämänarvojani. Citroen oli ensimmäinen rakkauteni automaailmassa. Samainen poikani tuli kerran itkien kotiin alaluokilla: isä isä miksei meillä voi olla Toyotaa tai Nissania niin kuin muiden kaverien isillä. Selitä siinä sitten omia mieltymyksiään pienelle itku kurkussa olevalle pojalle. Kas kun erilaisuuden sieto pienellä maaseutupaikkakunnalla oli muutenkin huonoa niin onhan se vieklä vaikeampaa pienille lapsille. Ja meilläkin seisoi pihalla peräti 2 Citroenia, toinen minun ja toinen vaimon käyttämä.

Järkeilyni yläasteen kielivalinnasta kulki seuraavasti: EU:n myötä ranskasta on tullut entistä tärkeämpi kieli myös suomalaisille. Sitä opiskellaan silti Suomessa aika vähän ja sen lausuminen voi muutenkin olla vaikeaa ellei sitä opettele aika nuorena. Ranskan kielen maantieteellinen levinneisyyskin oli käsitykseni mukaan laajempi kuin saksan. Laajasti käytössä Afrikassa ja kaukoidässä. Ja ainakin minun korvassa kuulostaa kauniilta. Ja jos osaa ranskaa voi espanjan, italian ja portugalin opiskelu helpottua jatkossa.

Nyt aikuisena on poikani kiittänyt minua kaukoviisaasta valinnasta, hän osaakin jo sujuvasti italiaa ja opiskelee nykyisessä opinahjossaan Hollannissa myös espanjaa. Minua se kiitos lämmitti aivan mahdottomasti.

Mutta venäjän kielen huono asema minua harmittaa. Itsellänikin lapsena oppimani taito on ruostunut melkein olemattomiin. Viidestä lapsestani kahdella on venäjän osaamista, toisella enemmän toisella vähemmän. Harmi, olisi kiva jos olisi enemmän.