30.5.2007

Hoitokodissa asuville pakollinen sairaalalähete

Olen vuosien varrella joutunut useamman kerran huomaamaan tiedon kulussa pahan katkoksen, jos palvelutalossa tai hoitokodissa asuva joudutaan toimittamaan ambulanssilla sairaalaan.

Potilas voi olla huonokuntoinen, ettei pysty itse puhumaan tai on dementoitunut siten, ettei kykene osallistumaan hoitoprosessiin. Eräässä tapauksessa havaitsin, että potilas oli ”vanhan ajan” ihminen, jonka mielestä kipuja ja vaivoja ei tullut turhan päiten valitella. Lääkärin siinä kysellessä vaivoja vastaukset olivat tyyliin ”no eihän tässä suurempia” tai vastaavaa.

Ja jos potilas on sairaalaan tullessa puhekyvyttömässä tilassa saattaa lääkäri vetää potilaan terveydentilasta ennen sairastumista suorastaan vääriä johtopäätöksiä.

Jos kyse on vanhuksesta joka viedään ambulanssilla kodistaan mukana lähtee usein puhekykyinen läheinen, joka voi lääkärille selostaa tietämäänsä.

Hoitokodeissa ja palvelutaloissa on niukka miehitys eikä sieltä liikene yllättävälle sairaalakäynnille saattajaa. Sen vuoksi on mieleeni tullut, että pitäisi asiantuntijalääkäreiden toimesta laatia helppokäyttöinen saatelomake, joka voitaisiin antaa lähetteenä sairaankuljetukselle ja josta selviää yleisimmät tarvittavat terveydentila- ja kontaktitiedot ja mistä saa tarkempia lisätietoja tarvittaessa.

Tällainen lähetelomake pitäisi tehdä pakollisiksi erilaisille hoito- ja palvelukodeille. Jos niiden levittäminen hoito- ja palvelukoteihin olisi vaikeata voisi levittämisen varmaan aloittaa sairaankuljetusyrityksistä.

Toivon, että tällainen käytäntö leviäisi mahdollisimman laajalle ja siksi idea on vapaasti käytettävissä.

28.5.2007

Eutanasiaa täällä Suomessa ja tänään?

Palaan järkyttyneenä muutaman päivän matkalta Kuopiosta. Matkustimme loppuviikosta vaimoni kanssa katsomaan kun 55-vuotias lankomieheni oli joutunut sairaalaan.

Käynti sai meidät järkyttymään. Emme oikein voineet uskoa silmiämme eikä korviamme. Mies oli huonokuntoisena siirretty laadukkaana tunnetusta KYS yliopistosairaalasta (ehkä halvempaan?) paikalliseen (eri hallintareviirillä?) sairaalaan "jatkohoitoon”. Meistä vaikutti kuin siirto olisi ollut saattohoitoon, miltä myös toteutunut hoitolinja näytti.

Kovia tulehdusarvoja omaavaa jatkuvasti nukkuvaa ja väsynyttä, kovasti kuumeilevaa, siinä tilassa puhekyvytöntä potilasta hoidettiin suuhun työnnetyllä parasetamol-tabletilla, joka ei kuivassa suussa edes oikein ollut sulanut. Tiputusta tai suoneen annettavaa lääkitystä ei katsottu ”tässä vaiheessa tarpeelliseksi”.

Vaimoni on näissä asioissa monin verroin minua tietävämpi ja taitavampi ja ryhtyi tenttaamaan hoitohenkilökuntaa ja vaatimaan asianmukaista hoitoa. Meille vakuutettiin potilaan sekä edellisenä päivänä (torstai) että perjantai-aamuna syöneen kun häntä oli syötetty. Hoitaja kävi jopa oikein päätteeltä katsomassa. Kovin oli kuitenkin huonokuntoinen ja nälkiintyneen näköinen, olihan takana jo yli viikon pituinen ”hoitojakso” sairaalassa, laitankin nyt jo tuon ”hoito” sanan lainausmerkkeihin.

