Mustasukkaisuus ja alemmuuden tunto

Tulipahan pidettyä ihan kuukauden pituinen kirjoitustauko. Olin myös vuosilomalla. Osa ajasta meni kun opetin autolla ajamista tyttärelleni ns ajo-opetusluvalla kun kukaan autokoulu ei suostunut hommaan käytettävissä olevalla aikataululla. Havaitsin että tuo opettaminen olikin oikeastaan aika kivaa. Kullanarvoisen tietopaketin opetusluvasta sain edullisesti täältä. Suosittelen tuota opettamista isille ja äideille. Se on kivaa, tulee oltua yhdessä oman lapsena (niin, ovathan ne aikuisinakin omia lapsia!) ja bonuksena ajokortin saa lisäksi jonkin verran edullisemmin kuin autokoulusta.

Monet lukijoista tietävät että minulla on 5 nyt jo aikuista lasta ja kaksi lapsenlastakin. Pääsääntöisesti olen kaikista heistä hyvin ylpeä ja saatan innostuksessami kertoa milloin mistäkin varmaan joskus ystäviäni uuvuttaenkin. Saattaa se tuntua jopa kehumiseltakin ja itse asiassa jotain sellaistahan siinä onkin - mitenkäs sitä ylpeä isä muuten lapsiinsa suhtautuu. Mutta ei tämän tarvitse tietenkään tarkoittaa että vähättelisin kenenkään toisen lapsia. Minusta on ihan luonnollista että jokainen vanhempi on ylpeä omista lapsistaan. Niissäkin tapauksissa ettei lapsesta ehkä voi olla suoraan ylpeä niin rakastaahan omaa lastaan voi ja pitääkin siitä huolimatta.

Mutta mietin tässä eräänä päivänä ymmärtävätkö omat lapseni kun innostunneena ja ylpeänä jostain kerron toisille. Että satun juuri sillä hetkellä olemaan juuri siitä innostunut. Eikä se tarkoita ettenkö olisi hetkeä aikaisemmin ollut innostunut jonkun toisen lapsen jostain toisesta saavutuksesta tai vaikkapa uuden auton tai veneen hankinnasta. Kun vielä satun olemaan helposti innostuvaa tyyppiä niin kai se varmaan ihmetyttää.

Mutta itse otsikkoon. Minulla on kolme lasta ensimmäisestä ja kaksi toisesta avioliitosta. Minulle he ovat kaikki samanarvoisia ja toivon että myös keskenään sen ymmärtävät. Jos minä hehkutan yhden lapsen jo toisesta maisterin tutkinnosta ei se suinkaan tarkoita etteikö ensimmäinen maisterintutkinto tai vaikka ajokortin suoritus ole juttuja joista innostun ihan yhtä paljon. Tai asunnon hankinnasta tai veneen ostosta. Tai uudesta koirasta. Eikä niistä lasteni kannata keskenään olla mustasukkaisia tai kokea huonommuuden tunnetta.

Tiedän että aikuisillakin lapsilla on joskus tuollaisia tuntemuksia. Usein kyllä ihan turhaan. Mutta myönnän mielelläni että tarkkana pitää olla jotta pysyy tasapuolisena. Sitäkään en osaa sanoa olenko edes aina onnistunut. Yritttänyt olen kuitenkin.

Syyskiireet on alkaneet taas töissäkin.

Ai niin. Ja pesti työpaikkani luottamusmiehenä jatkui sitten kesäkuun alusta kahdella vuodella. Ja pääsin myös ammattijärjestömme liittovaltuustoonkin oman ammattiryhmäni edustajana. Kun tuokin luottamustoimi on 4 vuoden pituinen joutuu tässä iässä aina lisäämään myös varauksen jos henkinen ja ruumillinen terveys sallivat. Mutta jos kaikki menee hyvin toivon voivani olla pääministeri Vanhasen mannekiini pidennetystä työurasta.

Toisaalta nämä työt ovat minulle uusia ja mielenkiintoisia. Ne tarjoavat uudenlaisia haasteita ja uskon taas sillä tavoin niiden pitävän minua pirteänä. Ja olenhan minä jo päässyt aika mukavaan työn ja eläkkeellä olon vuorottelurytmiin oltuani jo 8 vuotta ns osa-aikaeläkkeellä.

Kyllä minua nauratti kun jostain luin jonkun korkean vakuutusjohtajan arvioineen osa-aikaeläketytä niin edulliseksi eläkkeensaajalle, että jokainen joka olisi oikeutettu osa-aikaeläkkeeseen eikä hae sitä pitäisi välittömästi määrätä psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeelle.

Jotain samanlaista kai tarkoitti Osmo Soininvaarakin blogissaan kun kirjoitti että osa-aikaeläkkeelle meni hiukan eri ihmiset kuin mitkä oli ajateltu. Sinne lähti kaikkein parhaimmassa kunnossa olevat golffailemaan ja matkustelemaan eikä ne huonommassa kunnossa olevat joiden työuria oli kuviteltu pidennettävän.