Itkettävät elokuvat

Tuli tässä päivänä eräänä mieleen ihmisen itkuherkkyys. Varmaan se on sukupuolesta riippuvaa ja yksilöllistä ja muuttuukin varmaan iän myötä. Olen alkanut 50+ iän jälkeen huomata että jotkut tunteisiin vetoavat asiat saavat herkemmin ainakin palan nousemaan kurkkuun vaikka ei varsinaisesti itkuun pillahtaisikaan.

Aikuisiässä on itkua aiheuttaneet pääasiassa surut: lähiomaisten kuolemantapaukset, avioero yms. Mutta mahtuu mukaan yksi onnellisuuden mukana tuoma itkuun johtanut tilanne: vanhimman tyttäreni häissä Yhdysvalloissa jo useita vuosia sitten pidin hyvin tunteikkaan itse laatimani puheen englanniksi enkä puheen lopussa enää kyennyt pidättelemään voimakkaiden tunteiden pintaan nostattamaa itkukohtausta.

Useinhan tuollaisessa tilanteessa aikuiset miehet saattavat suuresti hävetä itkuun purskahtamistaan mutta en minä sellaisella jaksanut itseäni rasittaa enkä jaksaisi vieläkään. Jos joku kykenee paremmin hallitsemaan voimakkaita tunnereaktioita niin siitä vaan olkoon onnellinen voimistaan.

Lapsena muutamat elokuvat tekivät niin suuren vaikutuksen tunteisiin että aloin itkeä. Usein kysymyksessä olivat tavalla tai toisella musiikkiin liittyvät elokuvat. Niissä musiikki meni pienen pojan selkäytimeen ja sai kyyneleet tulemaan silmiin.

Muistan muutaman noista elokuvista. Yksi muistamistani oli kuuluisan oopperalaulajan Enrico Caruson elämästä tehty elokuva 'Kuolematon Caruso' jonka pääosan huipputenori Enrico Carusona esitti amerikkalainen viihde- ja elokuvateollisuudessakin esiintynyt tenori Mario Lanza, oikealta nimeltään Alfred Arnold Cocozza. Hyvä laulaja kuoli turhan nuorena, vain 38 vuotiaana. En muista enää mikä kohtaus minut sai kyynelehtimään mutta musiikilla oli siinä osuutensa. En muista enää tarkkaan minkä ikäisenä näin tämän elokuvan. Veikkaan että olisin ollut 9-10 vuotias eli olisin nähnyt elokuvan v 1954-55 ja olin elokuvissa minua 8 vuotta vanhemman sisareni kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa joulukuussa 1951 eli on tuo kokemus saattanut olla nuorempanakin.

Toinen elokuva oli italialaisesta säveltäjä Giuseppe Verdistä kertova elokuva 'Sävelten kuningas'. Tämän elokuvan ensi-ilta oli Suomessa vasta 1955 joten olin silloin ainakin 10 vuotias. Ja taas olin varmaan elokuvissa isosiskoni kanssa.

Italialaiset oopperasävelet ovat puhutelleet minua niin kauan kuin muistan. Jo lapsuuden kodissa soivat usein oopperasävelet ja kävimme usein oopperassakin kun tätini mies oli oopperan balettimestari ja saimme vapaalippuja. Eli sieltä se rakkaus oopperamusiikkiin (ja miksei balettimusiikkiinkin!) on saanut alkunsa. Oopperoiden tarinat ovat usein kuin herttasarjan rakkausromaaneista vaikka ehkä vähemmän eroottisia ja enemmän dramaattisia. Mutta musiikki menee suoraan selkäytimeen.

On jotkut muutkin elokuvat saaneet kyyneleet silmiini. Eivätkä kaikki edes loistavat elokuvat saa kyynelehtimään. Minulla usein, vaikkei kai ihan aina, tilanteeseen liittyy musiikki. Tulee vielä mieleen kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli suuresti ihailemani Charles Chaplinin tekemä 'Chaplinin poika', jonka toisessa pääosassa oli loistava lapsinäyttelijä Jackie Coogan. Vaikka elokuva oli mykkäelokuva oli kai elokuvan taustaksi Chaplinin toimesta mietitty Pjotr Tšaikovskin sinfonia nro 6 eli hyvin tunneladattu niin sanottu 'Pateettinen sinfonia'.

Toinen muistikuvissani kyynelehtimistä minussa aiheuttanut elokuva oli myös Chaplinin elokuva 'Parrasvalot'. Se kuului Chaplinin kulkuri-elokuvien jälkeiseen tuotantoon ja oli sekin tietenkin jo äänifilmi. Filmin musiikki oli Charles Chaplinin itsensä säveltämä kuten monessa muussakin.

Ihan varma en ole olisiko vielä ollut Chaplinin sokeasta kukkamyyjästä kertova 'Kaupungin valot' että sekin olisi kirvoittanut kyyneleet silmiini. Siinäkin oli Chaplinin säveltämä musiikki. Mutta tästä minulla ei ole enää varmaa mielikuvaa.

Perinteiset naisia kyynelehtimään saavat rakkauselokuvat kuten esimerkiksi 'Tuulen viemää', 'Sumujen silta' tai 'Casablanca' ei ole minun kyyneleisiini vaikuttaneet vaikka niitä kaikkia loistavina elokuvina pidänkin.

Pelkkään hormonitoiminnan muutokseen 50+ iässäkään en oikein usko. Kyllä kyse on joku kombinaatio voimakkaasta tunne-elämyksestä minuun vaikuttavalla sopivalla musiikilla höystettynä.

Jotkut viulukappaleet vaikuttivat minuun jo nuorena ja vaikuttavat ne vielä tänä päivänäkin. Viulu on mielestäni soitinten kuningatar. Ja minähän olen palvonut kuningattaria :) Ja olen vienyt ajatteluni niinkin pitkälle, että autoillakin on minulle ollut sukupuoli. Kirjoitinkin blogissani 4 v sitten aiheesta otsikolla 'Miehisyysgeeni'. Mutta se on jo toinen juttu.