Myöhemmin kun vaimoni keskusteli lääkärin kanssa kertoikin lääkäri, ettei potilas syönyt eli kaksi eri hoitajaa aivan suoraan valehtelivat ilmeisesti vain lähiomaista rauhoittaakseen. Lääkäri ei todennäköisesti tiennyt, että hoitajat olivat jo ehtineet valehdella. Omaisen alettua vaatia tulehdukseen antibiottihoitoa oli heti seuraavana aamuna väitetty aloitetun antibioottihoito ilmeiseti suun kautta.

Mutta ilmeisesti paikalle ilmestyneen hoitoa vaativan ja asiantuntevalta vaikuttavan omaisen pelosta potilas siirrettiinkin saman iltana takaisin KYS yliopistosairaalaan. No siellä laitettiin heti potilaaseen sentään tippaletku ja jatkettiin/aloitettiin antibioottihoito lauantaipäivällä.

Potilas oli vielä illalla huonohkossa kunnossa ja sydämen rytmi oli epävakaa, mutta tajunnan taso oli jo alkaneesta hoidosta ehkä johtuen jo selvästi kohentunut.

Vaimoni kävi päivystävän lääkärin kanssa pitkiä juupas-eipäs-keskusteluja, mutta ei antanut periksi hoitovaatimuksista. Paikalle ilmestyneen omaisen ilmeisesti osoittaman asiantuntemuksen johdosta lääkäri alkoikin penätä onko vaimoni alan ihmisiä. Verbaalisesti taitavana vaimoni totesikin, että eihän sillä pitäisi olla asiassa merkitystä.

Jossain vaiheessa palasimme sitten jo väsyneinä majapaikkaamme kun oletimme ja uskoimme, että vaimoni veli eli lankomieheni vihdoinkin saa asianmukaista hoitoa.

Sitten tapahtuikin taas yllättävää. Päivystävä lääkäri, jonka kanssa vaimoni oli jo illalla käynyt uuvuttavia juupas-eipäs keskusteluja hoitolinjasta soitti klo 2 aikaan yöllä vaimoni kännykkään. Alkoi n ½ tuntia kestänyt juupas-eipäs keskustelu, jossa lääkäri jos jonkinlaisin argumentein yritti saada vaimoltani lupaa, ettei tarvitsisi ryhtyä tehoelvytykseen jos potilaan sydän yöllä pysähtyisi. Minkäänlaista lupaa parhaan hoidon huonontamiseksi hän ei kuitenkaan vaimoltani saanut.

Järkyttävin lääkärin esittämä argumentti pelkälle standardielvytykselle” (tarkoitti ehkä jotain kevyehköä painantaelvytystä?) oli eräänlainen elämän laatu-argumentti: eläkeläinen, jolla on epilepsia ja muita sairauksia ja asuu hoitokodissa (itse asiassa lankomieheni asuu hoitokodin yhteydessä olevassa palveluasunnossa) jne. Vaimoni kysyikin osuvasti lääkäriltä: ”Jos kyse olisi sinun samassa asemassa olevasta veljestäsi antaisitko sinä luvan olla elvyttämättä?” Lääkäri vakuutti, että olisi antanut. Vaimoni ei silti antanut lupaa.

Keskustelu päättyi ½ tunnin juupas-eipäs keskustelun jälkeen eikä vaimoni tinkinyt vaatimuksistaan piiruakaan. Ihailin vaimoani. Minä en olisi sellaiseen kyennyt väittelytaidoillani enkä asiantuntemuksella.

Laitoimme vaatteet päälle ja yöllä takaisin sairaalaan valvomaan, että hoito myös todella pysyi asianmukaisena ja ettei letkuja noin vain ryhdyttäisi irrottamaan. Muutaman kerran vielä asiaa tarkistettuamme aamuyön tunteina arvelimme, että hoito jatkuu nyt asianmukaisena ja painuimme vihdoinkin väsyneinä nukkumaan.

