25.6.2007

Inhorealistinen trendi

Luin aivan järkyttävän inhorealistisen jutun. Yale yliopiston matemaatikko-taloustieteilijä Martin Shubik on päätellyt historian kulusta seuraavia:

kuinka monta ihmistä kymmenen määrätietoista miestä kykenee tappamaan ennen kuin heidät saadaan pysäytettyä.

Shubikin mukaan trendi on kautta historian ollut aika vakaa. Vasta viimeisten kymmenien vuosien aikana se on noussut jyrkästi.

Kirjaston lainaustiedoista

Olen melko kaikkiruokainen lukutottumuksiltani.

New Yorkin syyskuun 11. tapahtumien jälkeen tuli uudestaan mieleeni kun joskus 80-luvulla maalasin tulevaisuuden kauhuskenaarioita George Orwellin, Aldous Huxleyn tai Ray Bradburyn tyyliin, miten IsoVeli alkaa meitä valvoa.

Tämä tapahtui joskus 80-luvulla, jolloin kirjastot eivät vielä olleet nykyisellä tavalla tietokoneistettuja ja netin piirissä, mutta ensimmäiset kirjastojärjestelmät olivat jo käytössä ja jonkinlaisen tietoliikennelinjankin ulottuvissa.. Aloin jo epäillä yksityisyyden asteettaista murenemista.

Lainasin pienellä maalaispaikkakunnalla kirjastosta samalla lainauskerralla Libyan Muammar Gaddafin Vihreän kirjan ja Iranin ajatollah Khomeinin kirjoittaman kirjan, jonka ranskankielestä versiosta Armas J.Pulla oli sen suomentanut.

Enää ei olisi puuttunut sarjasta kuin kuin joku Fidel Castron teos, Mao Zedongin Punainen kirja
ja sitten vielä Kim Il-Sungin Juche aatetta ylistävä eepos.

Silloin ei vielä ollut myöhempää Turkmenistanin presidentti Saparmurat Nijazov
kuuluisaa Ruhnama kirjaa

Minkälaisen persoonallisuusprofiilin olisi tuosta joku Supo tai Homeland Security tyyppinen turvallisuusviranomainen luonut?

Nyttemminhän yksityisyyden suoja on Suomessakin ohentunut vain lähes läpinäkyväksi seitiksi, jossa kuitenkin kaikki tiedot ovat avoinna eri viranomaisille. Ja ilman asianmukaista valvontamahdollisuutta tuollaisistakin nippelitiedoista voitaisiin muodostaa vaikka miten vaarallisia ja paikkansapitämättömiä luotettavuuslausuntoja.

Ai niin. Muammar Gaddafin kirja oli ihan mielenkiintoinen ja miksei nuo muutkin olivat lukukelpoisia. Ajatollah Khomeinin kirja en suosittele kenellekään, sitä ei länsimainen kristillisessä viitekehyksessä kasvanut ihminen voi oikein ymmärtää edes sen verta akuin noita muita. Suuri osa kirjaa oli muistikuvani mukaan uskonnollisia sääntöjä jotka liittyivät sukupuolielimiin, -elämään, hygieniaan ja ulostamiseen.

Nijazovin Ruhnaman englanninkielistä versiota olen muutamia otteita kerran lueskellut netissä (osoite edellä).

23.6.2007

Tupakoinin lopettamisesta

Kirjoitin muutama päivä sitten alkoholista. Kun nyt kirjoitan tupakoinnin lopettamisesta niin taitaa oikein olla tällainen paheiden jatkumo.

Sain yli 6 vuotta sitten aivoinfarktin, mutta selvisin siitä melko pienin vaurioin takaisin työkuntoon. Jos alun alkaen lääkärit olisivat osanneet tehdä oireiden perusteella oikean diagnoosin olisivat vauriot jääneet vieläkin pienemmiksi. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, että vaikka aivohalvaus on yksi suurimpia kansansairauksia se ei oikein ole lääkärien hallinnassa, jos nyt mikään sairaus sitä voi ollakaan. Mutta jäljessä olemme olleet aivohalvauksien erikoishoidossa eurooppalaisesta hyvästä hoitokäytännöstä. Ja esimerkiksi aivoinfarkteissa niin tärkeän liuotushoidon saaminen pikaisesti on täysin riippuvaista missä päin tai missä kunnassa asut. Käsittääkseni Espoo (rikkaana kuntana) oli pitkään jäljessä muista Helsingin seudun kunnista liuotushoidossa. Tosin aivan viime aikoina tuntuu, että aivohalvauksiin erikoistuneita hoitokeskittymiä on vihdoinkin alettu perustaa ainakin suurille paikkakunnille.

Lääkärien mukaan tupakointi on merkittävä tekijä aivohalvauksissa.

Minun tupakointini loppui infarktikohtaukseen. Olen jälkeenpäin todennutkin rehellisesti, että ilman tuollaista ”kepillä opetusta” olisin tuskin kyennyt lopettamaan tupakointia. Niin kovana pidin riippuvuuttani ja/tai itseäni niin heikkona.

Olin 1 kk sairaalassa ja 3 kk toipumislomalla. Sairaalassa oli melko helppoa olla tupakoimatta. Toipumislomalla kävin akupunktiossa. Kun lääkärille valitin ja kerroin että muutamat sydäninfarktin läpikäyneet ystäväni olivat aluksi lopettaneet tupakoinnin, mutta sitten langenneet uudestaan jonkin ajan kuluttua. Fiksuja miehiä nämä molemmat tuntemani miehet. Miksi minä onnistuisin sen paremmin? Vaikka muu akupunktiohoito tapahtui lääkärin vastaanotolla hän sanoi, että hän voi laittaa korvaani pitkäaikaisen akupunktioneulan tupakanhimon estämiseksi. Sitä piti sitten painella aina kun teki tupakkaa mieli.

