Pidän suuresti Ruben Stillerin vetämästä Pressiklubi ohjelmasta Yleisradion kanavalla. Mies on sopivan rento mutta silti pitää tilannetta hallinnassaan ja esittää ihan teräviä kysymyksiä. Jos se ohjelma ei ihan hirveän syväluotaava ole niin sitä on silti ihan mukava katsella puoliksi viihteenä.
Tänään perjantaina 30.9.2011 oli vieraana (todennäköinen!) presidentinvaaliehdokas Perussuomalainen Timo Soini. Soini antaa sympaattisen vaikutelman. Puhuu selvästi, vapautuneesti ja ymmärrettävästi ja ennen kaikkea hymyilee.
Onneksi Ylellä on tuo Areena Arkisto, josta voi jälkikäteen katsoa netistä tietokoneella katsomatta jääneen ohjelman. Kannattaa katsoa ja sen jälkeen arvioida minkälaisen vaikutuksen tuolla tavoin presidentinvaalikampanjassa käyttäytyvä mies tekee katselijoihin ja kuulijoihin. Minä uskon, että jos Soini hallitsee vielä vaalikampanjan aikana itsensä noin hyvin eikä osallistu loanheittoon muita ehdokkaita vastaan on hän varteenotettava ehdokas ainakin toiselle kierrokselle. Lipposella on uskoakseni samankaltaisia "inhopisteitä" kuin Paavo Väyrysellä.
No mitä noita spekuloimaan. Mutta jos ette nähneet televisiosta tuota Pressiklubi ohjelmaa ja presidentinvaalien lopputulos kiinnostaa niin suosittelen katsomaan oli Soinista muuten mitä tahansa mieltä.
30.9.2011
Milgramin tottelevaisuuskoe
Torstaina 29.9.2011 tuli Yleisradion Teema kanavalta todella mielenkiintoinen ohjelma. Milgramin tottelevaisuuskoe muutettuna nykyaikaiseksi tv-showksi. Ohjelman nimi oli 'Tottelemiskoe, panoksena kuolema' ja tässä lyhyesti lainattuna sen sisältö:
'Dokumentti jäljittelee kuuluisaa Milgramin testiä: Koehenkilöt luulevat tulevansa ison rahapalkinnon tv-visaan. Kisa etenee kovenevin sähköiskuin. Kuinka pitkälle kisaajat menevät? Miksi ihminen tottelee käskyjä?'
Teema kanava on todellinen helmi Yleisradion televisiokanavien joukossa. Toinen Yleisradion helmi on Areena ja sen arkisto. Näinpä kaikkien onneksi sieltä on tietokoneella nähtävissä tämä 'Tottelemiskoe' noin kuukauden ajan. Valitettavasti ei pidempään eli pitäkää kiirettä.
Ohjelma oli aika pitkä n 1,5 tuntia mutta oli sen verran mielenkiintoinen ettei yhtään pitkästyttänyt. Ohjelman teema kuuluu lempiaiheisiini: Miten ihminen helposti alistuu hierarkian ja auktoriteetin alla. Vaatii melkoista voimaa toimia painostavaa ympäristöä vastaan omien arvojensa mukaisesti.
Tämä Milgramin tottelevaisuuskokeesta vapaasti mukailtu televisioshown muotooon paketoitu tottelemiskoe osoitti miten auktoriteetin painostus voi saa ihmisen tekemään käskystä itselleen suorastaan vastenmielisiä tehtäviä ja niillä jopa vahingoittaa toisia ihmisiä. Milgramin kokeessa muistaakseni 62% noudatti ohjeita ja antoi toiselle koehenkilölle kipua tuottavia tai suorastaan hengen vaarallisia sähköiskuja. Todellisuudessa uhri oli vain näyttelijä eikä mitään oikeita sähköiskuja annettu. Tässä ranskalaisessa tottelemiskokeessa n 80% noudatti määräyksiä loppuun asti antaen lopussa kuolettavia sähköiskuja uhrille kun ohjelman juontaja ilmeettömänä kehotti koko ajan jatkamaan uhrin vastustushuudoista riippumatta. Tässäkin kokeessa uhri oli näyttelijä, mitään sähköiskuja ei ollut oikeasti ja tuskan- ja lopettamishuudot olivat etukäteen näyttelijän nauhoittamia. Eli vain 1/5 oli rohkeutta vastustaa ohjelman juontajaa ja koko koetilannetta siinä vaiheessa kun uhrin tuskan huudot kävivät jo aika hurjiksi.
Mutta jos ohjelman juontaja ei ollut paikalla osuudet olivat päinvastoin. Suurin osa rohkeni luopua koko testistä ja sähköiskujen antamisesta heti kun se omasta mielestä oli uhrille kipua tuottavaa eikä juontajaa ollut painostamassa lakonisesti "jatkakaa koetta".
