Soittimista

Soitin nuorena muutamaa eri mallia nokkahuilua koulussa ja sen (barokki)orkesterissa. Kotona minulla oli harmonikka. En tiedä vieläkään miksi päädyin harmonikkaan. Pidin klassisesta musiikista mukaan luettuna urkumusiikki ja ehkä harmonikasta sai urkujen tyylisiä muhkeitä sointuja.

Olin halunnut viulua mutta isäni ei suostunut siihen kun piti viulutunteja sekä välttämättöminä mutta myös kalliina eikä ehkä uskonut kykyihinikään viulunsoittajana. Eihän viulu ole mikään helppo soitin. Ja olihan totta että 1950-luvun alussa oli tiukkaa aikaa eivätkä yksityistunnit olleet halpoja. Sain sentään käydä maksullista saksalaista koulua kun suomenkielinen kansakoulu olisi ollut ilmainen ehkä siinä oli jo uhrausta kerrakseen. Eli sain harmonikan. Valitsin saksalaisen Weltmeister merkkisen pianoharmonikan. Kotimaiset Kouvolan tehtaan harmonikat olivat pienelle pojalle liian isokokoisia ja huippukalliita.

Harmonikka ei ollut kuitenkaan oikein hyvä valinta. Harmonikalle oli sovitettu hyvin vähän klassista musiikkia. Mummot ja sukulaiset olivat onnellisia kun soitin Tonavan aaltoja ja Metsäkukkia, itse pidin enemmän kun soitin Perfidia tai Brazil'ia.

Olen kirjoittanut lasten soittoharrastuksista blogissanikin. Oma soittoharrastukseni väheni ja loppui kun murrosiässä tuli tärkeämmäksi nuorten neitojen perässä juokseminen.

Tähän kirjoitukseen antoi sysäyksen televisioidut Hopeinen ja Kultainen harmonikka ja Primus Ikaalinen kilpailut. Primus Ikaalinen löytyy nauhoitettuna täältä kuukauden ajan.

Suomessa suositaan näppäinharmonikkaa. Mielenkiintoista on että näppäinharmonikan näppäinjärjestys on Suomessa erilainen kuin Venäjällä tai Italiassa. Olisi luullut että näppäinjärjestys on standardi siellä missä harmonikkaa soitetaan. Hämmästyin siitä kun aikoinaan seurasin venäläistä harmonikkakirjallisuutta. Venäjälläkin näppäinharmonikka on ollut ammattilaisten suosiossa.

Toisaalta olihan Venäjän mustalaisilla pitkään seitsenkielinen kitarakin. Olin itsekin ostanut sellaisen eräältä Neuvostoliiton matkaltani 1960-luvulla kun en älynnyt tuota eroa. Tosin kitaran sai helposti muutettua kuusikieliseksi. Harmi että eräs kitaraa soittava ja flamencoa tanssiva ystäväni lainasi sitä kun se oli niin hyvä-ääninen. Ja sille tielle se hävisi.

Mutta tuli taas mieleeni eräs suomalainen keksintö, joka liittyi harmonikkaan. Suomalainen muusikko Tiger Blenner kehitti pianoharmonikkaan uudenmallisen näppäimistön ja muistikuvani mukaan jopa patentoi sen joskus 1950-1960 luvulla. Idea oli nerokas. Saman kappaleen saattoi transponoida eri sävellajiin ja sormitus pysyi silti koko ajan samanlaisena. Edesmennyt Kouvolan harmonikkatehdas 50-vuotishistoriikin maininnan mukaan valmisti joitakin tuollaisella näppäimistöllä varustettuja harmonikkoja. Mutta ei tunnu mistään löytyvän enää tarkempia tietoja. Minulla oli jossain ikiaikuisissa arkistoissani esite tuosta Blennerin keksinnöstä ja siinä oli kuvakin tuollaisesta näppäimistöstä. Mutta ei ole löytynyt enää. Kas kun ei ihan kaikkea elämänsä aikana kerättyä voi säilyttää nurkissa vaikka minulla hiukan on sellaiseen ollut taipumusta. On siitä joskus harvoin ollut hyötyäkin. Nykyään olen oppinut jo ainakin hiukan hävittämään ylimääräistä roinaa. Ja pienempään eläkeläisasuntoon muutettuani se on ollut hiukan pakkokin.

Kuuntelen edelleen mielenkiinnolla harmonikan soittoa. Tosin en voi sanoa alkuunkaan aina pitäväni. Näissä erilaisissa kilpailuissa alkaa harmonikansoittajan oma näppäimistövirtuositeetti ohittaa muut osatekijät. Ja eräs toinen ärsyttävä tehokeino on harmonikan palkeiden värisyttäminen. Omalla tavallaan harmonikka on "väriköyhä" soitin. Sen vuoksi jotkut ammattimuusikot turhanpäiten halveksivat harmonikkaa. Tuo on palkeiden värisyttäminen on toki tehokeino jota voi käyttää mutta kun sitä esiintyy joka soittajalla alkaa maistua jo ällöttävälle. Noista nuoremmista hopeisen harmonikan kilpailijoista tuntui että jokaisen piti esitellä sitä taitoaan.

Mutta hyvin suloisia nuo nuoret soittajat olivat. Sitä nuoruuden intoa oli kiva seurata. Miksi se meiltä vanhemmilta niin usein häviää?