Kun ensimmäisen kerran kuulin miniäni nimittävän minua lapsenlapselle papaksi olin muutaman päivän hiukan allapäin ja mietin elämää ja vanhenemista. Vaari, ukki, isoisä, pappa yms nimitykset tuntuivat jotenkin kuuluvan edellisen sukupolven isoisille ja tunsin itseni tuon nimityksen takaa vanhaksi.
Mutta sitten jonkin ajan kuluttua ryhdistäydyin. Oma isäni piti vasta 80-vuotispäivillään juhlapuheen, jossa myönsi, että ehkä hänen nyt ensimmäistä kertaa pitää myöntää olevansa vanhus. Kyllä hän yllättävän nuorekkaalta vielä siinä iässä näyttikin.
Olihan lapsenlapsella oltava joku sopiva nimitys minullekin. Oli minunkin lapsillani aikoinaan ollut isoisät. Minun isääni lapset kutsuivat vaariksi ja äidin isää kutsuttiin ukiksi. Koskaan ei ollut epäselvää ketä tarkoitettiin, todella kätevää. Voisihan sitä kutsua ihmisiä nimeltäkin, mutta jotenkin nuo isä, äiti, vaari, ukki tuntuivat kotoisilta. Mummoilla ei ollut meillä eri nimityksiä vaan mummoja kutsuttiin aina xxxx-mummoiksi. (xxx siis markkeeraa mummon etunimeä!).
Nyt olen kantanut ”yksinkertaisena” isoisänä jo yli kaksi vuotta ylpeänä pappa-kunnianimitystä, enkä tunne itseäni, ainakaan henkisesti, mitenkään vanhaksi.
Nuorin tyttäreni leipoo keittiössä suklaamuffinseja (voi tuota vyötäröäni!).
On hienoa olla pappa ja huomenna on isänpäivä.
10.11.2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Nimitys on vahvasti riippuvainen siitä mielleyhtymästä, millainen oma isoisä, pappa, ukki tai vaari on ollut. Samalla tavalla lasten nimiä oli vaikea antaa, kun aina oli joku liisa tai matti, josta ei ollut hyviä muistoja. Lisäksi puolison suvusta tulee omat mielleyhtymät lisäämään valinnan vaikeutta. Ihmiset myös elävät niin vanhoiksi, että isoisovanhemmatkin ovat usein vielä elossa. Suvussani isoisovanhempia alettiin kutsua uudella nimellä, kun ekat lapsenlapsenlapset kutsuivat vauvakielellään mummia ammiksi - voilá!
VastaaPoistaOmaa vaariani en tuntenut, pappani oli despootti. Mummini oli lämmin ihminen, muorini ilkeämielinen mimua kohtaan (taisi olla tarkkanäköinen).
Itse voisin olla ukko, vanha suomalainen nimitys. Käytännössä mikä tahansa epäsovinnainen nimitys sopisi minulle - vaikkapa vain oma lempinimeni. Vois kyl olla vaikea koulussa kertoa että lähtee ukon luo viikonlopuks khiähhähhää
Viiden lapsen (3 + 2 eri äideistä) isänä muistan minkälaista taistelua on käyty lasten nimistä. On siinä mietitty kansallisuuden osasetkin (juu, kaukaisimmat juuret on Savon [molemmat äidit savolaisia piällysnaisia] jälkeen jossain Ranskassa ja Gruusiassa)ja käyty läpin Kreikan ja Egyptin mytologiat.
VastaaPoistaMutta kyllä sen lisäksi noilla mielleyhtymillä on suuri merkitys. Niin kaunis kuin esimerkiksi Ivan olisi miehen nimenä venäläiseen sukunimeen yhdistettynä, helppo lausua ja lyhyt kirjoittaa, hyvin kansainvälinen jne niin ei sitä voi antaa poikalapselle joka asuu elämänsä Suomessa. Ei vaan voi - iivanahan se olisi heti. Ja voi sitä lapsen tuskan määrää. Kyllä vanhempien tuollaisiakin asioita pitää miettiä vaikka mitenkä suvun traditioita haluaisi jatkaa.
Mutta on aina päästy yksimielisyyteen ja ainakin minä olen isänä ollut tyytyväinen lopputuloksiin eikä lapsetkaan suuremmin ole valittanneet tai ryhtyneet nimenvaihtopuuhiin.
Uskonnon tai uskonnottomuuden ovat äidit saaneet valita kokonaan.
Sanoi nuorimmaiseni, että kyllä he lapsena erottivat mummon ja mummin. Ilman etunimiäkin.
VastaaPoistaAlkoi hävettää suorastaan. Olenko minä isänä ollut ihan kuuro vai miten asia on minulta jäänyt huomaamatta?