Toinen kikka, jonka itse kehitin. Kotimme parvekkeella oli ollut vedellä täytetty lasipurkki jonne käryävät tupakan tumpit laitettiin ja joka sitten joka kerta kannella suljettiin. Tupakan savuhan haisi vanhalle tupakkamiehelle houkuttelevalta. Itse asiassa se vieläkin haisee houkuttelevalta. Mutta tuo lasipurkki haisi kauhealta. Aloin haistella sitä joka kerta kun teki tupakkaa mieli. Se auttoi. Haju oli kuvottava eikä sen tupakka-vesi-uutteen ulkonäkökään mitään ruokahalua kiihottavaa ollut. Tehosi ainakin hetkellisesti. Eipä haistelun jälkeen tehnyt tupakka mieli.

Kerroin myöhemmin kikasta eräälle työtoverilleni, jonka vaimo on terveydenhoitaja ja pitää tupakanvierotusluentoja. Oli kuulemma hyvä lisä tupakanvierotusarsenaalissa.

Nyt olen ollut yli 6 vuotta täysin tupakoimatta. Läskejä kertyi vyötärölle aivan liikaa tupakoimattomuuden jälkeen.

Valitin eräälle lääkärille kerran, että mitä tämäkään on. Vaihdan yhden epäterveellisen (=tupakka) toiseen epäterveelliseen
(=liikalihavuus) elämäntapaan. Hän yritti hiukan minua lohduttaa ja vakuutti, että se on kuitenkin tupakointiin verrattuna vähemmän epäterveellinen.

En ole maistanut yhtään ainoaa tupakkaa aivoinfarktin jälkeen. Olen seurannut sivusta AA-liikettä ja sen periaatteita. Siellä korostetaan tietääkseni paljon sitä ensimmäisen ryypyn kohtalokkuutta. Alkoholi ei ole minulle ollut koskaan ongelma mutta olen oivaltanut, että tupakka oli.

Olin joskus havainnut miten tupakoimattomat ihmiset joskus ravintolassa ostivat tupakka-askin ja lankesivat polttamaan. Yhden, kaksi, ehkä koko illankin. Ja sitten seuraavana päivänä piti ”säästäväisenä” polttaa aski loppuun. Sitten kun aski loppui niin jatko tapahtuikin jo periaatteella: no vielä tämän päivän ja tuli ostettua jo toinen aski. Ja kierre oli valmis.

Alussa jännitti töihin mennessä entiset ns tupakkatauot. Oli ihan omituinen olo aina kun oli sopiva tauon paikka. Tupakalle menon sijasta käyskentelin käytävillä ja pihalla. Myös ensimmäinen ravintolakäynti tupakoivien työtovereiden seurassa tuntui etukäteen uhkaavalta. Siitäkin selvisin kunnialla. Sen verran voin toki tunnustaa, että kyllä ahnaasti haistelin tupakansavua. Mutta kun keuhkoni olivat jo tottuneet tupakattomuuteen seuraavan päivänä olo oli kyllä epämiellyttävä eikä se ollut pelkkää krapulaa. Nyttemmin en enää oikein viitsi haistellakaan tupakansavua, alkaa tehdä ihan pahaa hengityksessä.

Jaa, mistähän paheesta kirjoitan seuraavaksi? Vai aloitanko käsittelemään ns kuolemansyntejä?

21.6.2007

Alkoholin vaikutus aivoihin

Muistan lapsena lukeneeni "Koululaisen muistikirja" nimistä kirjasta. Se oli Pikku Jättiläisen ja myöhemmin Anteri Vipusen rinnalla eräitä mielitietokirjojani.

Sieltä löytyi Thomas Alva Edisonin mietelause "Alkoholi on samaa aivoille kuin hiekka laakereille". Sanonta teki alle 10 vuotiaaseen pikkupoikaan vaikutuksen vaikka ei minusta koskaan mitään raivoraitista tullut. Opin lapsuuden kodissani jo joskus 13 v ikäisenä kohtuullisen sivistyneet juomatavat vaikka joskus poikamiesvuosina osasin "rillutellakin", ikävä kyllä joskus vielä vakiintuneena ukkomiehenäkin.

Vaihdettuani ammattia 70-80 lukujen vaihteessa intohimoiseksi nörtiksi (nimitys keksittiin kyllä vasta myöhemmin) ja koodariksi ja keskioluen vapauduttua muistan havahtuneeni vahingossa tekemääni testiin:

Tein siihen aikaa töitä kotitoimistossani. Oli ollut kuuma kesäpäivä ja kiireinen asiakasprojekti työn alla. Olin intensiivisesti uppoutuneena ohjelmoimaan tietokoneohjelmaa mutta kuumuuden johdosta kävelin keittiöön jääkaapille, avasin keskiolutpullon ja jatkoin työskentelyä. Pullon loputtua havahduin jotenkin ihmettelemään, että ohjelmoinnista ei oikein tuntunut tulevan mitään. Ajatukseni pysähtyivät koko ajan samoihin kohtiin ohjelmakoodissa ja kun yritin mielessäni miettiä jotain ohjelman rakenteeseen liittyvää huomasin hetken kuluttua kohtuullisenkin ajatuksen katkeavan kesken ja koko ajatuskulun joutui alottamaan alusta. Selvin päin aivan tavanomaisia juttuja siis.

Olinhan minä jo aikaisemmin ymmärtänyt että humalassa alkavat aivotoiminnot hidastua ja ainakin meillä miehillä aivoissa alkaa pyöriä vain ne yhdet ja samat naissukupuoleen liittyvät jutut ;)

Mutta että jo yksi keskiolutpullo riitti hidastamaan aivotoimintoja tuolla tavoin oli minulle suuri yllätys. En väitä koskaan muutenkaan olleeni mikään isoja alkoholiannoksia kestävä mutta en minä koskaan aikaisemmin ollut havainnut yhden alkoholiannoksen noin dramaattista vaikutusta muissa tehtävissä. Kyllähän edelleenkin yhden keskiolutpullon juomista pidetään kohtuullisena määränä astua vielä auton rattiin.

Liekö juomisen seuraus sitten ohjelmoijan flow kokemuksille vastakohtainen psyykkinen entropia?

18.6.2007

Ekshibitionismi

En oikein tiedä mitä tarpeita tällainen blogin kirjoittaminen palvelee. Ekshibitionismiäkö? En tiedä miksi sitä muut tekevät kun en oikein tiedä miksi sitä itsekään teen.