Tuo jälkimmäinen havainto vastaa minunkin käsityksiäni esimerkiksi natsi-Saksan julmuuksiin syyllistyneistä ihmisistä. Suurin osa oli ihan kunnon ihmisiä mutta siinä saksalaisen tehokkaassa ja hierarkkisessa 'johtajaperiaatteella' toimivassa käskytyskoneistossa hyvin harvalla oli kansalaisrohkeutta vastustaa auktoriteetteja ja heidän myötäjuoksijoitaan yksin. Oli helpompi mennä lauman mukana.
Tuon televisio-ohjelman loppupuolella vielä pohdittiin kokeen suhdetta erilaisiin television valloittaneisiin realityohjelmiin joissa tärkeää oli kilpailijoiden eliminointiin käytettävä toisille pahaa mieltä aiheuttava kyynärpäätaktiikka. Ihan kuin sellainen asenne olisi jotenkin ihmisiin sisäänrakennettu. Itse olen kirjoittanut blogissani kritiikkiä Hjallis Harkimon vetämästä Diili ohjelmasta.
Harkimo tuntuu ihan fiksulta kaverilta mutta minusta tuo Diili-ohjelma antaa ihan vääränlaisen kuvan nuorille johtajanaluille johtamisesta. Ikään kuin johtaminen olisi pääasiassa jatkuva potkujen antamista alaisille. Kyllä sitäkin joutuu oikeissa johtajan tehtävissä joskus tekemään mutta ainakin minusta olisi terveellistä jos siihen johtajakin suhtautuisi vastenmielisenä tehtävänä eikä minään säännöllisesti tehtävänä puhdistusoperaationa. On tullut 50 vuoden työuran aikana muutamat potkut annettua. Vastenmielistä.
Tosin olen minä urani aikana nähnyt sellaisiakin hurjimuksia jotka surutta heittelevät ihmisiä - tosin yleensä niissä yrityksissä johtajat aikaansaavat itselleen niin paljon muitakin ongelmia että jos eivät itse älyä ajoissa lähteä niin ero tulee. No, tämä ei tietenkään koske niitä johtajia jotka ovat onnistuneet pääsemään hyväveliverkoston keskinäisen kehumisen kerhoon. Sellaistakin löytyy.
'Dokumentti jäljittelee kuuluisaa Milgramin testiä: Koehenkilöt luulevat tulevansa ison rahapalkinnon tv-visaan. Kisa etenee kovenevin sähköiskuin. Kuinka pitkälle kisaajat menevät? Miksi ihminen tottelee käskyjä?'
Teema kanava on todellinen helmi Yleisradion televisiokanavien joukossa. Toinen Yleisradion helmi on Areena ja sen arkisto. Näinpä kaikkien onneksi sieltä on tietokoneella nähtävissä tämä 'Tottelemiskoe' noin kuukauden ajan. Valitettavasti ei pidempään eli pitäkää kiirettä.
Ohjelma oli aika pitkä n 1,5 tuntia mutta oli sen verran mielenkiintoinen ettei yhtään pitkästyttänyt. Ohjelman teema kuuluu lempiaiheisiini: Miten ihminen helposti alistuu hierarkian ja auktoriteetin alla. Vaatii melkoista voimaa toimia painostavaa ympäristöä vastaan omien arvojensa mukaisesti.
Tämä Milgramin tottelevaisuuskokeesta vapaasti mukailtu televisioshown muotooon paketoitu tottelemiskoe osoitti miten auktoriteetin painostus voi saa ihmisen tekemään käskystä itselleen suorastaan vastenmielisiä tehtäviä ja niillä jopa vahingoittaa toisia ihmisiä. Milgramin kokeessa muistaakseni 62% noudatti ohjeita ja antoi toiselle koehenkilölle kipua tuottavia tai suorastaan hengen vaarallisia sähköiskuja. Todellisuudessa uhri oli vain näyttelijä eikä mitään oikeita sähköiskuja annettu. Tässä ranskalaisessa tottelemiskokeessa n 80% noudatti määräyksiä loppuun asti antaen lopussa kuolettavia sähköiskuja uhrille kun ohjelman juontaja ilmeettömänä kehotti koko ajan jatkamaan uhrin vastustushuudoista riippumatta. Tässäkin kokeessa uhri oli näyttelijä, mitään sähköiskuja ei ollut oikeasti ja tuskan- ja lopettamishuudot olivat etukäteen näyttelijän nauhoittamia. Eli vain 1/5 oli rohkeutta vastustaa ohjelman juontajaa ja koko koetilannetta siinä vaiheessa kun uhrin tuskan huudot kävivät jo aika hurjiksi.
Mutta jos ohjelman juontaja ei ollut paikalla osuudet olivat päinvastoin. Suurin osa rohkeni luopua koko testistä ja sähköiskujen antamisesta heti kun se omasta mielestä oli uhrille kipua tuottavaa eikä juontajaa ollut painostamassa lakonisesti "jatkakaa koetta".
