Vein auton huoltoon kun käsijarru piti korjata ennen katsastukseen vientiä. Mutta korjaamossa havaittiin samalla, että autossa on molemmat takajouset poikki (Volvo V40 vm 2004, kierrejouset). Ja soittivat minulle ja kertoivat. No eihän siinä muu auttanut kuin antaa lupa korjaamiseen. Löytyi siten selityskin omituisille joskus kaarteissa takapäästä kuuluneille äänille. Yleensä kiinnitän huomiota autossa ylimääräisiin ääniin jos vain kykenen selvittämään niiden syytä.
No eihän veronpalautukset ihan riittäneet. Kiroilin itsekseni ja maksoin. Kirpaisihan ylimääräinen tonnin menoerä kun olin ajatellut maksaa seuraavan vuosihuollon (useimmiten 350-500 euron luokkaa) veronpalautuksista.
No turha tätä on itkeä. Auto on kuluva vempain ja jos ei ole itsellä mahdollisuutta korjata niin korjaamoja siinä on käytettävä. Kun asuin Savossa ja ajoin vuodessa noin 50'000 km minulla oli erään tuttuni kautta löytynyt yhden miehen korjaamo, jota nimitinkin hovikorjaajakseni. Kaveri oli vannoutunut VAG konsernin kannattaja mutta suostui yhteisen tuttavamme suosituksesta ottamaan minun diesel-Renaulttini käsittelyynsä. Kun autolla tuli 0,5 miljoonaa kilometriä täyteen luovuin dieselistä tarpeettomana. Moottori toimi loistavasti mutta alkoi kori vähän jo natista. Hovikorjaajani antoi tunnustusta Renaultille ja kertoi omien ennakkoluulojensa hälventyneen Renaulttia kohtaan. Ja minä olen nyt pääkaupunkiseudulla asuessani muutamia kertoja ilahduttanut entistä hovikorjaajaani kertomalla miten kaipauksella häntä muistelen.
Pakko on tähän todeta, että kaverilla oli hyvin samanlainen suhde omaan työhönsä kuin mitä minulla on aina ollut. Hänestä näki miten ylpeä hän oli omasta ammattitaidostaan ja osaamisestaan. Kun diesel hänen huoltonsa ja säätöjensä jälkeen kehräsi kauniisti näki kaverin ilmeestä hänen asenteensa omaan työhönsä. Lisää tuollaista intohimoa omaan työhön.
Aikoinaan tuo Volvo oli vanhemman poikani työsuhdeauto, jonka ostin itselleni kun poikani vaihtoi uuteen työsuhdeautoon. Oli hyvä ostaa kun tunsi auton huoltohistoriankin.
Nyt kun olen muutaman viikon ajanut korjatuilla takajousilla ja kiroillut pääkaupunkiseudulla katujemme surkeaa talvikunnossapitoa. Jos ei apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (vihr) yli 13'000 euron kuukausipalkalla kykene saamaan aikaan parempaa kuin samaa kaaosta vuodesta toiseen niin kannattaisiko koko psykologitohtorismies korvata jollain tavallisella tieinsinöörillä 1/3-1/2 kustannuksilla?
Mutta kun noita mietiskelin niin yhtäkkiä älysin, että jouset ovat ihan takuuvarmasti katkenneet renkaiden osuttua joihin pääkaupunkiseudun pääkatujen yllätyksellisiin ja jättiläismäisiin reikiin.Tilannehan on jo vuosia ollut ihan järkyttävä. Mikään ihme ei ole ollut tavata jossain kehäteiden sisään- ja ulosajoluiskalla yli 0,5 metrin läpimittaista reikää. Jos et sitä huomaa väistää niin kolahdus on ainakin sydäntä särkevä mutta miksei yhtä hyvin ajan mittaan myös jousia särkevä? Milläs sitten jälkikäteen osoitat kenen tienpitäjän toimesta vahinko on aiheutettu? Eli missä pääkaupunkiseudun kunnassa vahinko on aiheutunut tienpitäjän laiminlyönnistä?
Tiedän nyt kokemuksesta, että tienpitäjä vastaa teiden huonon kunnossapidon aiheuttamista vahingoista. Tieto on hankittu kantapään kautta kun yritin vuosia sitten saada Kauniaisten kaupungilta korvausta kaupungin pääkadun tulvavahingon vaurioittaessa silloisen autoni moottorin korjauskelvottomaksi. Sainhan minä kohtuullisen osakorvauksen mutta vahingon 1/3 arvoon olin silloisen Kauniaisten kaupungin vastuuvakuutuksista vastaavan vakuutusyhtiö Pohjolan mielestä osasyyllinen. Minun olisi vakuutusyhtiön juristin mielestä pitänyt huolellisena miehenä pysähtyä ennen tulvaa mittaamaan veden syvyys arvioidakseni etukäteen voiko siitä kaupungin pääkadulla olevasta rautatien alikulkutunnelin notkelmasta ajaa ollenkaan. Ajatus oli tosielämälle täysin vieras.Olen sen jälkeen jo vuosia mainostanut laajalle Pohjolan "asiakasystävällistä" toimintaa.