Mainittavaa oli, että tuo juupas-eipäs keskustelussa osapuolena ollut lääkärikin piipahti siinä vielä yöllä paikalla ja vaikutti hiukan yllättyneeltä kun potilas vaikutti jo sen verran virkistyneeltä että kykeni jonkinlaiseen kommunikointiinkin.

Seuraavana päivänä selvisikin, ettähoito oli tehonnut ja että sydämen lyönnit olivat tasaantuneet ja potilas oli päätetty siirtää valvomosta KYS yliopistosairaalan sisätautiosastolle.

Sunnuntai-iltapäivällä menimme paikalla ja suuri oli ilomme. Ravintoliuos, lääkkeet yms tulivat edelleen letkuilla suoneen, mutta potilas oli jo virkeämpi kuin yöllä. Sydämen syke oli tasaantunut, ruoka maistui vaikka vielä pitikin syöttää ja jonkinlaista pientä keskusteluakin voitiin jo käydä, vaikka pientä vaikeutta puhumisessa vielä näytti olevan. Mutta selvästi havaitsi järjenjuoksun toimivan.

Vaimoni vastustuksesta huolimatta potilas sitten kahden päivän hoitojakson jälkeen siirrettiin jälleen takaisin siihen sairaala nimeä käyttävään kaupungin omistamaan paikallisen laitokseen, jonka hoitoon tai ennemminkin hoitamattomuuteen olimme olleet tyytymättömiä. Vaimoni ilmoitti kuitenkin määrätietoisesti KYS yliopistosairaalassa siirtopäätöksen tehneelle lääkärille, että jos nyt siellä paikallissairaalassa vielä jotain epäilyttävää tapahtuisi kantaisi myös siirtopäätöksen tehnyt lääkäri vastuun. Lääkärin selitykseen, että "onhan se sairaala" vaimoni totesi lakonisesti, että "niinhän siellä kyltissä lukee". Toivottavasti vastaanottava sairaala sai viestin vaativasta ja "hankalasta" omaisesta.

Katsotaan nyt miten tilanne etenee.

21.5.2007

Lempikolumnistini Kalle Isokallio jälleen

Kalle kirjoitti tänään taas aiheesta, josta minäkin olen kirjoittanut useamman kerran nimikkeen "perverse incentives". Eli tehdään jotain optimointia jollain osa-aluella, joka sitten aiheuttaakin aivan jotain päinvastaista.

Tuollaiset syy-seuraus-suhteet voivat usein olla hyvin monimutkaisia mutta yllättävän usein ne saattavat olla ilmiselviä.

Olen lueskellut mielenkiintoista kirjaa: Bruce Schneier, Beyond Fear, ISBN 0-387-02620-7. Kirja käsittelee kaikenlaista turvallisuutta ja hyvin analyyttisesti. Käsittelyssä on lentoturvallisuus, turvallisuus New Yorkin syyskuun 11. tapahtumien valossa yms. Kaikki nuo on analysoitu kuin kirurgin veitsen tarkkuudella. Kerrassaan kiehtovaa luettavaa.

Pikku herkkupaloja takakannesta minkälaisia asioita kirja käsittelee:

Does arming pilots make flying safer?
Will computerized voting machines make election results more accurate?
Is online shopping with credit cards especially risky?
Will a national id card better protect us from terrorism?

Todella mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja ajatuskuvioita asiasta turvallisuus.

11.5.2007

Perverse incentive - luonnonvastainen kannuste

Kirjoitin tästä aikaisemminkin viime vuonna mutta en silloin laittanut linkkiä Wikipediaan

Tämä ilmiö tuntuu taas lisääntyvän kun yritysmaailmassa on meneillään aalto, jossa kaiken toiminnan tehokkuutta yritetään mitata jotenkin ehdottoman tarkkaan, numeroilla, matemaattisesti. "Sitä saa mitä tilaa" sopii tähän hyvin. Ihmiset ovat äärettömän oppivaisia ja hetken kuluttua optimoivat noita mittareita eli tekevät mittareita tuijottavat esimiehensä tyytyväisiksi. Huonotkin mittarit ohjaavat toimintaa johonkin suuntaan mutta onko se aina oikeasti toivottu suunta.