Tuo jälkimmäinen havainto vastaa minunkin käsityksiäni esimerkiksi natsi-Saksan julmuuksiin syyllistyneistä ihmisistä. Suurin osa oli ihan kunnon ihmisiä mutta siinä saksalaisen tehokkaassa ja hierarkkisessa 'johtajaperiaatteella' toimivassa käskytyskoneistossa hyvin harvalla oli kansalaisrohkeutta vastustaa auktoriteetteja ja heidän myötäjuoksijoitaan yksin. Oli helpompi mennä lauman mukana.
Tuon televisio-ohjelman loppupuolella vielä pohdittiin kokeen suhdetta erilaisiin television valloittaneisiin realityohjelmiin joissa tärkeää oli kilpailijoiden eliminointiin käytettävä toisille pahaa mieltä aiheuttava kyynärpäätaktiikka. Ihan kuin sellainen asenne olisi jotenkin ihmisiin sisäänrakennettu. Itse olen kirjoittanut blogissani kritiikkiä Hjallis Harkimon vetämästä Diili ohjelmasta.
Harkimo tuntuu ihan fiksulta kaverilta mutta minusta tuo Diili-ohjelma antaa ihan vääränlaisen kuvan nuorille johtajanaluille johtamisesta. Ikään kuin johtaminen olisi pääasiassa jatkuva potkujen antamista alaisille. Kyllä sitäkin joutuu oikeissa johtajan tehtävissä joskus tekemään mutta ainakin minusta olisi terveellistä jos siihen johtajakin suhtautuisi vastenmielisenä tehtävänä eikä minään säännöllisesti tehtävänä puhdistusoperaationa. On tullut 50 vuoden työuran aikana muutamat potkut annettua. Vastenmielistä.
Tosin olen minä urani aikana nähnyt sellaisiakin hurjimuksia jotka surutta heittelevät ihmisiä - tosin yleensä niissä yrityksissä johtajat aikaansaavat itselleen niin paljon muitakin ongelmia että jos eivät itse älyä ajoissa lähteä niin ero tulee. No, tämä ei tietenkään koske niitä johtajia jotka ovat onnistuneet pääsemään hyväveliverkoston keskinäisen kehumisen kerhoon. Sellaistakin löytyy.
29.9.2011
Saako julkisessa terveydenhuollossa palvelua?
En muista olenko täällä blogissa maininnut, mutta aloitin työurani matkailualalla matkatoimistossa. Ensimmäisenä kesänä juoksupoikana ja sen jälkeen myyntivirkailijana useita vuosia ja yleten erilaisiin päällikkötehtäviin. Kaiken kaikkiaan olin matkailualalla viitisentoista vuotta ennen ammatinvaihdosta tietokoneisiin. Siinä välillä käväisin kolmisen vuotta erään kansainvälisen palvelualan konsernin maajohtajana Suomessa. Tuo ammatin vaihto tapahtui v 1979 ensimmäisten mikrotietokoneiden ilmestyttyä. Olin silloin 34 vuotias ja kuten leikillisesti olen joskus sanonut "rakastuin tietokoneisiin". Ja siitä bisneksestä jäinkin eläkkeelle viime joulukuussa.
Matkailualalla opin paljon asiakaspalvelusta monipuolisissa myynti-, markkinointi- ja johtotehtävissä. Opituista taidoista oli paljon hyötyä myös tietotekniikassa. Suhtauduin tietotekniikan hyväksikäyttäjiin asiakkaina joiden piti saada parasta mahdollista palvelua.
Lupasin tänään viedä autottoman ystäväni autollani etäällä sijaitsevaan sairaalaan, josta hän oli saanut erikoislääkärin vastaanottoajan yllättäen eli ns peruutusajan. Varattu aika oli kerrottu tarkasti klo 16:45. Sairaala oli kaukana ja minun oli vaikea arvioida etukäteen ajoaikaa joten lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin ja olimmekin perillä klo 16:15 eli puoli tuntia ennen varattua aikaa.
So far so good. Kävimme kahviossa kahvilla ja hyvissä ajoin etukäteen asetuimme kuuloetäisyydelle poliklinikalla odottamaan nimeltä kutsua.
Varattu aika ylittyi 15 minuutilla. Sitten puoli tuntia. Kun aika oli ylitetty lähes tunnilla sanoin jo hermostumisen merkkejä osoittavalle ystävälleni että käy kysymässä - ja samalla ohi käveli joku henkilökunnasta, joka kuuli lausumani. Hän neuvoi koputtamaan yhtä ovea ja kysymään oven takana työskentelevältä osastonsihteeriltä mikä on tilanne. Hän oli hiukan tyrmistynyt vastauksesta, että hänet oli síjoitettu listalla päivän viimeiseksi. Heräsi tietenkin tyhmä kysymys miksi hänelle oli sitten annettu tarkka kellonaika keskellä vastaanottoaikoja.
Yhtäkkiä minulle välähti yksinkertainen oivallus: miksei potilaita eli asiakkaita informoitu viivästyksistä vaikka koko vastaanotto pyöri yli tunnin jäljessä aikavarauksista?
