Onko syytä pelätä pedofiiliepäilyjä?

Viimeksi muutamia viikkoja sitten törmäsin ongelmaan, joka sai minut mietteliääksi.

Olin käymässä Espoon Leppävaarassa kauppakeskus Sellossa.En ole mikään kauppakeskus-ostosparatiisien kannattaja. Mutta ihan kiva jos mahdollisimman monet palvelu saa saman katon alta. Sello on lähinnä minua sijaitseva ostosparatiisi.

Seisoin käytävällä odottamassa kaveriani joka kävi tilaamassa itselleen uusia silmälaseja. Siinä odottaessani havaitsin lähellä olevan Elisan myymälän edessä pikkuisen, ehkä noin 4-6 vuotiaan itkevän pikkupojan,joka aivan sydäntäsärkevästi huusi äitiä. Usemapaan kertaan eikä äitiä näkynyt missään.

Aluksi ajattelin mennä rauhoittamaan poikaa. Aivan automaattinen reaktio lapsista pitävälle 5 lapsen isälle (omat lapseni ovat jo aikuisia).  Mutta sitten mieleeni tuli hyvin nopeasti, että mitä jos joku lähettyvillä oleva kukkahattutäti tai -setä keksii epäillä minua joksikin lapsia jahtaavaksi pedofiiliksi j ahälyttäöä paikalle vartijat ja he vuorostaan hälyyttävätpaikalle poliisin. Ja poliisi tietenkin näinkin vakavan epäilyksen ollessa kyseessä kiikuttaa poliisilaitokselle ja heitää sinut putkaan sen tarkemmin edes selittämättä 'miksi'.

Hiukan näin kävi miehelle, jonka poliisit pidättivät poliisin Facebookiin laittaman kuvan perusteella. Muistaakseni kysely oli jostain masturboimisesta linja-autossa lapsen nähden tai muuta vastaavaa. Ja sitten kuulustelijaksi tuli useamman tunnin ihmettelevät odottelun jälkeen joku naispoliisi, joka vaikutti jo valmiiksi etukäteen vakuuttuneelta kiinniotetun syyllisyydestä. Ja ryhtyi vain painostamaan tunnustusta. Onneksi paikalle tuli miespoliisi,joka vaivautui katsomaan turvakameran etsitystä henkilöstä ottamaa kuvaa ja havaitsi selvästi, että tukka oli täysin eri mallinen. Naispoliisi ei pyynnöstä huolimatta ollut vaivautunut moiseen kun oli niin vakuuttunut kiinniotetun syyllisyydestä. Tämä myöhemmin vapautettu kiinnitettu on raportoinut kokemuksistaan netissä.

Minulla on vastaavia havaintoja siivottoman värittyyneestä poliisitutkinnasta, kun olin 1980-90 luvulla ison oikeusturvaa ajavan kansalaisjärjestön hallituksessa ja pari vuotta puheenjohtajana.

En siis ryhtynyt Sellossa auttamaan hädässä olevaa pikkupoikaa. Mutta jäin seuraamaan tilannetta, että joku puuttuisi ja ettei tämä joku ainakaan vaikuttaisi miltään pahoja aikeita omaavalta henkilöltä. Kai minussakin se pieni kukkahattusetä elää.

No, hetken kuluttua pari rouvaa pysähtyi pojan luo ja alkoivat rauhoitella ja toinen lähti viemään poikaa vahtinestarien luokse. Ja hetken kuluttua kuului kovaäänisestä kuulutus jossa haettiin lapsensa kadottanutta äitiä. Huokasin helpotuksesta.Mutta jäin vieläkin miettimään olisi minun sittenkin pitänyt osoittaa kansalaisrohkeutta ja uhmata kaikkia tuollaisia järjettömyyksiä, mitä maailammme on täynnä.

Olen minä tuollaisia asioita joutunut miettimään aikaisemminkin. Olen aina pitänyt pikku lapsista. Olin 14 v kun siskoni sai ensimmäisen lapsen. Kuinka pidinkin tuosta pikku tytöstä niin paljon. Mutta niin kävikin, että hänen ensimmäinen sanansa ei ollutkaan isä tai äiti vaan eno (lausuttuna jotenkin öno).

Ensimmäinen oma lapseni syntyi kun olin vielä 21 vuotias. Voi miten rakas hän minulle olikaan ja miten häntä pusimalla ja halimalla hellin. Ja sama kaikkien viiden oman lapsen kanssa.

Lasten lasten kanssa olen ollut pidättyvämpi. Yksi syy on, että eläkeläisellä on jotenkin olevinaan aina kiire. Enkä ole myöskään halunnut häiritä heidän perhe-elämäänsä. Muistelen kuinka oma äitini yritti tunkeutua sisareni perhe-elämään. Ja jonkin verran myös minun perheeni kun asuin Helsingissä. Muta onneksi olimme silloin vaimoni kanssa samaa mieltä ja smalla puolella,jolloin sellainen manipulointi ei onnistunut.

No niin tässäpä tulikin mieleeni että ensimmäinen lapsenlapseni, vanhemman poikani seikoistytär aloitti tänään koulun. On se jännää. Pitää papan soittaa ja kysellä kuulumisia.