Alun perin olin ajatellut kirjoittaa tietoteknikkaan liittyvistä asioista, mutta sitten oivalsin, että ne saattaisivat liikaa tangeerata työasioitani. Eikä niden paljastaminen julkisesti olisi välttämättä kaikilta osin ehkä ollut sopivaa ja joskus olisi saattanut vahingossa lipsahtaa joukkoon työnantajan yrityssalaisuuksiksi katsomia asioita.

Mutta vaikka näitä nettipäiväkirjoiksikin sanotaan en ainakaan minä näihin mitään järisyttävän intiimejä paljastuksia viitsisi kirjoittaa vaikka joskus jopa mieli saattaisi tehdäkin erityisesti tällä hetkellä avioeroasioita pohtiessani. Kyllä jonkinlainen julkisivu on "ekshibitionistilläkin" oltava.

Arto Kytöhonka

Eräs työtoverini seurusteli 1970-luvulla runoilija-kirjailija Arto Kytöhongan kanssa. Arto oli uskomattoman hyvä tyyppi ja me ystävystyimme ajan myötä.

Arto taisi olla ensimmäinen kirjailija joka hankki tietokoneen tekstinkäsittelyyn jo 1980 alkuvuosina. En ole kuullut kenestäkään muusta kirjailijasta jolla jo niin aikaisin olisi ollut tietokone työvälineenään.

Olin varmaan osasyyllinen Arton tietokonehankintaan. Olin itse "hurahtanut" tietokoneisiin 1970-luvun loppupuolella ohjelmoitavien taskulaskimien ja ensimmäisten mikrotietokoneiden myötä. Itse asiassa vaihdoin kokonaan ammattia 33 vuotiaana, kun takanani oli jo n 18 v pitkä ura matkailualalla. Nyt olen kohta 30 vuota elättänyt itseni tavalla tai toisella tietokoneiden piirissä.

Vanhin tyttäreni oli opettelemassa luovaa kirjoittamista Mikkelin lähellä Otavan opistolla Arton vetämällä kirjoittajakurssilla. Kävin katsomassa tytärtäni siellä ja hehkutin samalla Artolle juuri markkinoille ilmestynyttä kannettavaa (oikeammin siihen aikaan raahattavaa) Osborne tietokonetta, sen ajan 8-bittisellä Z80 prosessorilla ja CP/M "standardi"-käyttöjärjestelmällä. Ja heitin ilmaan ajatuksen miten helppoa kirjoittaminen, oikolukeminen ja korjaaminen oli kun käytössä oli tekstinkäsittelyjärjestelmä. Tässä tapauksessa sen sain vielä tietokoneen mukana, sillä Adam Osborne oli keksinyt paketoida tietokoneen hintaan mukaan erilaisia hyötyohjelmia. Tekstinkäsittelyyn oli sen ajan ehdoton ykkösohjelma Wordstar. Taulukkolaskentaan oli käytössä ensimmäisen Visicalc taulukkolaskentaohjelman klooni Supercalc. Taisi relaatiotietokantanakin olla mukana Dbase II.

Takaisin Artoon. Arto asui siihen aikaan Hikiällä, Riihimäen lähellä vanhalla koululla ja minä noin 300 km päässä Pieksämäen maalaiskunnassa. Eräänä iltana puhelin soi. Artohan se siellä. Sanoi hiukan alistuneen tuntuisena "Minä ostin sen. Mitä minä nyt teen?" Olin aivan hämmästynyt. "Ai minkä?" "No sen tietokoneen mitä sinä sanoit."

Olin aivan järkyttynyt. Mies oli mennyt kauppaan ja ostanut noin vain tietokoneen kun olin hänelle sellaista innosta 1/2 tuntia pikavisiitin aikana hehkuttanut. Sain hirveän omantunnon pistoksen ja tunsin hirveää vastuuta, että olin houkutellut kaveria panemaan käytetyn pikkuauton hinnan tietokoneeseen eikä mies tiennyt miten sitä käytetään. Oli vain luottanut kaverinsa puheisiin.

Siitä alkoi muutaman vuoden pituinen kauko-ohjattu intensiiviopetus ja ohjaus. Siihen aikaan kaukopuhelut lankapuhelimella maksoivat lähes kymmenkertaisesti tämän päivän matkapuhelujen hinnan. Kyllä siinä meidän molempien puhelinlaskut kasvoivat.

Tosin ei kovin kauaa kestänyt kun osat vaihtuivat ja aloin jo kysellä Artolta neuvoja tekstinkäsittelyyn.

Arton opastus ja ohjaus oli minulle hyödyksi. Arto piti minut maan pinnalla sen suhteen, että ei kaikki ammattilaiselle itsestään selvä olekaan itsestään selvää loppukäyttäjälle. Samaan törmäsin toistakymmentä vuotta myöhemmin kun pidin tietokonekurssia kuvataiteilijoille ja käsityöläisille. Olin kuvitellut että käsillään työtä tekeville olisi tietokoneen hiiren käyttö helppoa, mutta kävikin päinvastoin. Sitä piti suorastaan tuntikaupalla harjoituttaa.

Takaisin Artoon. Kun olin oppinut hirveästi Artolta häntä pääasiassa puhelimessa opettaessani tajusin ehdottaa hänelle, että tarjoaisi itseään kolumnistiksi sen ajan tietokonelehdelle. Ja sen kolumnin ideana olisi antaa lehteä lukeville ammattilaisille palautetta miten näitä asioita näkee maallikko, tietokoneen hyväksikäyttäjä.

Arton kolumni oli kai aikamoinen menestys. Hiukan joskus murehdin, että olinko ehkä osasyyllinen siihen, että tietokoneiden kanssa askartelu ja niistä kirjoittaminen oli pois Arton kaunokirjallisesta tai runotuotannosta.