Aloin vakavasti miettiä miten asiakkaan suhtautuminen saattaisi muuttua ärtyneestä ymmärtäväiseksi jos tiedotus palvelujen viivästyksistä tapahtuisi viivytyksettä ja riittävän usein. Tuollaisen asiakkaan palvelukokemukseen voimakkaasti vaikuttavaan tiedottamiseen olin oppinut matkailualalla, usein muiden virheistä. Muistan kuinka lentoyhtiöt joskus hoitivat oman tiedotuksensa huonosti mutta jos matkatoimisto osasi sitä sopivasti paikata pitivät he saamaansa palvelua hyvänä viivästyksestäkin huolimatta. Lentoyhtiö sai kuitenkin usein satikutia puutteellisesta tiedottamisesta.
Todella, miksei sairaalan lääkäri joka kävi huoneensa ovelta huhuilemassa seuraavaa potilasta nimeltä ja ei voinut samalla kertoa jonottaville asiakkaille, että hän on pahoillaan, että vastaanotto on esimerkiksi puoli tuntia jäljessä. Tuskailevat asiakkaat taatusti arvostaisivat tuollaista palvelua.
Tuollainen juttu on myös asennekysymys. Pidetäänkö potilaita vain jonottavana karjana joiden tunteilla ei ole mitään väliä. Tärkeintä on että lääkärin jokainen minuutti on kuormitettu ja potilaan jonotusaika on rajaton luonnonvara niin ettei siitä tarvitse välittää. Omahyväisyys omasta tärkeydestä ja kiireydestä täyttää lääkärin tai sairaanhoitajan, jotka eivät täysin tunnu ymmärtävän olevansa asiakkaittensa palvelijoita.
Matkailualalla opin paljon asiakaspalvelusta monipuolisissa myynti-, markkinointi- ja johtotehtävissä. Opituista taidoista oli paljon hyötyä myös tietotekniikassa. Suhtauduin tietotekniikan hyväksikäyttäjiin asiakkaina joiden piti saada parasta mahdollista palvelua.
Lupasin tänään viedä autottoman ystäväni autollani etäällä sijaitsevaan sairaalaan, josta hän oli saanut erikoislääkärin vastaanottoajan yllättäen eli ns peruutusajan. Varattu aika oli kerrottu tarkasti klo 16:45. Sairaala oli kaukana ja minun oli vaikea arvioida etukäteen ajoaikaa joten lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin ja olimmekin perillä klo 16:15 eli puoli tuntia ennen varattua aikaa.
So far so good. Kävimme kahviossa kahvilla ja hyvissä ajoin etukäteen asetuimme kuuloetäisyydelle poliklinikalla odottamaan nimeltä kutsua.
Varattu aika ylittyi 15 minuutilla. Sitten puoli tuntia. Kun aika oli ylitetty lähes tunnilla sanoin jo hermostumisen merkkejä osoittavalle ystävälleni että käy kysymässä - ja samalla ohi käveli joku henkilökunnasta, joka kuuli lausumani. Hän neuvoi koputtamaan yhtä ovea ja kysymään oven takana työskentelevältä osastonsihteeriltä mikä on tilanne. Hän oli hiukan tyrmistynyt vastauksesta, että hänet oli síjoitettu listalla päivän viimeiseksi. Heräsi tietenkin tyhmä kysymys miksi hänelle oli sitten annettu tarkka kellonaika keskellä vastaanottoaikoja.
Yhtäkkiä minulle välähti yksinkertainen oivallus: miksei potilaita eli asiakkaita informoitu viivästyksistä vaikka koko vastaanotto pyöri yli tunnin jäljessä aikavarauksista?
Aloin vakavasti miettiä miten asiakkaan suhtautuminen saattaisi muuttua ärtyneestä ymmärtäväiseksi jos tiedotus palvelujen viivästyksistä tapahtuisi viivytyksettä ja riittävän usein. Tuollaisen asiakkaan palvelukokemukseen voimakkaasti vaikuttavaan tiedottamiseen olin oppinut matkailualalla, usein muiden virheistä. Muistan kuinka lentoyhtiöt joskus hoitivat oman tiedotuksensa huonosti mutta jos matkatoimisto osasi sitä sopivasti paikata pitivät he saamaansa palvelua hyvänä viivästyksestäkin huolimatta. Lentoyhtiö sai kuitenkin usein satikutia puutteellisesta tiedottamisesta.
Todella, miksei sairaalan lääkäri joka kävi huoneensa ovelta huhuilemassa seuraavaa potilasta nimeltä ja ei voinut samalla kertoa jonottaville asiakkaille, että hän on pahoillaan, että vastaanotto on esimerkiksi puoli tuntia jäljessä. Tuskailevat asiakkaat taatusti arvostaisivat tuollaista palvelua.