Olin itse mukana 1970-luvulla samanlaisessa aallossa. Silloin tätä nimitettiin MBO eli Management by Objectives. Minulla oli silloin jopa tilaisuus tavata henkilökohtaisesti sen ajan huippuopettaja, professori John W Humble. Upea opettaja joka osasi myös opastaa kaikenlaisissa MBO vaaroissa. Samoin silloiset Harvardin käyneet esimieheni ja useat AMA:n (American Management Association) kurssit.

Ai niin tuli mieleen kun vähensin henkilökohtaisessa verotuksessa AMA:n suurehkoa jäsenmaksua ei sitä pienessä maalaiskunnassa verovirkailija ymmärtänyt kuin vasta pitkien perustelujen jälkeen.

Tätä nykyä naurattaakin, että ihan niin kuin naisten hameen pituus, kenkien koron kapeus ja korkeus palaavat 25-35 vuoden palaavat nämä mittaustekniikat, nimet vaan vaihtuvat. MBO lienee haudattu nyt kai BSC - Balanced Scorecard on päivän mantra ainakin täällä Suomessa. Jenkeissä BSC lienee jo ainakin tutkijapiireissä hiipumassa kertoo amerikkalainen business admininstration professori vävypoikani. Joku voi tietenkin sanoa, että se on niin kypsää (mature) teknikkaa ettei sitä enää tutkita.

Lukekaa tuo Wikipedian artikkeli Perverse incentive, kyllä sen esimerkit panevat ajattelemaan.

7.5.2007

Eräs lempiajattelijani

Nokialta aikoinaan potkuissa muhkean kultaisen kädenpuristuksen saanut Kalle Isokallio on taitava kirjoittaja. Hauskojen huumorikirjojen lisäksi myös rohkea vastarannan kiiski asia-asioissa. Uskaltaa kirjoittaa rohkeita ajatuksia. Ehkä miljoonien tuoma riippumattomuus antaa sellaisen vapauden.

Tänään kolumnin aihe oli hauskasti otsikoitu "Eunukit seksiguruina?" ja käsitteli valtion osakkuusyhtiöiden hallituksisssa istuvia itseään "hallitusammattilaisiksi" kutsuvia. Mutta varmasti taas vahvaa asiaa. Siellä hallituksissahan pitäisi istua omistajan edustajia eli tässä tapauksessahan omistajia olemme me kansalaiset. Edustavatko nämä hallitusammattilaiset kansaa? Ehkä, ehkä ei. Mutta Isokallion argumentointi oli mielenkiintoista.

Muistankin tässä taannoin ihmetelleeni kun erään valtion yhtiön tytäryhtiössä vedottiin "omistajan" (käsittämättömiin) vaatimuksiin että kukas se omistaja täällä oikein onkaan - sehän oli Suomen kansa. Ei emoyhtiön johto oikeasti ole omistaja. Kyllä meillä on tästä nykyisin selvät konsernisäädökset. Päätösvaltaa voidaan ja toki pitääkin delegoida mutta omistajan etu viime kädessä ratkaisee.

Eestiläisten yliherkkyys?

Luin Iltalehden Aarno "loka" Laitisen (kävimme samaa lukiota Eirassa) kolumnia miten venäläiset vuosikymmenien saatossa ovat "kunnioittaneet" vastustajien tai viholliskansojen hautoja. Aarno on terävä-älyisenä ja -kynäisenä pureutunut asian ytimeen, ja puntaroi miksi venäläiset niin kovasti eestiläisille vihoittelevat yhden patsaan siirtämisestä.

Niin muuten käytän virolaisista järjestelmällisesti mielestäni oikeammaksi katsottavaa eestiläiset nimitystä ja maata nimitän Eestistä eestiläisten itsensä tapaan.

