Onko välittämisen kulttuuri rapistunut?

Uuden Suomen uutinen (lihavointi on minun):

"Kun suomalainen näkee neljävuotiaan pikkulapsen harhailemassa kadulla, hän soittaa hätäkeskukseen ja poistuu paikalta. Tai ajaa ohi pysähtymättä. Välittämisen kulttuuri on rapistunut, väittää komisario Ilkka Iivari Kanta-Hämeen poliisista.
Hämeenlinnassa katosi aamupäivällä hoitopaikastaan neljävuotias pikkutyttö, jonka tunnin mittainen ”seikkailuretki” päättyi kuitenkin onnellisesti. Komisario Iivari tiedotti tapauksesta lapsen ”silmin”."

Kirjoitin kolmisen kuukautta sitten blogissani otsikolla 'Onko syytä pelätä pedofiiliepäilyjä?' ja yritin perustella miksi minä nykyään varon puuttumasta pienten lasten harhailemiseen täysin riippumatta minkä ikäisiä he ovat tai ovatko he tyttöjä tai poikia.

Minusta komisario Ilkka Iivari hurskastelee argumentoiden välittämisen kulttuurin rapistumisella. Njoo, mutta poliisilta se välittämisen kulttuuri ei varmaan ole loppunutkaan. Vaikka määrärahoja vähennetään niin välitetään entistä enemmän. Jopa niin paljon että syyttömistäkin ehdoin tahdoin yritetään tehdä syyllisiä.

Olen lukenut tapauksesta tällaisen pidätetyn omakohtaisia kokemuksia  viime kesäkuulta. Aihehan oli siitä kuuluisa, että nettipoliisi Fobba julkaisi jonkun valvontakameran ottaman epämääräisen etsintäkuulutuskuvan sosiaalisessa mediassa. Miten Pasilan poliisitalossa kuulusteleva komisarion tasoinen naispoliisi yritti tehdä hänestä väkisin syyllisen ja sanoikin muutamaan kertaan, että kyllä hän tietää tämän kiinniotetun olevan syyllinen. Olen myöhemmin kuullut, että tällä samaisella naiskomisariolla tuntuu olevan oikein intohimona syyllistää miehiä vaikka hiukan kyseenalaisinkin keinoin seksuaalirikoksista. Liekö esitutkintalain hengestä vieraantunut militantti feministi?

Keskustelu netissä synnytti tästä tapauksesta aikamoisia lynkkaushenkisiäkin puheenvuoroja.

Älkää ymmärtäkö väärin. Viiden nyt jo aikuisen lapsen isänä pidän lasten suojelua ja huolenpitoa erittäin tärkeänä. Kun asuimme sisä-Suomessa pienellä maaseutupaikkakunnalla puutuimme vaimoni kanssa pihalla ja puistossakin lasten epäreiluihin kahinoihinkin jos ei lasten omia vanhempia ollut paikalla. Pidimme vaimoni kanssa aikuisen velvollisuutena puuttua jos lasten kahinointi kävi liian kovaksi. Ihan pikku kahinointeihin emme puuttuneet. Jostainhan lasten oli yritettävä oppia selviämään itsekin. Mutta ei tätä välittämisen kulttuuria naapurustossa aina katsottu suopeasti. Oikeastaan hyvin harvoin. Aika monella oli jo 1980-luvulla asenne, että pitäisi jokaisen huolehtia vain omista asioistaan. Eikä ryhtyä kasvattamaan muiden lapsia vaikka he itse eivät olisi edes paikalla.

Ehkä jossain vanhan ajan kyläyhteisöissä välittämisen kulttuuri oli vielä kohdallaan mutta kyllä minä olin jo ennen 1980-lukuakin havainnut sen monen aikuisen mielestä nykyaikaiseen yksilölliseen elämän menoon sopimattomaksi.

Monilla maahanmuuttajilla on tuota välittämisen kulttuuria vielä jäljellä. Mutta se on hyvin sisäpiirimäistä vain omassa perheessä tai oman ryhmän sisällä toimivaa. Auta armias jos kantasuomalainen ryhtyisi 'välittämään' heidän lastensa edesottamuksista. Kyllä siinä rasismi syytökset nopeasti sinkoilisivat ja meidän valppaat lainvalvojamme olisivat nopeasti hyökkäysasennossa rasismiepäilyineen. Jossain Helsingin Itäkeskuksessa en ryhtyisi välittämään sen verran hurjia kuuluu sieltä kaikenlaisista puukoin varustetuista monikulttuurisista puukkojunkkareista.

 Eli ei mielestäni välittämisen kulttuuri ole mihinkään rapistunut. Onko sitä koskaan edes vuosikymmeniin ollut kaupunkiyhteisöissä? Mutta olosuhteet ovat muodostuneet nykyisellään ainakin minun mielestäni edellä mainitsemistani syistä johtuen mahdottomiksi toteuttaa. Minäkin monen muun tavoin yritän enää huolehtia lähinnä omasta lähipiiristäni.