Tuollainen juttu on myös asennekysymys. Pidetäänkö potilaita vain jonottavana karjana joiden tunteilla ei ole mitään väliä. Tärkeintä on että lääkärin jokainen minuutti on kuormitettu ja potilaan jonotusaika on rajaton luonnonvara niin ettei siitä tarvitse välittää. Omahyväisyys omasta tärkeydestä ja kiireydestä täyttää lääkärin tai sairaanhoitajan, jotka eivät täysin tunnu ymmärtävän olevansa asiakkaittensa palvelijoita.
28.9.2011
Georgialainen mineraalivesi Borzhomi
Aikoinaan lukuisilla Neuvostoliiton matkoilla isäni havaitsi aivan sattumalta hyvin erikoisen yhteyden. Suomessa hän kärsi jatkuvasti mahahappojen aiheuttamasta närästyksestä. Erityisen kovan närästyksen aiheutti ruisleipä. Neuvostoliitossa oli 1950-luvun lopulla ja myöhemmin yleistä juoda aterioilla erilaisia sikäläisiä luonnon mineraalivesiä. Meidän perheemme tykästyi Borzhomi nimiseen aitoon luonnnon mineraaliveteen.
En muista enää miten isäni oivalsi, että hän pystyi syömään vapaasti yleensä närästystä aiheuttavia ruoka-aineita kuten herkullista venäläistä ruisleipää kunhan joi ruokailun yhteydessä Borzhomia.
Jossain vaiheessa E-liike toi maahan Borzhomia ja isäni ryhtyi juomaan sitä säännöllisesti päivittäin. Hän huomasi riittäväksi annostukseksi yhden juomalasillisen päivässä.
Muistelen itsekin suositelleeni muutamille ihmisille tätä mineraalivettä ja saaneeni jälkeenpäin kehuja toimivasta neuvostani.
E-liike lopetti kuitenkin jossain vaiheessa Borzhomin maahantuonnin. Se ei ilmeisesti käynyt kaupaksi. Liekö syynä ollut eksoottisuus vai suomalaisten epäluulo kaikkea Neuvostoliitosta kotoisin olevaa kohtaan.
Borzhomi pullon kyljessä oli siihen aikaan kerrottu tarkka koostumus. Koska isä oli huomannut tämän mineraaliveden auttavan hänen mahavaivoihinsa hän kääntyi Sinebrychoffin puoleen ja kävi keskustelemassa olisiko vastaavalla koostumuksella varustetun mineraaliveden valmistus onnistunut Suomessa.
Juomia kehittelevä laboratoriomestari oli kauhuissaan kun näki luettelon mitä aineita tuo mineraalivesi sisälsi. Erityisesti hän kiinnitti huomiota, että Borzhomi sisältää natriumia 1305-1650 mg/l. Suomessa pidetään mineraalivettä terveellisenä vain jos se on vähänatriuminen. Eli natriumin määrä on suomalaisissa keinotekoisesti valmistetuissa mineraalivesissä 5 mg/l luokkaa eli Borzhomin natriumpitoisuus on 300-kertainen! Eli Borzhomi olisi korkean natriumpitoisuuden vuoksi vakiintuneen suomalaisen näkemyksen mukaan epäterveellinen!
Tässä kiinnostuneille linkki georgialaisen valmistajan nettisivuille.
Eräällä läheiselläni, jolla on joskus ollut mahahaavakin, on ollut pidemmän aikaa epämääräisiä ja selittämättömiä vastavaivoja. Hän on yrittänyt saada helpotusta syömällä maitohappobakteereja ja Samarin hedelmäsuolaa. Usein kipu on sen verran kova, että Samarinia joutuu juomaan useamman annoksen. Vain kovat reseptilääkkeet ovat auttaneet.
Yhtäkkiä muistin tuon Borzhomin "ihmevaikutuksen". Pääkaupunkiseudulla on useita etnisiä ruokakauppoja, joissa myydään pääasiassa eestiläisiä elintarvikkeita. Minä olen käynyt näissä kaupoissa jo vuosia ostamassa erilaisia eestiläisiä herkkuja. Ja eestiläisillä on paljon herkkuja joihin he tottuivat ollessaan Neuvostoliiton valloittama osavaltio. Itse ostan sieltä usein pakastettuja pelmenejä.
Eestiläisten kauppojen hyllyiltä löytyy Borzhomia. Litran pullo maksoi 2,60 euroa eli saman verran kuin kotimaiset mineraalivedet. Suosittelin läheiselleni ostamaan Borzhomia ja kokeilemaan olisiko sillä vaikutusta hänen mahavaivoihinsa. Isäni oli aikoinaan löytänyt sopivan annostuksenkin - yksi juomalasi päivässä oli riittävä.
Jumankaude. Borzhomi-"hoito" tepsi. Ja nyt sitä on jatkettu jo useita viikkoja lasi päivässä ja mahavaivat ovat pysyneet poissa. Sinänsä Borzhomi maistuu niin hyvältä, että sitä voisi lipittää ihan janojuomanakin litrakaupalla mutta aika kalliiksi se sillä tavoin tulisi.
