14.9.2014

Paasikiven ja Kekkosen linja

Muutama päivä sitten kuuntelin yöllä radio-ohjelmaa Yle Puheella. Tuttu Urho Kekkosen äänihän siellä. En ollut kuunnellut aivan alusta mutta ymmärsin heti, että puhe käsitteli Suomen ulkopolitiikkaa.

Aihe on minusta mielenkiintoinen. Nyt Ukrainan kriisi ja sen varjossa taas paljastunut NATO-kiima (lienee Jari Sarasvuolta kopioimani ilmaisu, erittäin osuva!) ja -huuma ovat ainakin minulle palauttaneet mieliin Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikan perusteet.

Kun kokoomus on kovin voimansa tunnossa on hyvä muistuttaa nykykokoomuksen kannattajille, joista osa tuntuu elävän jonkinlaisen messiashurmoksen vallassa, että Paasikivi oli kiven kova kokoomukselainen. Kekkosen sisäpoliittisista juonitteluista voi olla montaa mieltä, mutta tuskin kukaan vieläkään rohkenee väittää, että maamme ulkopolitiikkaa olisi sodan jälkeen huonosti tai epäonnistuneesti johdottu.

Olen yrittänyt Yleltä selvittää mikä tuo Ylen Elävästä arkistosta lainattu puhe oli. En ole vielä saanut vastausta.

Yritin itse selvittää netissä Ylen Elävästä arkistosta mikä tuo puhe olisi. Olisin laittanut mielelläni siihen linkin. Niin vaikuttava se oli. Kyllä se päihitti Stubbin tai Kataisen ulkopoliittiset "viisaudet" ja kyllä se oli selvempi Kuin Sauli Niinistön tai Erkki Tuomiojan kannanotot. Tosin Sauli Niinistö on ainakin puheissa ilahduttanut minuakin hillityn varovaisilla NATO-puheilla. Kuinka paljon asiassa on kansan NATO-mielipiteiden varomista tai onko mies kasvanut virkansa vaatimiin mittoihin. Niinhän se vanha sanonta kuuluu, että jos luoja antaa viran antaa hän myös järjen sen viranhoitamiseen.

Jotain hyviä ulkopoliittis apuheita löysin Elävästä arkistosta. Tässä linkkejä muutamiin: Puhe Vaasan kirkkopäivillä 1967 . Yöpakkaskriisin aikana 10.12.1958 tasavallan presidentti Urho Kekkonen piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti, ettei Suomen idänpolitiikan suunta muutu. Ja vielä Urho Kekkosen radiopuhe 26.11.1961 oli tilinteko saman syksyn noottikriisistä.

Tämä voi tuntua saarnaamiselta, mutta minusta olisi tärkeää, että myös nuorempi sukupolvi perehtyisi Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittisiin ajatuksiin. Minulle on jäänyt vahva mielikuva, että nykyiset johtavat  NATO-myönteiset ovat kuin pikkulapset, jotka hiekkalaatikolla uhoavat kuvitellussa voimansa tunnossa itseään isommille ja voimakkaammille luottaen, että kun huutavat kovaa niin isoveli tulee pelastamaan tilanteen sitten kun hätä on suurin.

Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikka opetti taitavasti ottamaan huomioon naapurin arat kipupisteet ja pysymään naapuruussovun säilyttävässä. Ja aina välillä tekisi mieli lisätä luetteloon myös Marski  Ja niillä eväillä me onnistuimme säilyttämään itsenäisyytemme. Ei meidän kannata ottaa oppia Virosta. Siellä pitkä itsenäisyyden menetys ja miehitys ja Venäjän käyttäytyminen herrakansana miehitysaikana sai virolaiset vihaamaan venäläisiä.

Jos minun kannattamaa kutsutaan vastustajien toimesta lännestä lainatulla termillä Finnlandisierung eli suomettuminen niin minusta ihan vapaasti.

2 kommenttia:

  1. Idänsuhteiden hoidossa tarvitaan pidättyväisyyttä ja harkintaa. Ei pidä haastaa riitaa mutta ei tarvi pokkuroida. Tarvitaan kylmää, mekaanista realismia.

    Epäilen NATO:a siksi onko heillä mitään halua mennä apuun sotatilanteessa. Toinen on se että NATO:on kuuluva Suomi olisi Venäjän papereissa ylemmällä sijoilla kun suunnitellaan sotatoimia. Ei nyt tietenkään voida mennä Venäjänkään puolelle. Silloin NATO suunnittelisi jotain toimia Suomea vastaan.

    Sopivimmalta vaikuttaisi yhdistelmä Sveitsin ja Israelin puolueettomuudesta. Sveitsistä omaksuttaisiin hyvät varusmiespäivärahat ja sen että aseen saa mukaan kun kotiutuu. Israelista omaksuttaisiin noin 2,5 – 2,7-kertainen puolususbudjetti henkeä kohti.

    Paasikivi poikkesi Kekkosesta siitä että hän oli elännyt aikuisikäisenä jo autonomian aikana joten hän pystyi tarkkailemaan sekä keisarillista Venäjää että Neuvosto-Venäjää ja muodostamaan realistisen käsityksen. Paasikivi teki uran enimmäkseen yrityselämässä ja siirtyi täysillä politiikkaan yli päälle 70-vuotiaana kun ryhtyi pääministeriksi 1944 ja presidentiksi 1946. Tuossa vaiheessa hänellä oli jo työura tehtynä, joten hänellä ei ollut enää tarvetta tyydyttää henkilökohtaisia ambitioita poliitiikan avulla.

    Kekkonen oli liian kauan vallassa kun hän ei älynnyt jäädä eläkkeelle 1974, vaikka lupasi 1968 vaalien jälkeen. Urkin kolme ensimmäistä kautta menivät suht koht mukiin menevästi, mutta sen jälkeen Urkki oli vallassa laina-ajalla jota ei olisi pitänyt ottaa ollenkaan. Urkin olisi pitänyt päästää kokoomus 1970, 1976 ja 1979 nimitettyihin hallituksiin että se hillitsisi hieman raivoavaa vasemmistosuuntausta. Urkki olisi selittänyt tuon Kremlille siten että hän vastaa edelleen idänsuhteista eikä sen osalta ole mikään muuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että olisi Kekkonen voinut luovuttaa "kruununsa" jo vähän aikaisemmin.

      Poista