Milloin ammattitaito vanhenee?

Seurasin tänään torstaina TV2:lla Maarit Tastulan ohjelmassa Seitsemäs taivas aivotutkija Kiti Müllerin haastattelua. Siinä oli paljon arvostelua mm nykyään niin paljon yrityselämässä yleistyneelle kaiken mahdollisen työn teon matemaattiselle mittaamiselle. Samanlaista kritiikkiä siteerasin noin viikko sitten kirjoittaessani Kauppakorkeakoulun professori Juhani Vaivion Kauppalehdessä julkaistusta haastattelusta.

Vanhimman tyttäreni mies Yhdysvalloissa on professorina Carnegie-Mellon yliopiston bisneskoulussa. Saamani käsityksen mukaan se on rankattu kohtuullisen korkealle yliopistojen laatuvertailuissa vaikkei ihan kärkisijoilla olisikaan. Vaihdan vävyni kanssa aina välillä mielipiteitä suomalaisen bisneselämän nykytilasta. Yllättävän usein havaitsen että hän naurahtaa huvittuneena ja toteaa bisnestemme näemmä elävän ainakin 10-15 vuoden viiveellä amerikkalaisten liikeyritysten muotitrendejä. Loputon numeroilla mittaaminen tuntuu olevan yksi tällainen, josta amerikkalaiset ovat jo paljon luopuneet. Itsekin tiedän kokemuksesta kun seurasin täällä Suomessa miten käyttöön otettiin viimeisen kymmenen vuoden aikana "uusia" menetelmiä joita olin itse oppinut amerikkalaisen AMA (American Management Association) järjestön koulutuksessa melkein kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

Tätä Kiti Müllerin haastattelua kuunnellessani tai sitä jälkeenpäin mietiskellessäni aloin yhtäkkiä miettiä jonkun yritysjohtajan ammattitaitoa. Kuinkahan moni ylläpitää ammattitaitoaan ihan oikeasti jostain oppilaitoksesta valmistuttuaan? Muistuu mieleen isäni käynti (en muista edes vuosikymmentä mutta kauan sitten viime vuosituhannella) hammaslääkärillä ja hänen siitä käyntikerrasta oppimaa.

Isäni arvosti aina osaamista ja ammttilaisuutta. Mutta kerran kun ei saanut aikaa varattua omalta hammaslääkäriltään hänen pitkän lomansa vuoksi saikin varattua ajan vain joltain nuorehkolta sijaiselta. Hän suhtautui etukäteen hyvin skeptisesti ja epäilevästi mitenköhän tuollainen nuori ja kokematon osaa ja taitaa.

Vastaanotolla käytyään isä oli aivan mykistynyt. Kaverihan oli löytänyt hänen hampaistaan parodontoosi nimisen sairauden. Isä oli ollut hyvin yllättynyt löydöksestä miksei hänen vakituinen hammaslääkärinsä ollut samaa havaintoa tehnyt. Silloin selvisi isälleni että koko sairaus oli vasta tullut tunnetuksi vasta vuosikymmenet myöhemmin kuin hänen vakituinen hammaslääkärinsä oli valmistunut. Kuulin isältäni vasta silloin ensimmäisen kerran tunnustuksen että jollain nuoremmalla voisi olla jotain sellaista ammattitaitoa jota vanhemmalla saman alan asiantuntijalla ei olekaan - ellei ole jatkuvasti ylläpitänyt oman alansa ammattitaitoja. Eikä siihen oikein riitä satunnainen päivitys.

Samaa olen todennut omalla alallani IT-maailmassa. Edellisen 1990-luvun laman jälkeen moni ainakin keskijohtoon vieraan palveluksessa yltänyt oli saneerattu työttömiksi. Eikä heillä ollut sellaista ammattitaitoa jota markkinoilla olisi kysytty. Minun onneni olikin että olin ennen lamaa pienyrittäjänä joutunut leipäni ansaitakseni perehtymään ja paneutumaan hyvin monipuolisiin ja kirjaviin toimeksiantoihin. Vaikka lama puri minuunkin ja tappoi valuuttavelkaisia PKT-asiakkaitani ympäri Suomen, oli minulle - onnekseni - jäänyt monipuolinen ja ajantasalla oleva osaaminen ikään kuin lahjana. Mikä moukan tuuri!

Mitäpä jos monet meidän nykyisistä vielä vallan kahvassa olevista 1970-80 luvuilla opiskelleista johtajistamme olisivatkin pudonneet kärryiltä? Vasta nyt oikeastaan aloin oivaltaa miksi nuorempien mielestä ns 60-lukulaiset (silloin minäkin sitä hurjinta opiskelijaelämää elin!) ovat heidän nuorempien esteitä. Arvosteluhan on paljolti oikeassa.