Mutta kyllä eestiläisetkin tuntuvat minusta nykyään potevan jonkin sortin uhoa entistä miehittäjäänsä kohtaan. Liekö EU ja NATO jäsenyys edesauttamassa tuollaista uhoa. Kyllä eestiläisilläkin pitäisi nyt olla oma paasikivensä rauhoittelemassa että panisivat jäitä hattuun. Historialle (oikealle sellaiselle :) ja geografialle hekään eivät voi mitään.

Aarnon ei voi väittää potevan ryssänvihaa. Sen verran paljon ja positiivisesti hän on kirjoittanut venäjästä ja venäläisistä. Sillä taustalla on oikeutta välillä arvostellakin.

Itseäni puolustelen, että olin monin tavoin tukemassa 1990-luvun alussa eestiläisiä heidän vapaustaisteluissaan. Eli en taatusti ole eestiläisten vihollinen. Muistan vielä elävästi miten eräs vapaustaistelija ihmetteli kerran polkupyörmarssimielenosoituksen yhteydessä miten mies jolla on venäläinen nimi on tukemassa heidän vapaustaisteluaan. Vastaus siihen oli yksinkertainen: tuen aina oikeudenmukaisuutta. Jokainen kansa on oikeutettu itsenäisyyteen YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa eikä "hiekkalaatikkosäännön" perusteella isommilla ole oikeutta alistaa pienempiään.

Mutta sitä nyt hiukan ihmettelen, ett kun eestiläiset osasivat niin ihailtavan rauhallisesti ja kiihtymättä tehdä määrätietoisen vapaustaistelunsa niin nykyinen uho tuntuu suorastaan vastenmieliselta. Aivan kuin EU:n ja NATO:n sateenvarjot antaisivat oikeuden peräti kiusantekoon.

Lisääntyisiköhän meidän venäläisvastainen uho Suomessakin vielä nykyisestä NATO jäsenyyden myötä? Eli olisiko NATO jäsenyys perverssi kannuste (engl perverse incentive), joka tuottaisikin juuri tarkoitukselleen vastakkaista eli lisäisi todellista turvattomuutta juuri tuollaisen lisääntyvän uhon kautta?

Lisäksi eestiläiset ovat ilmeisesti huonosti onnistuneet maansa venäläisvähemmistön integroinnissa. Tarkkaan en tiedä mutta ovatko riittävästi edes yrittäneet? Syrjäytyneet ja näköalattomat nuoret alkavat oirehtia joka puolella maailmaa.

Tarttis tehrä jotain.

5.5.2007

Valtionvarainministeriö kehottaa lainrikkomuksiin

Olin joskus laman ollessa syvällä 1990-luvun alkupuolella ns työllisyystyössä, peräti ns velvoitetyöllistettynä. Vieläkin kiitokset velvoitetyöideasta silloiselle SMP:n ministeri Urpo Leppäselle.

Hämmästykseni olikin suuri kun työllisyystöiden palkoille olikin säädetty valtionvarainministeriön määräyksellä yläraja, joka oli peräti pienempi kuin yleissitovassa valtakunnallisessa työehtosopimuksessa tosin tietenkin työtehtävästä riippuen. Mutta kyllä insinöörit, lääkärit yms hävisivät.

Työnantajan edustaja myönsi järjettömyyden ja laittomuuden mutta rohkeutta ei löytynyt asian korjaamiseen. Mutta sitten kyllä minulle yritettiin joustavalla tulkinnalla laittaa kaikki mahdolliset määrävuosikorotukset, sallitut hyvänmiehenlisät yms jotta en olisi aivan pahoilla ollut.

Minäkään en jaksanut alkaa ajaa sitä asiaa kun olin läpeensä kyllästynyt byrokraattivirkamiesten kanssa vuosikausien tappeluun. Tyydyin siis laittomuuteen tyytyväisenä että sain sentään KELAn perupäivärahaa suurempaa palkkaa eikä tarvinnut sossun luukulla olla kerjuulla.

