Kohu Pekka Herlinistä ja isyydestä

Meillä kaikilla on isä. Tiedämmekö kuka on isämme on toinen juttu, kaikki eivät edes tiedä. Toinen juttu on myös mikä on suhteemme omaan isäämme. Vihaammeko, kunnioitammeko, ihailemmeko vai rakastammeko omaa isäämme?

Melko moni meistä on minun iässä (kirjoitushetkellä 64 v) myös itse vuorostaan isä omille lapsilleen. Mikä on isän suhde lapsiin ja mikä lasten suhde isään on varmaan myös eräänlainen ikuisuuskysymys. Ja missä ikävaihessaa on mikäkin suhtautuminen ollut päällimmäinen - puolin ja toisin.

Ja miksei samaa tarkastelua voisi ja pitäisi soveltaa myös äiteihin.

Kirjoitin pari vuotta sitten vanhemmiltani saamistani opeista. Kirjoituksen kommenttivastauksessa kirjoitin:

"Ihmiset ovat kukin ainutlaatuisia, yksikään ei ole ilman puutteita. En vaan tuohon juttuun halunnut isäni huonoja puolia luetella. Niitäkin oli. Ne yritän unohtaa ja jos olen niitä perinyt niin yritän itsestäni aktiivisella otteella karsia."


Kun Pekka Herlinin kaltaisesta edesmenneestä, menestyneen teollisuusjohtajan ikonista kirjoitetaan elämänkertakirja lienee aika rehellistä että kirja on totuudenmukainen.

Olen vuosien saatossa ihaillut sekä aikoinaan Pekka Herliniä mutta myös hänen poikaansa Niklas Herliniä.

Pekka Herliniä ihailin menestyksellisenä yritysjohtajana ja erityisen vaikutuksen minuun teki mm kun kuulin juttuja että hän teki työtään kirjoituspöydän ja konttorituolin sijasta sohvapöydän ja sohvan äärellä - oli nimittäin käväissyt minullakin mielessä vaikka en silloin vielä tiennyt Pekka Herlinin toimistokäyttäytymisestä. Muistakin minun mielestäni positiivisista mutta eksentrisistä omituisuuksista liikkui juttuja.

Niklas Herliniä olen tottunut myös ihailemaan. Tosin hänen kovaa tupakanpolttoaan en "diggaa" kun olen itse siltä osin raitistunut yli 8 v sitten. Mutta olen vuosien varrella havainnut Niklas Herlinin älykkääksi ja rohkeaksi oman tien kulkijaksi (olisiko isänsä geenejä?) eikä mielestäni ainakaan ulospäin näytä mitenkään edes öykkärimäiseltä, mikä ominaisuus monella rikkaalla tuntuu olevan pinnalla. Totuuttahan me ulkopuoliset emme näe emmekä tiedä.

Isojen miesten pojilla ei ole koskaan ollut helppoa. Tunnen empatiaa Niklas Herliniä kohtaan. Uskon hyvin että hänen isänsä on kotona ja häntä kohtaan ollut juuri sellainen kuin hän on kokenut. Minusta nämä tunnustukset ja paljastukset ovat olleet ihan asiallisia. Ja minusta Niklas Herlin on lausunnoissaan osoittanut myös kypsyyttä kun hän on ymmärtänyt isänsä valtavan merkityksen teollisuusimperiumin kehittäjänä ja muistaa vielä mainita saaneensa mittavan ja riippumattomuuden takaavan omaisuuden perintönä. Mutta ei sellainen yksilötasolla tietenkään mitenkään lievitä hänen tai hänen perheensä jäsenten kokemuksia. Uskoisin että moni vastaavia kokenut vaihtaisi pois ison osan omaisuuttaan jos saisi nuo tekemättömiksi. Ulkopuolisena minä jostain syystä luotan enemmän Niklas pojan lausuntoihin kuin äiti-Kirstin julkisuuteen antamiin lausuntoihin miten heidän avioliittonsa isä Pekan kanssa oli onnellinen.

Kyllä minäkin tiedän että en välttämättä ole kaikissa asioissa isänä onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla enkä ainakaan virheittä. Ei siinä isänä olona onnistunut minunkaan isäni sataprosenttisesti vaikka hänestä hyvin myönteisesti mielellään kirjoitankin. Viittaan tuohon edellä lainaamani omaan kommenttiini.

Media repii hetken aikaa myyntiään edistääkseen omat lööppinsä aiheesta kunnes päästään seuraavan kohulööppiin. Alan minäkin jo toivoa että se olisi pääministeri Vanhasen ero.