Havaitsin tänään googlettaessani (ihana verbi, mietiskelin mitähän Arton lapsille kuului) hakusanaa ”Kytöhonka” että Arto antoi ”vahingon” kiertää ja oli ollut kirjailija-kääntäjä Anita Konkalle neuvoja-opastajana tietokoneisiin. Oli kiva lukea Anitan Konkan arvioita Arton lahjakkuudesta ja jännä, että Arton Runeberg-runogeneraattori vieläkin jatkoi elämänsä. Arto taisi sen luoda yhdessä Pekka Tolosen akanssa joka siihen aikaan kirjoitteli tietokonelehtiin mm erilaisista tekoälysovelluksista.

Itse asiassa Arto tuli tänään mieleeni miten hän joskus 1980 loppupuolella eräissä vaikeuksissani oli ollut ainoa kuulijani kun ei edes perheeni minua kuullut tai ymmärtänyt. Selvittyäni vaikeuksista kiitinkin Artoa syvästi siitä, että itse asiassa hän oli se ainoa henkireikä joka onnistui pitämään minut hengissä ja järjissä pahimpien kriisien yli. Omalta osaltani yritin toimia Artolle samanlaisena tukijana ja kuulijana hänen kriiseissään. Mutta Arton itsemurha oli minulle sekä yllätys että järkytys. Olin kuvitellut Arton olevan onnensa huipulla, olihan hän muutamia kuukausia aikaisemmin mennyt naimisiin ja Arton omien sanojen mukaan silkasta rakkaudesta. Ja yleensähän nuo rakkauden onnen hetket kestävät 1-2 vuotta.

Podin pitkään jonkin asteista syyllisyyttä, että en ollut kyennyt ystävääni auttamaan ja etten ollut mitenkään aistinut hänen murheitaan.

Arto tuli voimakkaasti mieleeni kun olisin tänään kaivannut hänen kaltaistaan kuulijaa.

Koirakonsultti

Eräs työtoverini puhui kerran koirakonsultista ja olin aivan äimänä mikä se sellainen on. Nimitys oli minusta niin hauska että halusin selvityksen mistä oli kyse.

No sehän tarkoitti sellaista asetelmaa, että koiranomistajalla on ongelma. Hän lähtee iltalenkille koiran kanssa ja alkaa puhua ongelmaa mukana olevalle koiralle. Ja kas kummaa. Lenkin päätyttyä koiran kanssa keskusteltu ongelmakin on huomattavasti selvinnyt.

Olen usein havainnut samanlaisen mekanismin vaikka en olekaan koiranomistaja. Kun keskustelen jostain ongelmasta, kuvaan ongelmaa keskustelukumppanilleni ja yhtäkkiä jossain vaiheessa ongelman ratkaisu alkaa hahmottua päässä. Eikä keskustelukumppanini koiran tavoin ole muuta tehnyt kuin hiljaa tai nyökyttäen kuunnellut.

Miten musiikkimaku muuttuu

Sain lapsuudenkodissani kuulla paljon klassista musiikkia. Vanhempani olivat oopperoiden ja baletin ystäviä ja kävin jo lapsena usein heidän kanssaan myös Bulevardilla oopperassa. Ja olihan lisäksi tätini mies oopperassa balettimestarina. Aika paljon sain myös kuulla venäläistä kansan musiikkia ja siihen elimellisesti nivoutuvaa venäläistä ja balkanilaista mustalaismusiikkia. Kävimme usein perheemme kanssa myös kuuntelemassa neuvostoliittolaisten estraditaitelijoiden konsertteja.

Helsingin saksalaisessa koulussa oli korkealuokkainen musiikin opetus ja osallistuin myös koulun korkealuokkaiseen nokkahuiluorkesteriin. Soitimme aika paljon puupuhaltimille sovitettua barokki musiikkia. Ne jotka halveksivat nokkahuiluja koululasten leluina ovat väärässä. Ehkä kapea-alainen mutta hieno soitin pienehköille kamarimusiikkikokooonpanoille.

Jossain vaiheessa aloin laajentaa musiikkimakuani ja ryhdyin mm lukioaikana kuuntelemaan orkesterimusiikkia kiitos äärettömän innostavan musiikinopettajan, joka piti meille lukiolaisille vapaaehtoisia musiikin tunteja jossa kuuntelimme paljon musiikkinäytteitä ja keskustelimme. Mozart alkoi avautua minulle lukioaikana.

Eräs flamenco-tanssia harrastava ystäväni sai minut innostumaan flamencosta ja eräs Kreikkaan hullaantunut työtoveri sai innostumaan myös kreikkalaisesta musiikista. Osansa siinä varmaan teki Zorbas elokuva ja Mikis Theodorakiksen solistina esiintynyt Arja Saijonmaa.

Erilainen etno- ja maailmanmusiikki alkoi kiinnostaa. Balkanin ja keski-Aasian tulisten rytmien lisäksi laajensin kokemuspiiriäni intialaisiin ragaksiin (taipuuko sana ragas näin?) ja afrikkalaiseen musiikkiin. Ja kuubalaiset ja etelä-amerikkalaiset kappaleetkin tarttuivat. Suomalainen (taitaa siellä olla kai jo senegalilaisia yms mukana) Piirpauke kolahti aikoinaan minuun kovasti. Ja kotimainen Värttinäkin tuntui svengaavalta. Marketta Saarinen niminen (turkulainen?) laulajatar nauhoitti muutamia jännän eksoottisia kappaleita mutta ne taisivat jäädä hänen lyhyen uransa ainoiksi.

Jazziin en koskaan oikein ole saanut tuntumaa. Django Reinhardtin ja vastaavaa mustalaisjazzia lukuun ottamatta.

Viimeaikoina olen kuunnellut paljon fadoa, juutalaista klezmer musiikkia, turkkilaista ja arabialaista ja heavy rock musiikissa minusta tuli tyttäreni kautta jo useita vuosia sitten Nightwishin ystävä.

Ja monen muun tavoin olen pitänyt aina myös Juice Leskisen, Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon kantaaottavista lauluista. Saman henkisiä, usein verhotusti kantaa ottavia lauluja esitti myös venäläinen Vladimir Vysotski.

