Hopealusikat käyttöön - nyt!

Lapsuudenkodissani meitä oli kaksi lasta. Vanhempi siskoni ja minä. Siskoni oli minua kahdeksan vuotta vanhempi ja muutti omilleen noin kahdeksan vuotta ennen minua.

Entisajan tapaan meilläkin oli vanhoja pöytähopeita, joita säilytettiin jossain kaapin perukoilla tai näytteillä lasivitriinissä  Ruoka- ja kahvipöytä katettiin eräänlaisilla arkiastioilla, jotka usein olivat vielä eri paria.

Olin ollut jo vuosia naimisissa ja asuin perheineni jossain vaiheessa kaukana pääkaupunkiseudusta (alussa 300 km ja myöhemmin 400 km päässä) ja vierailut vanhempien luona olivat harvinaisempia kuin silloin kun asuimme samalla seutukunnalla.

Minulla oli aina välillä työmatkoja Helsinkiin. Useimmiten aamulla aikaisin matkaan. Kolmesataa kilometriä sujui melko vikkelään ja olin usein jo ennen kello kymmentä Helsingissä ja työtehtävissä. Iltaa venytettiin jos työt vaativat koska tavoitteena oli päästä takaisin kotiin vielä samana iltana. Ja maanteilläkin oli iltasella rauhallisempaa ajella.

Minulla oli käydessäni työasioissa Helsingissä töiden lisäksi kaksi paikkaa joissa kävin. Akateemisessa kirjakaupassa kävin täydentämässän ajankohtaista vieraskielistaä ammattikirjallisuutta, sitä kun ei löytynyt kunnan kirjastosta ja kirjakaupasta ajoin vanhempieni luokse, missä äiti oli useimmiten valmistanut ruokaa minullekin illalliseksi. Ja kun olen yleensä aika iltavirkku oli pyrkimyksenä vain, että olen kotona maakunnassa viimeistään puolen yön aikaan. Varsinkin jos seuraava päivä oli vielä työpäivä, Lisäksi olin kantapään kautta oppinut, että jos en ole puoleen yöhän mennessä kotona alan puolen yön jälkeen olla jo aika väsynyt ajamiseen etenkin kun olin usein lähtenyt jo aamukuudelta. Yhden kerran jäinkin kotimatkalla nukkumaan autoon ainakin hetkeksi vain noin 60 km ennen kotia kun olin niin väsynyt, että oli peräti vaara rattiin nukahtamisesta.

Erään kerran kun olin tulossa vanhempieni luo illalla syömään ennen lähtöä kiinnitin huomiota lasivitriinissä oleviin pöytähopeisiin ja juhlavaan kahvikalustoon, joita en käytännössä nähnyt koskaan käytettävän. Taisi viimeksi olla käytössä isoäidin hautajaisten jälkeen mistä oli aikaa lähes kymmenen vuotta,.

Minä esitin ruoan jälkeen kahvipöydässä vanhemmilleni tyhmän kysymyksen: "Milloin noita vitriinissä esillä olevia astioita ja hopeita on oikein tarkoitus käyttää?" Äitini vastaus oli selvä: "Kun on juhlavieraita!"

Minäpä siihen sitten väänsinkin naama virneessä, että eikös se ole todellista juhlaa kun oma kultapoika on käymässä. Siitäpä innostui isänikin järkeilemään, että mihin me oikein noita säästelemme?

Sen jälkeen vanhempani ottivat käyttöön ei vain minua varten mutta ihan omaksi ilokseen nuo juhlakalut. Äiti olisi ehkä vieläkin jatkanut vanhaa arkiastiat juhla-astiat jaottelua. Mutta isäni piti sen verran paljon tyylistä ja kauniista esineistä että juhlakalut tulivat heillä myös arkikäyttöön eikä vain silloin kun minä olin joko yksin tai perheineni käymässä.  Ylimääräisenä bonuksena ei enää hopeitakaan tarvinnut erikseen säännöllisesti kiilottaa kun ne säilyivät jatkuvassa käytössä tummentumatta.
   .