Kumpi ompi parempi?

Matkustin vuonna 1971 Afrikassa kohteena Uganda. Matkan varsinaisena kohteena olivat sikäläiset luonnonpuistot ja vietin pääkaupunki Kampalassa vain yhden yön.

Uganda oli minulle aika tuntematon maa. Etukäteen tiesin lähinnä että jostain syystä juuri Ugandassa on jonkin verran muualla hyvin harvinaisia ortodoksisen kirkon lähetystyöntekijöitä.

Pääkaupunki Kampalassa yövyin Hotelli Internationalissa joka ilmeisesti oli kaupungin paras hotelli. Hiukan ihmettelin kun kaikissa hotellin tavaroissa luki nimen kohdalla Apolo mutta ymmärsin että menossa oli joku matkailuelinkeinon kehityshanke joka oli aloitettu melko uuden valtionpäämiehen myötä. En ollut suuremmin ehtinyt etukäteen selvitellä matkakohdettani eikä siihen aikaan ollut internettiä ja googletusta käytettävissä.

Ymmärsin että Uganda oli ollut yksi kolmesta itä-Afrikan maasta joilla oli ollut tiiviimpää yhteistyötä. Jonkinlainen itä-Afrikan unioni johon oli kuulunut Kenia, Tansania ja Uganda. Ja ymmärsin että niissä kaikissa puhuttiin myös kielenä swahilia.

No minähän kävin hyvissä ajoin ennen matkaa ostamassa Akateemisesta kirjakaupasta "Teach Yourself Swahili" nimisen kirjan. Tiesin minä että itä-Afrikassa pärjäisi hyvin englannilla mutta minusta on aina kiva yllättää paikallisia ihmisiä muutamalla heidän äidinkielisellä fraasilla. Muutaman fraasin opinkin kuten tervehdyksen "jambo" ja "habari muzuri" joka tarkoittanee kuta kuinkin "kuinka voitte" mutta johon siihenkin vastataan kuten Englannissa "how do you do"-hun vain fraasilla jota en enää swahiliksi muista - vai oliko se sama "habari muzuri". Ainoa asia jonka olen muistanut kohta jo melkein 40 vuotta on miten Volkwagen Kleinbuss lastilliselle valokuvausafarilaisille tilataan 7 tai 8 kylmää olutta matkan varrella sijanneista peltihökkelikioskeista. Tilaus kuului swahiliksi "nane baridi pombe" mutta en enää muista koskiko se seitsemää vai kahdeksaa olutta. Kas kun kuskimme oli muslimi ja meitä kyytiläisiä oli matkassa 7 henkeä. Tosin selvisi kyllä sitten hotellissa että ahnaasti kuskimme joi tarjottuja viskejä illalla.

Mutta muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran briljeerasin tuolla kaljatilauksella. Kun muut sönkkäsivät englanniksi tilauksiaan minä tilasin koko purkalle hienosti swahiliksi. Kyllä oli kioskinpitäjän ilme leveässä hymyssä kun valkoinen matkailijamies puhui hänelle swahilia.

No selvisihän minulle myöhemmin että paikalliset puhuivatkin swahilin sijasta sukulaiskieli bugandaa mutta hyvin samanlaista oli.

Kun ulkomailla opiskellut tyttäreni näytti saamaansa swahilin kielen alkeiden todistusta muistui mieleeni yhtäkkiä tuolta muistojen laarista tuo sanonta "habari muzuri".

No se varsinainen asia jonka vuoksi ajattelin kirjoittaa Ugandasta. Se tuli mieleeni kun näin tänään Tanskan prinsessan Ugandan matkasta tehdyn filmin televisiossa.

Tapahtui eräänä iltana kun kun istuimme pohjois-eurooppalaisella porukalla ulkona luonnonsuojelu- ja riistanhoitoalueen keskellä sijaitsevan Safari Lodge majatalon terassilla. Oli pilkkopimeää ja ulkona kuului hyeenojen ja leijonien ääniä. Hotellin ympärillä kiersi vartija joka ilta. Eräänä iltana me kutsuimme hänet istumaan seuraamme ja tarjosimme juotavaa. Ja tarina olikin mielenkiintoinen.

Hän kertoi miten heidän edellinen presidenttinsä oli ollut lempeä ja kansaa rakastava hallitsija mutta hänessä oli ollut yksi suuri vika. Hän tuhlasi valtavat määrät kansan varoja omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa.

Sitten hän jatkoi. Nyt meillä on taas presidentti joka elää vaatimattomasti eikä tuhlaa kansan varoja ja se on hienoa. Mutta hänessäkin oli myös yksi suuri vika. Hän tapatti liika kansalaisia eli kaikki vastustajansa.

Minä olin aina pitänyt tapanani että en ulkomailla osallistu poliittisiin debatteihin sillä mikä minä vierailijana olen ottamaan kantaa jonkun maan sisäisiin asioihin ollessani heidän vieraanaan.

Kotimaahan palattuani selvisi että se lempeä hallitsija oli ollut nimeltään Milton Apolo Obote mikä nimi selitti tuon hotellin nimen vaihdoksenkin Apolon sijasta neutraaliksi Internationaliksi. Ja vallan kaapannut uusi hallitsija oli paljon myöhemmin aikamoiseksi hirviöksi paljastunut Idi Amin.

Mutta muistan vielä tuon riistanvartijan surullisen kertomuksen ja minkälaiset mietteet se elämän epäoikeudenmukaisuudesta mielessäni nostatti.

Eli kumpi olisi köyhässä kehitysmaassa ollut parempi vaihtoehto?

Tämä vanha vertaus tulee minulle mieleen myös nykyään kun ajattelen manner-Kiinaa ja miten siellä pidetään yllä kuria ja järjestystä syntyvyydessä ja taloudessa. Ja nyt Kiina öljysheikkien kanssa näyttää omistavan puoli maailmaa. Voi sitä ajatella että ihan hyvä saavutus käytännössä yhden ihmissukupolven aikana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että hyväksyisin Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia tai sen tapaa rajoittaa kansalaistensa tiedonhankinta- tai sananvapautta.

Ja muistelen joskus miettineeni ex-neuvostoliittolaisten köyhtyneiden eläkeläisten kaihoisasti muistelevan "vanhoja hyviä Brezhnevin aikoja" kun heidän eläkkeittensä ostovoima laski huimaavaa vauhtia ja taisi olla joitain aikoja ettei niitä edes kyetty maksamaan. Joskus mietinkin että mitäpä tehdä kun ei köyhä eläkeläinen voi sivellä leivän päälle sitä uutta saavutettua vapautta.

Eli aina välillä palaan tuohon otsikon aiheeseen: Kumpi ompi parempi?