Itse asiassa kun tässä tarkastelee tuota luetteloa niin voisi helpommin jo luetella mistä en suuremmin ole pitänyt. Rikhard Wagner ja Gustav Mahler ovat olleet vaikeita ymmärtää. Sibeliuksen musiikkiin laajemmin sisäänpääsy kesti hetken mutta onnistui.

Samoin suurin osa nykysäveltäjistä Prokofjevin, Shostakovitshin ja Stravinskin jälkeen - minulle käsittämätöntä. Jaa, poikkeuksina eestiläinen Arvo Pärt, jonka muuten tapasin kerran Eestissä yhteisten tuttujemme välityksellä ja venäläinen Alfred Schnittke. Kotimaisista nykysäveltäjistä havaitsin kerran yllättäen Pehr-Henrik Nordgrenin sävelkielen puhuttelevan vaikka hänen sävellyksiään aika vähän kuulee.

Olen käyttänyt musiikkia myös oman mielialani kohentajana. Musiikki on oivallista sielun ravintoa. Ainakin minulla toimii. Mozartin Requiemin kun kuuntelen keskittyneesti kerran läpi olen kuin uudestisyntynyt.

Venäläinen sielu

Sunnuntaina 17.6. tuli televisiosta kiinnostava henkilökuva venäläisestä trubaduurista Juri Shevtshukista, Pietarin musta koira DDT yhtyeestä.

Mies kirjoittaa itse kantaaottavien laulujensa sanat ja jos koko yhtye ei ole esiintymässä niin säestää itseään kitaralla. Häntä onkin sanottu legendaarisen Vladimir Vysotskin manttelinperijäksi. Hirveän tunnettu Vysotski ei koskaan tainnut Suomessa vaikka Mika ja Turkka Mali suomeksi Vysotskin kappaleita olivat julkaisseetkin. Niille, jotka eivät Vysotskista tiedä paljoakaan voisi jotenkin hahmotta, että hän oli näyttelijä-runoilija-laulajana eräänlainen Vesa-Matti Loirin, Juice Leskisen, Irvin Goodmanin ja Jaakko Tepon yhdistelmä ja aivan yhtä rakastettu ja palvottu kansan keskuudessa kun nämä suomalaiset kollegansa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Vysotski
http://www.vysotskinystavat.net/

Juri Shevtshuk ehti jo Neuvostovallan aikana kokea sen aikaista mielipidevainoa. Silloinhan ei poikkipuolista sanaa hyväksytty virallisesti ja esittäjiä vainottiin. Ja kansa rakasti maan alaisia sankareitaan.

Tuli tästä mieleeni se mystinen ja legendaarinen venäläinen sielu – en minä tiedä onko sitä ylipäänsä edes olemassa mutta aina siitä kuitenkin jotain kirjoitetaan
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/Puheenvuorot/puheenvuoro_2006-07-31.htm
http://www.kolumbus.fi/kari.klemela/perivena.htm
http://www.suomussalmenlukio.fi/kesseli/kesseliweb/venaja/millaisia/index.html

Jokainen voi tietenkin suhtautua tällaisiin myytteihin omalla tavallaan, uskoa tai olla uskomatta. Mutta kyllä niissä jotain perää on oltava. Ihan samalla tavoin kuin meillä ymmärretään eri suomalaisten heimojen erilaisuutta. Yli 20 vuotta Savossa asuneena puolihämäläisena olen kokemuksesta aivan vakuuttunut, että savolaiset pääsääntöisesti ovat juuri maineensa mukaisia.

Sitä en mene arvioimaan olisiko toinen parempi toista. Usein ulkomailta palattuani huomaan kaiken kaikkiaan arvostavani suomalaisuutta suunnattomasti. Kaikesta Eurooppa-hypestä huolimatta Suomen kansan perusolemus on edelleen terveesti suomalainen.

Mutta venäläisessä sielussa on myös jotain kiehtovaa. Ehkä sitä puolivenäläisenä on minussakin _)

17.6.2007

Paikallisesta sopimisesta

Viime aikoina puhutaan ja kirjoitetaan yhä useammin miten tärkeää olisi, että työpaikoilla voitaisiin sopia paikallisesti.

Olen ollut lähes 50 vuotta työelämässä. Olen nähnyt jos jonkinlaisia johtajia.
Viime aikoina tuntuu aivan kuin kvartaalitalouden elämänarvoikseen sisäistäneet saneeraajiksi itseään kutsuvat johtajat olisivat lisääntyneet. He puhuvat usein juhlapuheissa miten henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara mutta käytännön teot ovat kaukana juhlapuheista. Ei ihmiset tyhmiä ole.

Joskus tuntuu että nämä itseään huippujohtajiksi kuvittelevat pitävätkin työntekijöitä vain koneiden kaltaisina korvattavina tuotannontekijöinä. Kyllä ihmiset sain aistivat ja sellaisilla työpaikoilla työnantaja työntekijä vastakkainasettelu on arkipäivää. Ja kyllä siinä kaikki aseet ovat työnantajalla.

Kauppalehden Pressossa oli lauantaina 16.06.2007 juttu otsikolla ”Kaikki maailman työnantajat ja duunarit: Sopikaa paikallisesti” Ja sitten ingressissä täsmennystä:

”Yhteiset tavoitteet, vahva luottamus ja hyvä tiedonkulku. Siinä avaimet paikalliseen sopimiseen. Kolme kokenutta pääluottamusmiestä kertoo, miten homma toimii.”

Mutta haluaako suuret saneeraajajohtajat kuunnella? Eihän valtansa täyteydessä rypevät pönäkät öykkärit voi ottaa neuvoja vastaan joltain pääluottamusmiehiltä.

Vahva luottamus syntyy vain luottamusta lisäävillä teoilla ja sen rakentamisessa puolin ja toisin voi mennä aikaa. Sen sijaan luottamuksen voi menettää nopeasti. Tiedän yritysjohtajia jotka kuvittelevat nauttivansa henkilökuntansa luottamusta pelkästään asemastaan johtuen eivätkä oivalla että siihen vaaditaan tekojakin.

Johdon ja henkilöstön luottamus syntyy pidemmän yhteisen taipaleen myötä. Olen ollut muutamassa sellaisessa yrityksessä mukana eri tehtävissä ja molemmin puolin, sekä työntekijänä että työnantajana.