Olihan minulla toki oikeusturvavakuutus mutta ei käräjöinti Suomen tuomioistuinlaitoksen arpajaistoimistonomaisuuden hyvin tuntevalle, kuten minulle, ole välttämättä järkevää. Joskus aikoinaan vanhat oikeusturvavakuutukset (ellei ehtoja myöhemmin muutettu!) sisälsivät myös tappiotapauksessa maksettavaksi tulleiden vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvauksen. Mutta nykyään se on suljettu pois lähes kaikista oikeusturvavakuutuksista. Eli käräjöinti kannattaa nykyään usein vasta jos on hyvin varma voitosta ja lisäksi käräjöinnin kohde on riittävän arvokas. Vaikka kuinka olisit oikeassa omasta mielestäsi niin muutamasta tonnista ei kannata käräjöidä kun vaarana on saada häviötapauksessa vastapuolen oikeudenkäyntikululasku, joka voi helposti olla pienessäkin jutussa 3'000-10'000 euroa. Julkisyhteisötkin mielellään delegoivat käräjöinnin yksityisille asianajotoimistoille ettei tarvitse omia lakimiehiä kuormittaa.
Ai niin. Meinasin unohtaa toivottaa kaikille lukijoille ja miksei muillekin hyvää ja rauhallista Joulua!
23.12.2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Sauri on vihreä eikä hänellä ole lumien poistossa kaduilta ns. sydän mukana toisin kuin sillä sinun hovikorjaajallasi.
VastaaPoistaGranpalle myös erittäin hyvää joulua!
Kiitos Vasaralle jouluntoivotuksista. Tuo intohimo työhön eli ns sydän mukana työssä on ominaisuus joka on minun mielestäni useimpiin meihin ihmisiin rakennettu sisään. Mutta se tapetaan monessa huonosti johdetussa palkkatyössä. Jos työ on henkisesti tappavaa on johdon tehtävä rikastuttaa sitä työtä tavalla tai toisella. Minulla on ollut ilo ja onni yli 50 vuotta kestäneen työurani aikana tehdä töitä loistavissa työpaikoissa, missä nämä asiat on oivallettu. Mutta minulla on myös ollut valitettava epäonni ainakin yhdessä yrityksessä nähdä loistavan yrityksen rappeutuvan saatuaan omistajanvaihdoksen jälkeen uuden johdon. Vanha menestyksellä yritystä hoitanut entisistä omistajista koostuva johto kyllästyi uuden omistajan hölmöyksiin ja lopetti työnsä ennenaikaisesti.
VastaaPoistaIntohimoista suhdetta työhön on toki edistänyt toimialat, joilla olen tehnyt töitä. Vajaa 20 ensimmäistä työvuottani olin matkailualalla ja tein uraa juoksupojasta johtajaksi. Alalla suhtauduttiin työhön ja työtehtäviin sellaisella antaumuksella ettei yleensä suurempia motivaatio-ongelmia ollut.
Sen jälkeen innostuin mikrotietokoneiden myötä tietokoneista, niiden ohjelmoinnista ja niihin liittyvistä muista työtehtävistä. Opettelin 33 vuotiaana alan vaihtoa ja juoksin kovaa päästäkseni nuorempieni tasolle mahdollisimman nopeasti. Ja yli 30 vuotta ansaitsin leipäni IT alalla sekä palkkatyössä että yrittäjänä. Viimeisin IT alan työtehtävä oli 'johtava järjestelmäasiantuntija' ennen kuin ryhdyin taistelemaan työantajan idiotiaa vastaan asiantuntijatyöntekijöiden luottamusmiehenä. Ja kun pääsin eläkeikään kyllästyin järjettömään taisteluun idiotiaa vastaan yrityksessä joka oli aluksi ollut yksi elämäni vaikuttavimmista työpaikoista ja sitten muuttunut uudessa omistuksessa elämäni huonoimmaksi työpaikaksi. Johto ja surkea esimiestyö yhdessä tappoivat siellä kaikkien työinnon ja -halut mikä oli suurin syy ylipäänsä että ryhdyin luottamusmieheksi. Minua kun ei enää suuremmin häirinnyt vaikka millä nimityksillä olisivat poltinmerkinneet minut työmarkkinoille sopimattomaksi. En hakenut enää uusia työpaikkoja enkä muutenkaan Suomessa niin yleisen ikäsyrjinnän vuoksi olisi saanut.
Eli jotain olen urani aikana oppinut ymmärtämään siitä intohimosta työhön. Ja ehkä se ajoittain paljastuu kirjoituksistani.