Homo homini lupus

Homo homini lupus latinaksi ja suomeksi: ihminen on ihmiselle susi

Olin ajatellut kirjoittaa miten käsitykseni ihmisistä on iän tai kokemuksen myötä kyynistynyt. Nuorempana pidin ihmisen perusolemusta periaatteessa hyvänä. Enää en ole alkuunkaan varma siitä.

Minua on aina kiinnostanut moraalifilosofia. Eräiden omakohtaisten 1980-loppupuolen kokemusten perusteella vastaavat kysymykset nousivat uudestaan pintaan kun törmäsin eräisiin vaikutusvaltaisiin laitonta vääryyttä työkseen kylväviin virkamiehiin. Siellä oli kunnallispoliitikkoja, osa valtakunnanpolitiikassa ja myös ev.lut. kirkon piirissä luottamustehtävissä. Ja aivan kuin rikollisjoukkue ja mafia kaikki he suojelivat toinen toisiaan aivan kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Jossain vaiheessa onnistuin melkoisen tiukkana vastustajana nujertamaan minuun yhä yltyvällä voimalla kohdistuvan kiusan-, vahingon- ja haitanteon. Huomasivat polttavansa näppinsä ja sain sen jälkeen olla rauhassa. Voimille tosin kamppailu kävi.

Eräs hyvin assioista ja menettelytavoista perillä ollut lehtimies kysyikin kerran: uskotteko voittavanne virkamiehet? Siinä vaiheessa vielä uskoin vaikka olin jo havainnut virkarikollisten suojelun lähes aukottomaksi. Mutta jo silloin oivalsin ja sanoin, että "Tottakai me voitamme, mutta jos kysyt kuinka paljon siihen pitää käyttää energiaa tai rahaa niin se määrä on aivan yli-inhimillinen."

Mutta suuri yllätys oli tämän vääryyden suojelun ulottuminen aivan korkeimpien lainvalvojien, poliisien ja tuomarien joukkoon.

Kun samaan aikaan olin pienellä asuinpaikkakunnallani suostunut erään vankilasta vapautuneen ammattirikollisen ehdonalaisvalvojaksi sanoinkin aivan yleisesti hiukan sanaleikkinä, että tämä on kumma paikkakunta kun täällä on rikolliset lainvalvojat ja rehelliset rikolliset. Kas kun olin havainnut että tämä ehdonalaiseksi päässyt valvottavani oli kovasti tiukan periaatteen ihminen. Hänen kanssaan kun sovin jotain ja puristimme kättä niin se sana piti. Paikallinen vaikutusvaltainen apulaisnimismies sen sijaan oli täydellinen korkkiruuvi, kiero ja epärehellinen. Mutta edes tekemistään rikoksista en onnistunut häntä saamaan vastuuseen. Poliitikko-virkamies-poliisille suojelu oli aukoton ja ulottui ministeriöön asti.

Moraalifilosofiasta kiinnostuneena olen paljon lukenut saksalaisiakin kirjoja natsi-Saksasta. Eräs mielenkiintoinen oli natsi-Saksan oikeudenkäytöstä kertova. Jos sanon että natsi-Saksa oli oikeusvaltio se voi vaikuttaa makaaberilta leikinlaskulta. Makaaberia se toki on mutta ei mitään leikinlaskua.

Päästyään valtaan natsit säätivät eräänlaisen yleisarmahduslain jossa säädettiin että yli-innostuksesta natsiaatteen puolesta rikoksiin syyllistyneet vapautetaan syytteistä ja jo tuomittujen rangaistuksetkin raukeavat. Siinä oli vielä tarkkaan säädetty että tahallisiin hengen menetyksiin johtaneet olivat poissuljettuja mutta vahingossa, yli-innostuksesta tapahtuneet tapot tulivat armahdetuiksi.

Pidinkin kerran puheen eduskunnan oikeusasiamiesten Jacob Söderman ja Pirkko K Koskinen ollessa paikalla puheen jossa vertasin oikeusasiamiesten noudattamaa virkarikollisten suojelulinjaa natsi-Saksan armahduslakiin. Kuulijat olivat yllättyneitä kuin jouduin loogisena johtopäätöksenä toteamaan, että natsi-Saksa oli Suomeen verrattuna oikeusvaltio koska siellä tuosta suojelusta ja armahduksesta oli säädetty lailla ja meillä lähes samaa toteutettiin näiden korkeimpien lainvalvojien toimesta vain hiljaisen maantavan nojalla. Suomalaisen oikeusjärjestelmän mukaan täysin laittomasti.

Yrsa Steniuksen kirja Hitleriä lähes sokeasti palvoneesta Albert Speeristä on ollut eräs parhaista kirjoista kuvaamaan miten huippulahjakas henkilö (Albert Speer) voi kaikesta vallantäyteydestä sokaistua niin täysin.

Vaikka aloitinkin kirjoitukseni haastavasti niin minun teki suuren vaikutuksen aikoinaan Edmund Burken sanomaksi väitetty mietelause: "Jos hyvät eivät tee mitään saavat pahat vallan" Se on edelleen eräs mietelauseeni.