Hyvä tiedonkulku oli yksi noista lehtikirjoituksen mainitsemista edellytyksistä paikalliselle sopimiselle. Siinäkin aivan liian monessa yrityksessä noudatetaan klassista periaatetta: ”Paska virtaa alaspäin”. Tieto kulkee vain yhteen suuntaan ja sekin on tarkkaan valvottua aivan kuin olisi kyse jostain tarkkaan ohjatusta näytelmästä. Todelliselle keskustelulle ja vuorovaikutukselle ei ole tilaa. Johtoporras edellyttää monasti nöyrää jees-mentalitettia henkilökunnalta ja kaikki eri mieltä olevat ovat vain häiriötekijöitä, joista pitää nopeasti päästä eroon.

Oma kokemukseni on ollut juuri päinvastainen: hankalimmat, eri asioita kyseenalaistavat tyypit ovat usein olleet kaikkein parhaimpia esimerkiksi luovien ratkaisujen löytämisessä. Jees ihmiset toteuttavat mukisematta yritysjohdon tyhmimmätkin päähänpistot. Kas kun yritysjohtajatkin voivat erehtyä, moni ei vaan sitä itse ymmärrä tai myönnä. Olen eräälle johtajalle joutunutkin kerran näsäviisaasti sanomaan, että oikeiden ratkaisujen kriteeri ei voi olla pelkästään päätöksen tehneen lompakon paksuus. Aivan liian paljon on johtajia, jotka kuvittelevat korkeamman aseman takaavan paremmat päätökset tai suuremman asiantuntemuksen.

Muistan uraltani erää suurta liikkeenjohtaja leikkineen palkkatyö-toimitusjohtajan. Hän tuli entisen poispotkitun toimitusjohtajan tilalle omistaja-emoyhtiöstä. Hän oli omasta mielestään hyvin avoin henkilöstölle ja sen merkiksi hän piti aina työhuoneensa oven auki. Hän myös julisti, että kuka tahansa työntekijä saattoi milloin tahansa tulla hänen luokseen kun ovi on auki. Yrityksessä taisi siihen aikaan olla yli sata työntekijää. No eihän kukaan siitä ovesta rohjennut astua. Huvittavinta oli tämän toimitusjohtajan tästä vetämät johtopäätökset: Jos kukaan ei tule siitä ovesta kertomaan ongelmia ei yrityksessä voi olla ongelmia. O sancta simplicitas - Voi pyhä yksinkertaisuus http://fi.wikipedia.org/wiki/O_sancta_simplicitas.

Kyllä olisi kirveellä töitä monessa yrityksessä.

Itse olen ollut töissä yrityksessä jossa työntekijät ja yrityksen johto kykenivät sopimaan peräti tilapäisestä palkkojen alennuksesta pelastaakseen yhdessä työpaikkansa, eli irtisanomisten sijasta yrityksen johto valitsi palkkojen alennuksen. Se onnistui kun yrityksen johdon ja työntekijöiden välillä vallitsi luja keskinäinen luottamus. Kaikki tiesivät ja luottivat, että heti kun tilanne paranee palautetaan palkat ja edut vähintäänkin entiselle tasolle. Arvatkaa miten kävi?

Meni jonkin aikaa ennen kuin kehitys saatiin taas oikeille raiteille. Mutta heti kun se saatiin maksettiin korvaukset henkilöstölle takaisin korkojen kera.

Arvatkaa vielä uudestaan lisäsikö tämä vielä entisestään yrityksen johdon ja henkilöstön keskinäistä luottamusta?

Kielitaidosta ja koulutuksesta

Muistan 7 vuotiaana pikkupoikana itkeneeni kun isäni päätti laittaa minut kansakoulun sijasta Helsingissä saksalaiseen kouluun, jossa opetuskielenä oli saksa. ”Miks mä en pääse Puniksen kansikseen niinku muut kaverit?” oli itkun aihe.

Nyt 55 vuotta myöhemmin isäni sanat soivat vieläkin korvissani: ”Sitten aikuisena sinä puhut mitä kieliä haluat etkä vain niitä kieliä mitä osaat”.

En oikein koskaan saanut selvää mahdollisista muista syistä mutta ehkä venäläisillä emigranteilla oli joku kunnioittava suhtautuminen preussilaiseen kasvatukseen, koska minun mielestäni Helsingin saksalaisessa koulussa venäläisten emigranttienlapset tuntuivat olevan kovasti yliedustettuja.

Ja aika erikoista oli, että pari serkkuani kävi ranskalaista koulua ja yksi serkku venäläistä koulua ja sitten jotain muita emigranttiperheiden lapsia vielä englantilaistakin koulua.

Isä oli oikeassa kuten monessa muussakin asiassa. Kielitaito ja muu koulutus on pääomaa, joka kulkee aina mukanasi olet missä tahansa ja minkälaisessa vallankumouksessa. Kaikki maallinen omaisuutesi voidaan sinulta vielä mutta kaikki se mitä olet sijoittanut päähäsi kulkee alati mukanasi.

Olen täydentänyt sitä omalla kasvatusfilosofiallani. Haluan että lapseni ovat kuin kissat. Tuli mikä tahansa pudotus niin jos eivät suoraan aina osaisi tipahtaa jaloilleen osaisivat kuitenkin nopeasti kierähtää jaloilleen.

Kun omat lapseni olivat pieniä kävivät he Rudolf Steiner koulua. Itse olin kokenut saksalaisen koulun preussilaisen kurin ahdistavaksi, kun olin suomalaisessa lukiossa oivaltanut, että muitakin arvoja kuin pelkkä konemainen tehokkuus on olemassa. Kun lapseni ovat nyt aikuisia niin on aika yllättävä kuulla ettei heillä kovin mairittelevia muistoja olekaan koko koulusta. He olisivat halunneet kunnon teho-opetusta. Sääli, koska meidän vanhempien näkökulmasta Steiner koulu vaikutti kotoisan lämpimältä oppilaitokselta.