Tuolla Borzhomi-tehtaan nettisivuilla on kerrottu muistakin vaivoista mihin Borzhomi auttaa. Suiomessahan tuollaista ei saisi mainostaa. Yksityisihmisenä minä saan toki kertoa omista ja läheisteni kokemuksista.
En muista enää miten isäni oivalsi, että hän pystyi syömään vapaasti yleensä närästystä aiheuttavia ruoka-aineita kuten herkullista venäläistä ruisleipää kunhan joi ruokailun yhteydessä Borzhomia.
Jossain vaiheessa E-liike toi maahan Borzhomia ja isäni ryhtyi juomaan sitä säännöllisesti päivittäin. Hän huomasi riittäväksi annostukseksi yhden juomalasillisen päivässä.
Muistelen itsekin suositelleeni muutamille ihmisille tätä mineraalivettä ja saaneeni jälkeenpäin kehuja toimivasta neuvostani.
E-liike lopetti kuitenkin jossain vaiheessa Borzhomin maahantuonnin. Se ei ilmeisesti käynyt kaupaksi. Liekö syynä ollut eksoottisuus vai suomalaisten epäluulo kaikkea Neuvostoliitosta kotoisin olevaa kohtaan.
Borzhomi pullon kyljessä oli siihen aikaan kerrottu tarkka koostumus. Koska isä oli huomannut tämän mineraaliveden auttavan hänen mahavaivoihinsa hän kääntyi Sinebrychoffin puoleen ja kävi keskustelemassa olisiko vastaavalla koostumuksella varustetun mineraaliveden valmistus onnistunut Suomessa.
Juomia kehittelevä laboratoriomestari oli kauhuissaan kun näki luettelon mitä aineita tuo mineraalivesi sisälsi. Erityisesti hän kiinnitti huomiota, että Borzhomi sisältää natriumia 1305-1650 mg/l. Suomessa pidetään mineraalivettä terveellisenä vain jos se on vähänatriuminen. Eli natriumin määrä on suomalaisissa keinotekoisesti valmistetuissa mineraalivesissä 5 mg/l luokkaa eli Borzhomin natriumpitoisuus on 300-kertainen! Eli Borzhomi olisi korkean natriumpitoisuuden vuoksi vakiintuneen suomalaisen näkemyksen mukaan epäterveellinen!
Tässä kiinnostuneille linkki georgialaisen valmistajan nettisivuille.
Eräällä läheiselläni, jolla on joskus ollut mahahaavakin, on ollut pidemmän aikaa epämääräisiä ja selittämättömiä vastavaivoja. Hän on yrittänyt saada helpotusta syömällä maitohappobakteereja ja Samarin hedelmäsuolaa. Usein kipu on sen verran kova, että Samarinia joutuu juomaan useamman annoksen. Vain kovat reseptilääkkeet ovat auttaneet.
Yhtäkkiä muistin tuon Borzhomin "ihmevaikutuksen". Pääkaupunkiseudulla on useita etnisiä ruokakauppoja, joissa myydään pääasiassa eestiläisiä elintarvikkeita. Minä olen käynyt näissä kaupoissa jo vuosia ostamassa erilaisia eestiläisiä herkkuja. Ja eestiläisillä on paljon herkkuja joihin he tottuivat ollessaan Neuvostoliiton valloittama osavaltio. Itse ostan sieltä usein pakastettuja pelmenejä.
Eestiläisten kauppojen hyllyiltä löytyy Borzhomia. Litran pullo maksoi 2,60 euroa eli saman verran kuin kotimaiset mineraalivedet. Suosittelin läheiselleni ostamaan Borzhomia ja kokeilemaan olisiko sillä vaikutusta hänen mahavaivoihinsa. Isäni oli aikoinaan löytänyt sopivan annostuksenkin - yksi juomalasi päivässä oli riittävä.
Jumankaude. Borzhomi-"hoito" tepsi. Ja nyt sitä on jatkettu jo useita viikkoja lasi päivässä ja mahavaivat ovat pysyneet poissa. Sinänsä Borzhomi maistuu niin hyvältä, että sitä voisi lipittää ihan janojuomanakin litrakaupalla mutta aika kalliiksi se sillä tavoin tulisi.
Tuolla Borzhomi-tehtaan nettisivuilla on kerrottu muistakin vaivoista mihin Borzhomi auttaa. Suiomessahan tuollaista ei saisi mainostaa. Yksityisihmisenä minä saan toki kertoa omista ja läheisteni kokemuksista.
24.9.2011
Mikael Jungner on rohkea
Olen muutaman kerran kehunut Mikael Jungneria blogikirjoituksissani. Ensimmäisen kerran vappuna 2010. Toisen kerran huhtikuussa 2011.
Yleisradion toimittajat ovat hyvin yleisen käsityksen mukaan olleet vuosien mittaan enemmän vasemmalle ja vihreisiin kallellaan kuin oikealle. Johtamismielessä Yleisradion henkilöstöä on yleisesti pidetty omapäisenä ja hankalana mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Kysehän on hyvin koulutetusta ja yhteiskunnallisesti valveutuneesta väestä, joka tuntee oikeutensa ja pitää niistä kiinni.
