Eutanasiaa täällä Suomessa ja tänään?

Palaan järkyttyneenä muutaman päivän matkalta Kuopiosta. Matkustimme loppuviikosta vaimoni kanssa katsomaan kun 55-vuotias lankomieheni oli joutunut sairaalaan.

Käynti sai meidät järkyttymään. Emme oikein voineet uskoa silmiämme eikä korviamme. Mies oli huonokuntoisena siirretty laadukkaana tunnetusta KYS yliopistosairaalasta (ehkä halvempaan?) paikalliseen (eri hallintareviirillä?) sairaalaan "jatkohoitoon”. Meistä vaikutti kuin siirto olisi ollut saattohoitoon, miltä myös toteutunut hoitolinja näytti.

Kovia tulehdusarvoja omaavaa jatkuvasti nukkuvaa ja väsynyttä, kovasti kuumeilevaa, siinä tilassa puhekyvytöntä potilasta hoidettiin suuhun työnnetyllä parasetamol-tabletilla, joka ei kuivassa suussa edes oikein ollut sulanut. Tiputusta tai suoneen annettavaa lääkitystä ei katsottu ”tässä vaiheessa tarpeelliseksi”.

Vaimoni on näissä asioissa monin verroin minua tietävämpi ja taitavampi ja ryhtyi tenttaamaan hoitohenkilökuntaa ja vaatimaan asianmukaista hoitoa. Meille vakuutettiin potilaan sekä edellisenä päivänä (torstai) että perjantai-aamuna syöneen kun häntä oli syötetty. Hoitaja kävi jopa oikein päätteeltä katsomassa. Kovin oli kuitenkin huonokuntoinen ja nälkiintyneen näköinen, olihan takana jo yli viikon pituinen ”hoitojakso” sairaalassa, laitankin nyt jo tuon ”hoito” sanan lainausmerkkeihin.

Myöhemmin kun vaimoni keskusteli lääkärin kanssa kertoikin lääkäri, ettei potilas syönyt eli kaksi eri hoitajaa aivan suoraan valehtelivat ilmeisesti vain lähiomaista rauhoittaakseen. Lääkäri ei todennäköisesti tiennyt, että hoitajat olivat jo ehtineet valehdella. Omaisen alettua vaatia tulehdukseen antibiottihoitoa oli heti seuraavana aamuna väitetty aloitetun antibioottihoito ilmeiseti suun kautta.

Mutta ilmeisesti paikalle ilmestyneen hoitoa vaativan ja asiantuntevalta vaikuttavan omaisen pelosta potilas siirrettiinkin saman iltana takaisin KYS yliopistosairaalaan. No siellä laitettiin heti potilaaseen sentään tippaletku ja jatkettiin/aloitettiin antibioottihoito lauantaipäivällä.

Potilas oli vielä illalla huonohkossa kunnossa ja sydämen rytmi oli epävakaa, mutta tajunnan taso oli jo alkaneesta hoidosta ehkä johtuen jo selvästi kohentunut.

Vaimoni kävi päivystävän lääkärin kanssa pitkiä juupas-eipäs-keskusteluja, mutta ei antanut periksi hoitovaatimuksista. Paikalle ilmestyneen omaisen ilmeisesti osoittaman asiantuntemuksen johdosta lääkäri alkoikin penätä onko vaimoni alan ihmisiä. Verbaalisesti taitavana vaimoni totesikin, että eihän sillä pitäisi olla asiassa merkitystä.

Jossain vaiheessa palasimme sitten jo väsyneinä majapaikkaamme kun oletimme ja uskoimme, että vaimoni veli eli lankomieheni vihdoinkin saa asianmukaista hoitoa.