Kyllä minuakin muutama asia siellä joskus ärsytti. Osa opettajista oli selvästi ”valaistuneita” kuten me joskus vanhempainyhdistyksen porukoissa keskustelimme. Toinen ärsyttävä piirre oli kun jatkuvasti korostettiin miten koulussa oli ”karsimaton luokkayhteisö” eli mitään sisäänpääsy-älykkyystestejä ei käytetty sisäänpääsyn karsimiseen eli lahjoihin katsomatta kuka tahansa lapsi otettiin. Muutaman kerran totesin suivaantuneena näille hurskastelijoille, että kyllä tämä on eräänlainen eliittikoulu kuitenkin: ensimmäisen lapseni ilmoitin kouluun 11 kk vanhana ja hän pääsi enää vain 1. lk jonotuslistalle. Toisen ja kolmannen lapseni ilmoitin jo ennen heidän syntymäänsä. Ja jos sitten koulussa oli samaan aikaan yhdessä kolme lasta ei koulumaksutkaan aivan mitättömiä olleet etenkin kun peruskoulu oli samaan aikaan täysin ilmainen. Jos ei nuo lasten perhetaustaan liittyvät tekijät rajanneet kouluun tulevia lapsia niin ihmettelen.

No. Kyllä sen käytännössä huomasi vanhempainkokouksissa. Meillä oli tiivistä yhteistyötä opettajien ja vanhempien kesken ja monista tuli ihan hyviä tuttaviakin vuosien varrella. Aika vähän koulun oppilaita oli työläisperheistä ainakin niillä luokilla missä minun lapsiani oli. Minusta se oli sääli. Tosin kyllä todennäköisesti samanlaista rajautumista tapahtuu jossain Kulosaaressa jos verrataan johonkin Jakomäki-Kontulan peruskouluun. Tosin kyllä lapseni silti ainakin minun mielestä säilyivät kohtuullisen todellisuustajuisina.

Jos nyt olisin uudestaan laittamassa pieniä lapsia kouluun ja minulla olisi taloudelliset mahdollisuudet panostaa yksityiskouluun saattaisin uudestaan harkita vaihtoehtona saksalaista koulua.

Paras asuinpaikka

Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Asuin elämäni ensimmäiset 33 vuotta Helsingissä.

Myönnän jossain vaiheessa hiukan poteneeni nurkkakuntaisuutta ajattelemalla, että kehä kolmoselta alkaa tundra (ilmaisu on 1. vaimoni). Poikani kuvailee samaa, että ”faija kuvitteli ettei kehä ykkösen pohjoispuolella ole elämää”.

No ihan noin rajoittunut en myönnä olleeni.

Jo melko nuorena totesin avoimesti, että Suomessa on kolme hyvää kaupunkia: synnyinkaupunkini Helsinki totta kai mutta sen lisäksi myös Tampere ja Kuopio. Tampereella en ole koskaan asunut mutta Kuopiossa asuin kahteen otteeseen yli 10 vuotta ja toiset yli kymmenen vuotta myös Savossa, pikkupaikkakunnalla Pieksämäen maalaiskunnassa. Nyt olen asunut Helsingin seudulla 9 vuotta ja 6 vuotta sitten luovuimme perheemme asunnostakin Kuopiossa. Suurimman osan olen nyt asunut Espoossa ja nyt hiukan yli vuoden Kauniaisissa. Lasken nämä kaupungit kuitenkin tuossa paras asuinpaikka vertailussa mukaan Suur-Helsinkiin.

Ns lukkarinrakkaus Tampereeseen voi olla perua puolihämäläisestä syntyperästäni. Mutta kyllä kaupungista ovat pitäneet molemmat Savosta kotoisin olevat vaimonikin.

En halua mitenkään väheksyä muita kaupunkeja. Eikä mitään ehdotonta paras-asuinpaikka mittaria ole olemassa. Makuasioitahan nämä ovat.

Helsinkiläiset tuttavani ihmettelivät usein miten saatoin viihtyä Savossa. Siihen sanoinkin usein heille, että savolaisia joko vihaa tai rakastaa, mutta kylmiksi he eivät jätä ketään.

Kuopio on hyvä kaupunki mutta tuntuu siltä, ettei se luontevasti kykene tarjoamaan kaikille työt. Siksi niin monien on jopa vastentahtoisesti muutettava Helsingin seudulle. Tämä on ihan järjetöntä tunkua työn perään ruuhka-Suomeen ja tuntuu ihmeelliseltä ettei julkinen valta millään erityistoimilla tunnu kykenevän tasapainottamaan kehitystä.

Muistan kuinka eräs Kuopion yliopiston isoperheinen, helsinkiläissyntyinen professori kerran valitti minulle, kun kuuli että olen syntyperäinen stadilainen, että nykyisen hulppean omakotitalonsa hinnalla hän saisi Helsingissä pienen kerrotalokaksion. Eikä professorin palkoissa Helsingissä ja Kuopiossa niin suuria eroja ollut.

Synnyin- ja kasvupaikan veto tuntuu useimmille olevan lähtemätön. Ikuinen kaipuu kotiin. Vaikka kuinka olisi viihtyvyyttä parantamassa perhe ympärillä niin kaipuu kotiin on alati. En muista olenko koskaan edes tavannut säännön vahvistavaa poikkeusta.

Luotiinko ihmiselle jalat vai juuret?

Eräs paljon matkutstava tuttava totesi, että jos ihminen olisi tarkoitettu olemaan paikoillaan olisi hänelle jalkojen sijasta luotu juuret.


Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Sukujuuriltani olen ”sekarotuinen”. Isäni oli venäläinen emigrantti ja äiti hämäläinen. Suomi on kotimaani ja äidinkieleni on suomi. Monen muun ”sekarotuisen” tavoin tunnen joskus lievää juurettomuutta, mutta lukuisilta 1958 alkaneilta matkoiltani itänaapurista olen aina onnellisena palannut takaisin kotiin. Kyllä tämä Suomi on ehdottomasti se kaikkein rakkain paikka minulle. Vaikka olen stadilainen niin perheeni yli 200 v suvussa olleella kesämökillä Hämeessä suorastaan tunnen hämäläisetkin juureni.