Mikael Jungner oli Yleisradion johtajana sekä pidetty että menestyksellinen. Tätä ja muuta edellä esittämääni olen käsitellyt noissa edellä viittaamissani blogikirjoituksissa.
Uskoisin, että nuo edellä esittämäni voidaan pitää jonkinlaisina tosiseikkoina.
Nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. Olen ollut hyvin pettynyt Mikael Jungnerin härskiin tyyliin ja tapaan hyökätä Perussuomalaiset puoluetta ja erityisesti kansanedustaja Jussi Halla-ahoa vastaan. Ei minulla ole mitään vastaan jos arvostellaan asiasta. Mutta kun väännetään ja käännetään kierosti ja kavalasti ja sanoja asiayhteydestään irrottaen jne niin minua on alkanut suorastaan kuvottaa. Ja Jungnerin pisteet silmissäni ovat alkaneet kovasti laskea. Hyväksyn reilun taistelun puhtain asein mutta en jatkuvaa navan alle hakkaamista.
Eräs ystäväni kiinnitti aivan äsken huomiotani miten rohkean härskisti Jungner on hyökännyt. Olenhan minäkin ymmärtänyt, että Perussuomalaisten jytky voitto eduskuntavaaleissa oli erityisen kova pala sosiaalidemokraateille ja keskustapuolueelle. Vaikka keskustapuolueen tappio oli suorastaan järisyttävä niin aika moinen oli demarienkin häviö. Ja onhan puoluesihteerin tehtävä tehdä parhaansa puolueen palauttamiseksi vähintään entiseen asemaan ellei hiukan enemmänkin.
Ystäväni viittasi tuohon Jungnerin menestykseen Yleisradion ylimpänä johtajana. Ja erityisesti ystäväni viittasi miten erittäin pidettynä johtajana Jungner oli varmaan saanut rakennettua itselleen valtavan määrän luottamusvarantoa. Hän saattoi luottavaisesti uskoa, että Yleisradion toimittajakunta oli vielä pitkään hänen jouduttua eroamaan toimitusjohtajan paikalta hänen puolellaan kaikella sillä vaikutusvallalla mitä noin ison median toimittajilla on. Kun ystäväni oli hiukan viitannut keskustelussamme tuohon suuntaan niin sehän oli aivan ilmeistä. Harmittelin vain, että miksi en ollut itse älynnyt aikaisemmin tuollaista yhteyttä.
Eli kun olet voimasi tunnossa ja uskot sinulla olevan vaikutusvaltaisia tukijoita Yleisradion toimittajien keskuudessa niin sehän on ihan selvää, että silloin uskaltaa hyökätä paljon kovemmin ja härskimmin kuin jos tuollaisesta taustatuesta ei olisi varmuutta. Veikkaan että demarien presidenttiehdokas Paavo Lipposen härskiys luottaa samaan puoluesihteerinsä varmistamaan tukeen.
Lipposesta en ole koskaan suuremmin pitänyt ja olen hänet ajat sitten härskisti luokitellut mutta Mikael Jungner on tuottanut minulle pettymyksen. Olisi vaan pysynyt siellä yritysmaailman puolella. Siellä bisneksessä on moraali paremmin kohdallaan kuin politiikassa. Kauheaa sellaista on todeta mutta juuri sellaisen syyn vuoksi luovuin aikoinaan osallisuudestani vihreään politiikkaan.
Yleisradion toimittajat ovat hyvin yleisen käsityksen mukaan olleet vuosien mittaan enemmän vasemmalle ja vihreisiin kallellaan kuin oikealle. Johtamismielessä Yleisradion henkilöstöä on yleisesti pidetty omapäisenä ja hankalana mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Kysehän on hyvin koulutetusta ja yhteiskunnallisesti valveutuneesta väestä, joka tuntee oikeutensa ja pitää niistä kiinni.
Mikael Jungner oli Yleisradion johtajana sekä pidetty että menestyksellinen. Tätä ja muuta edellä esittämääni olen käsitellyt noissa edellä viittaamissani blogikirjoituksissa.
Uskoisin, että nuo edellä esittämäni voidaan pitää jonkinlaisina tosiseikkoina.
Nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. Olen ollut hyvin pettynyt Mikael Jungnerin härskiin tyyliin ja tapaan hyökätä Perussuomalaiset puoluetta ja erityisesti kansanedustaja Jussi Halla-ahoa vastaan. Ei minulla ole mitään vastaan jos arvostellaan asiasta. Mutta kun väännetään ja käännetään kierosti ja kavalasti ja sanoja asiayhteydestään irrottaen jne niin minua on alkanut suorastaan kuvottaa. Ja Jungnerin pisteet silmissäni ovat alkaneet kovasti laskea. Hyväksyn reilun taistelun puhtain asein mutta en jatkuvaa navan alle hakkaamista.