Sitten tapahtuikin taas yllättävää. Päivystävä lääkäri, jonka kanssa vaimoni oli jo illalla käynyt uuvuttavia juupas-eipäs keskusteluja hoitolinjasta soitti klo 2 aikaan yöllä vaimoni kännykkään. Alkoi n ½ tuntia kestänyt juupas-eipäs keskustelu, jossa lääkäri jos jonkinlaisin argumentein yritti saada vaimoltani lupaa, ettei tarvitsisi ryhtyä tehoelvytykseen jos potilaan sydän yöllä pysähtyisi. Minkäänlaista lupaa parhaan hoidon huonontamiseksi hän ei kuitenkaan vaimoltani saanut.

Järkyttävin lääkärin esittämä argumentti pelkälle standardielvytykselle” (tarkoitti ehkä jotain kevyehköä painantaelvytystä?) oli eräänlainen elämän laatu-argumentti: eläkeläinen, jolla on epilepsia ja muita sairauksia ja asuu hoitokodissa (itse asiassa lankomieheni asuu hoitokodin yhteydessä olevassa palveluasunnossa) jne. Vaimoni kysyikin osuvasti lääkäriltä: ”Jos kyse olisi sinun samassa asemassa olevasta veljestäsi antaisitko sinä luvan olla elvyttämättä?” Lääkäri vakuutti, että olisi antanut. Vaimoni ei silti antanut lupaa.

Keskustelu päättyi ½ tunnin juupas-eipäs keskustelun jälkeen eikä vaimoni tinkinyt vaatimuksistaan piiruakaan. Ihailin vaimoani. Minä en olisi sellaiseen kyennyt väittelytaidoillani enkä asiantuntemuksella.

Laitoimme vaatteet päälle ja yöllä takaisin sairaalaan valvomaan, että hoito myös todella pysyi asianmukaisena ja ettei letkuja noin vain ryhdyttäisi irrottamaan. Muutaman kerran vielä asiaa tarkistettuamme aamuyön tunteina arvelimme, että hoito jatkuu nyt asianmukaisena ja painuimme vihdoinkin väsyneinä nukkumaan.

Mainittavaa oli, että tuo juupas-eipäs keskustelussa osapuolena ollut lääkärikin piipahti siinä vielä yöllä paikalla ja vaikutti hiukan yllättyneeltä kun potilas vaikutti jo sen verran virkistyneeltä että kykeni jonkinlaiseen kommunikointiinkin.

Seuraavana päivänä selvisikin, ettähoito oli tehonnut ja että sydämen lyönnit olivat tasaantuneet ja potilas oli päätetty siirtää valvomosta KYS yliopistosairaalan sisätautiosastolle.

Sunnuntai-iltapäivällä menimme paikalla ja suuri oli ilomme. Ravintoliuos, lääkkeet yms tulivat edelleen letkuilla suoneen, mutta potilas oli jo virkeämpi kuin yöllä. Sydämen syke oli tasaantunut, ruoka maistui vaikka vielä pitikin syöttää ja jonkinlaista pientä keskusteluakin voitiin jo käydä, vaikka pientä vaikeutta puhumisessa vielä näytti olevan. Mutta selvästi havaitsi järjenjuoksun toimivan.

Vaimoni vastustuksesta huolimatta potilas sitten kahden päivän hoitojakson jälkeen siirrettiin jälleen takaisin siihen sairaala nimeä käyttävään kaupungin omistamaan paikallisen laitokseen, jonka hoitoon tai ennemminkin hoitamattomuuteen olimme olleet tyytymättömiä. Vaimoni ilmoitti kuitenkin määrätietoisesti KYS yliopistosairaalassa siirtopäätöksen tehneelle lääkärille, että jos nyt siellä paikallissairaalassa vielä jotain epäilyttävää tapahtuisi kantaisi myös siirtopäätöksen tehnyt lääkäri vastuun. Lääkärin selitykseen, että "onhan se sairaala" vaimoni totesi lakonisesti, että "niinhän siellä kyltissä lukee". Toivottavasti vastaanottava sairaala sai viestin vaativasta ja "hankalasta" omaisesta.

Katsotaan nyt miten tilanne etenee.