Positiivisuus

Edellisen kirjotuksen kommenteista sain aiheen kirjoittaa positiivisuudesta.

Olen vuosikymmenet inhonnut "tekopirteitä" ihmisiä. Aina joskus tapaan ihmisiä, jotka ovat niin pirteän oloisia, että tekevät suorastaan kuvottavan vaikutuksen.

En silti osaa kuvata positiivisen ja tekopirteäksi kutsumani ihmisen eroja. Kysymys on ehkä jostain aitouden tunteesta. Tekopirteä teeskentelee.

Teeskentelyllä en tarkoita suurten klovnien tapaa hauskuttaa ihmisiä ja kuitenkin sieltä takaa paistaa suuren klovnerian surumielisyys.

Upein muisto positiivisuudesta on omalta äidiltäni. Siitä hiukan myöhemmin.

Näitä erilaisia arvoja käsittelee iän myötä yhä useammin. Ja yhä useammin joudun huomaamaan saaneeni omilta vanhemmiltani mitä arvokkaimpia elämänohjeita. Niitä ei nuorena aina oivaltanut, mutta vanhemmiten älyää.

Uskon perineeni ainakin osan myönteisestä ajattelutavastani nimenomaan äidiltä. Äitini positiivisuudesta esimerkki: nuorena 21 v alkoi paria vuotta vanhempi tyttöystäväni odottaa vauvaa. Itse olen aina pitänyt lapsista ja vaikka lapsen teko ei ollut mitenkään suunniteltu aloin ajatella naimisiin menoa.

Sitten tulikin "tenkapoo". Miten kertoisin vanhemmilleni tapahtuneesta "vahingosta"? Äidille kaikenlaisten vahinkojen kertominen oli helpompaa kuin isälle. Usein isälle asiat kerrottiinkin äidin välityksellä ja suodattamina.

Aluksi äiti oli tietenkin hyvin vihainen ja kommentit olivat suurinpiirtein jotain sen kaltaisia, että "etkö nyt osannut olla tuon varovaisempi" tms.

Mutta ei mennyt montaa minuuttia, kun äiti jo oli kääntänyt asiat myänteisiksi: "no nythän on ainakin varmistettu että te voitte saada yhdessä lapsia".

Nyt vielä yli 40 vuotta myöhemmin, äidin oltua kuollut jo 20 vuotta, ihailen ja muistelen edelleenkin tuota ymmärtävää myönteisyyttä. Voi kun jaksaisin ja kykenisin itse suhtautumaan yhtä myönteisesti lapsilleni ja lapsenlapsilleni (heitä on vasta 1 kpl) erilaisiin ilmiöhin.