Tällä hetkellä viidestä aikuisesta lapsestani kolme asuu ulkomailla. Kansainvälistyvässä maailmassa pidän ulkomailla opiskelua tai asumista hyödyllisenä. Se lisää kielitaitoa ja auttaa (yleensä) ymmärtämään muitakin kulttuureja.

Mutta olen myös varoittanut vaaroista. Tein nuorena ensimmäistä melkein 20 vuotta kestänyttä uraani matkailualalla. Matkustaessani ulkomailla tapasin monesti ulkosuomalaisia. Muutaman viini- tai olutlasillisen tuoman humalan herkistämänä raavainkin ulkomailla pitkään asunut suomalaismies saattoi puhjeta kotimaan kaipuusta kyyneliin. Vaikka HK Sininen lenkki, ruislimppu, hapankorppu, Turun sinappi, salmiakki, juhannuskoivu yms usein ovat kotimaan ikävän klisheemäisiä symboleja niin kyllä niillä on valtava tunnearvo.

Pitkän ulkomailla asumisen jälkeen kotiinpaluu voi olla ongelma. Ikävää on podettu kenties kymmeniä vuosia ja sitten kun kotiin paluu on esimerkiksi taloudellisesti mahdollista saattaa paluumuuttaja yllätyksekseeen havaita ettei tämä maa vastaa alkuunkaan hänen ajan kultaamia muistojaan. Tämä on ihan eri maa kuin se josta hän 10-30 vuotta sitten lähti. Ja hän alkaa kaivata sitä toista kotimaataan ja sen tapoja johon pitkän asumisen myötä oli tottunut.

Yleensä vasta näiden siirtolaisten lapset kotiutuvat sinne ulkomaille eivätkä tunne samanlaista kaipuuta kuin vanhempansa.

Työpaikan ilmapiiri

Minulle sattui harvinainen viikonloppu. Tapasin peräti kahtena peräkkäisenä päivänä vanhoja työtovereita kahdesta eri yrityksestä.

Perjantai-iltana tapasin vanhoja työtovereita 30 vuoden takaa. Olemme pitäneet tällaisia tapaamisia jo 15 vuotta ja taas jälleen paikalle oli tullut melkoinen joukko. Minun laskelmieni mukaan yli kolmasosa 30 vuoden takaisesta henkilöstöstä ja moni oli lähettänyt terveiset kun jonkun esteen vuoksi ei päässyt paikalle.

Lauantaina tapasin vuorostaan tuoreempia työtovereita ja jälleen valtava osanottajamäärä.

Näillä molemmilla työpaikoilla oli yksi merkittävä yhteinen tekijä. Uskomattoman hyvä henki jota molemmissa tapauksissa myös yrityksen johto oli ollut mukana rakentamassa. Toisessa näistä yrityksistä toimin itsekin johtoryhmässä.

Joskus luonnehdinkin tätä hyvää henkeä, että henkilöstön ja johdon välinen luottamus oli molemmin puolin saumaton. Kun eräälle kollegalleni kerran totesin, että tämä porukka seuraisi sokeasti johtajiaan vaikka helvetin tuliin. Kollega vielä täydensi metaforaa: ”ja uskoen ettei ne tulet edes polttaisi heitä”.

Molemmissa yrityksissä hyvä henki tuotti myös erinomaisia tuloksia. Olen kirjoittanut aikaisemminkin asiasta. Uskon vakaasti, että avain hyviin tuloksiin on hyvässä henkilöstössä ja yrityksen hengessä. Eikä se aivan itsekseen synny vaan se vaatii myös johdolta aitoja tekoja eikä pelkkiä pyhäpuheita miten ”henkilöstö on meidän tärkein voimavaramme” kun johdon arkiset teot eroavat näistä pyhäpuheista. Lisäksi tuollaisella sanojen ja tekojen ristiriidalla nakerretaan nopeasti ja tehokkaasti johdon ja henkilöstön välistä luottamusta.

Mutta hauskaa oli molemmissa tapaamisissa. Pitää tässäkin laittaa kiitokset järjestäjille.

13.6.2007

Manne TV televisiossa

Kuulin ja luin, että vastikään perustettu Suomen Romani Foorumi on pyytänyt Yleä hyllyttämään romanien itsensä tekemän romaneista pilaa tekevän Manne TV ohjelman. Aikamoinen määrä ohjelman takana näytti olevan tunnettuja romaneja.

Manne TV oli yllättävän rohkea ja jäin jännityksellä odottamaan seuraavia osia. Hiukan odotin että jossain tosikkopiireissä hermostutaan ja ohjelma halutaan sensuroida rasistinen-leiman avulla. Ei se parasta huumoria ollut mutta oliko joku Heikki Kinnusen Viljo viinapullo takataskussa tai jotkut Kalliala-Petelius unnukka-unnukka-läiläälää sketsit yhtään parempia. Minusta Manne TV huumori kyllä ylitti ne tekemällä aika älykästä pilaa meidän yleisistä ennakkoluuloistamme, ylsi suorastaan entisajan Neil Hardwick huumorin tasolle . Jos ihmiset tuollaisesta saavat lisäpontta rasismilleen tai muukalaisvihalle niin heikossa on usko ihmisten ymmärrykseen.

Nyt pitää alkaa olla tarkkana. Meidän pitää alkaa heti vaatia Ylen sensuuria kun terrorismia ja islaminuskoa vähääkään rinnastetaan. Tai kun elämää Venäjällä aletaan näyttää kielteisessä valossa, vaikka se tehtäisiin huumorinkin varjossa.

Vesitetään koko televisio tasapaksuksi viattomaksi mössöksi. Tai ulkoistetaan koko touhu bisnestä paremmin ymmärtäville yksityisille yrityksille, jotka ymmärtävät syöttää meille viattomampaa viihdettä.

Ryhdytään holhoamaan ihmisä vielä entisestään. Tappamista ja pornoa lisää televisio-ohjelmiin eli leipää ja sirkushuveja, siinä kehittävien ja rakentavien ohjelmaformaattien pohjaa.