Mutta ihmetytti millä härskiydella valtionvarainministeriö määrä laittomuuteen.

Mutta työ oli kiva ja antoisa ja yritin sen hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla. Ja taisi olla työnantajakin tyytyväinen.

Brysselin EU:n harjoittama ikärasismi

Olen jo sen verran vanha, että en hirveästi enää haaveile uusista rahakkaista urapoluista, mutta kymmenisen vuotta sitten vielä laman jälkikourissa hiukan yli 50 ikäisenä tutkin vakavasti EU tehtäviä.

Monipuolisen taustan, vieraiden kulttuurien tuntemuksen ja hyvän kielitaidon kanssa olisi saattanut olla ihan mielenkintoista tehdän uusi 10-15 vuotinen ura vaikka EU:ssa.

Mutta hupsista. Suomessa ikärasismi on virallisesti kiellettyä eikä siis työpaikkailmoituksissa missään näy yläikarajoja, vaikka varmaan kaikki tiedämme sellaisia käytettävän valinta- ja hylkäyskriteereissä . Ns eläkeputkihan tuntuu yrityksissä olevan oiva keplotteluväline vaikka eduskunta on säätänut tiukentuneita eläkeikärajoa nostaakseen työllisyysastetta.

Mutta EU:ssa: siellä on ihan avoimesti yläikärajat ja ne ovatkin sitten alhaiset. Muistaakseni jossain tehtävissä hakukriteereissä oli ilmoitettu 40 v yläikäraja hakijoille. Eikä ne olleet mitään raskaita betoniraudoittajien, palomiesten tai balettitanssijoiden virkoja.

Hyvin vaativissa viroissa yläikaraja oli korkeampi, mutta aina suomalaista eläköitymisrajaa vahintään 10 v pienempi.

Siis ylikansallisesti ikärasismi on ihan sallittua eikä jäsenmaiden lakeja tarvitse noudattaa vaikka rekryilmoitukset oli avoimesti jäsenmaan työvoimatoimistossa nähtävissä.

Miten firmoja siivotaan YT-lakien avulla

On se hyvä että meillä on YT-laki ja että sitä on saatu vielä parannettua. Muistaakseni parannetut ehdot tulevat voimaan 1.7.2007.

Jos minulta olisi vuosi-pari sitten kysytty olisin saattanut pitää kysymystä YT-laista jotenkin etäisenä.

Nyt tiedän että se on tässä lyhytnäköisen kvartaalitalouden kehyksessä välttämätön. Omia bonuksiaan ja optioitaan lyhytnäköisesti optimoivat saneeraajat jättävät raunioita taakseen vasta muutaman vuoden viiveellä. No ei tietenkään kaikki, kyllä jotkut saneeraukset ovat välttämättömiä ja jotkut jopa saattavat jostain näkökulmasta katsoen onnistua. Länsimaisessa markkinatalousyhteiskunnassa kun elämme niin kai se sitten viime kädessä on se omistajan näkökulma.

Mutta omistajuus ja johtajuus ovat eriytyneet. Toisten rahoilla leikkiville ammattijohtajille on kehittynyt oma koodeksinsa.

Eräs tuttuni kertoi minulle lukeneensa pörssiguru Seppo Saarion kirjasta analyysin omistajajohtoisen ja palkkajohtajajohtoisen yrityksen toiminnasta. En ole vielä ehtinyt saada kirjaa käsiini enkä lukea sitä mutta keskustelun pohjalta tulin siihen tulokseen, että vaikeaa ja raadollista on palkkajohtajan elämä omistajien ja työntekijöiden puristuksessa. Ja alkoi vanha patruunajohtoinen yrityskulttuuri näyttää mielessäni lämpimän yhteisölliset puolensa.

No, ihan noin vaaleanpunaisten silmälasien läpi en maailmaa näe.

Tuli vain mieleen kun erään yhtiön järjettömän tuntuista YT:tä kuuntelin.