Eräs ystäväni kiinnitti aivan äsken huomiotani miten rohkean härskisti Jungner on hyökännyt. Olenhan minäkin ymmärtänyt, että Perussuomalaisten jytky voitto eduskuntavaaleissa oli erityisen kova pala sosiaalidemokraateille ja keskustapuolueelle. Vaikka keskustapuolueen tappio oli suorastaan järisyttävä niin aika moinen oli demarienkin häviö. Ja onhan puoluesihteerin tehtävä tehdä parhaansa puolueen palauttamiseksi vähintään entiseen asemaan ellei hiukan enemmänkin.
Ystäväni viittasi tuohon Jungnerin menestykseen Yleisradion ylimpänä johtajana. Ja erityisesti ystäväni viittasi miten erittäin pidettynä johtajana Jungner oli varmaan saanut rakennettua itselleen valtavan määrän luottamusvarantoa. Hän saattoi luottavaisesti uskoa, että Yleisradion toimittajakunta oli vielä pitkään hänen jouduttua eroamaan toimitusjohtajan paikalta hänen puolellaan kaikella sillä vaikutusvallalla mitä noin ison median toimittajilla on. Kun ystäväni oli hiukan viitannut keskustelussamme tuohon suuntaan niin sehän oli aivan ilmeistä. Harmittelin vain, että miksi en ollut itse älynnyt aikaisemmin tuollaista yhteyttä.
Eli kun olet voimasi tunnossa ja uskot sinulla olevan vaikutusvaltaisia tukijoita Yleisradion toimittajien keskuudessa niin sehän on ihan selvää, että silloin uskaltaa hyökätä paljon kovemmin ja härskimmin kuin jos tuollaisesta taustatuesta ei olisi varmuutta. Veikkaan että demarien presidenttiehdokas Paavo Lipposen härskiys luottaa samaan puoluesihteerinsä varmistamaan tukeen.
Lipposesta en ole koskaan suuremmin pitänyt ja olen hänet ajat sitten härskisti luokitellut mutta Mikael Jungner on tuottanut minulle pettymyksen. Olisi vaan pysynyt siellä yritysmaailman puolella. Siellä bisneksessä on moraali paremmin kohdallaan kuin politiikassa. Kauheaa sellaista on todeta mutta juuri sellaisen syyn vuoksi luovuin aikoinaan osallisuudestani vihreään politiikkaan.
22.9.2011
Mielenkiintoinen analyysi kansanedustaja Jussi Halla-ahon kirjoituksista
Ystäväni oli laittanut Facebookin linkin todella mielenkiintoiseen kirjoitukseen Jussi Halla-ahon retoriikasta. Laitan linkin tähän niin voivat lukijani tutustua.
Kirjoitus on pitkä mutta hyvin argumentoitu. Oli Halla-ahosta mitä mieltä tahansa niin kirjoitus on lukemisen arvoinen.
Kirjoitus on pitkä mutta hyvin argumentoitu. Oli Halla-ahosta mitä mieltä tahansa niin kirjoitus on lukemisen arvoinen.
20.9.2011
Isäni 99 v
Isäni olisi maanantaina 19.9. täyttänyt 99 vuotta, jos olisi saanut elää. Hänen ihailemansa isoisä kuoli paljon yli 90 vuotiaana. Isäni oma isä eli isoisäni kuoli auto-onnettomuudessa 6 vuotta ennen syntymääni.
Isällä oli kunnioitettavat ja terveet elämäntavat. Vaikka hän oli hyväkuntoinen niin syöpä ja alzheimerin tauti veivät hengen 84 vuotiaana eli 15 v sitten.
Minun elämäntapani eivät ole alkuunkaan olleet yhtä terveelliset kuin isälläni. Vanhemman puolitoista vuotta sitten kuolleen sisareni kanssa mietimme joskus mistä olimme perineet ruokaan ja syömiseen kohdistuneet hillittömyydet. En analysoi sitä enempää tässä mutta tunnustan, että lopetettuani n 10 v sitten tupakoinnin lihoin ylimääräisiä kiloja. Ruoka maistui niin hyvin.
Pitää ehkä nyt tällaisen 99 v juhlapäivän jälkeen katsoa peiliin ja muistella miten hillitysti isäni söi suklaatakin jälkiruoaksi 1 tai 2 palasta. Ja loput pantiin takaisin jääkaappiin.
Huhuh. Mutta isäni esikuva velvoittaa. On taas yritettävä vain uudestaan.
Onneksi painoni on pysynyt kuitenkin vakiona jo useampia vuosia. Talvella joulun jälkeen jouduin laihduttamaan kun mittojen mukaan tehdyt housut ja paidat alkoivat ahdistaa. Kirjoitinkin siitä blogissa tämän vuoden toukokuussa.
Mutta kun kävin menneellä viikolla tapaamassa räätäliäni lähes vuoden tauon jälkeen hän totesi mittojen pysyneen ennallaan. Voi että olin onnellinen edes siitä että paino ja mitat olivat pysyneet ennallaan. Kun ei voi laihtumisesta iloita niin pitää sitä jotain myönteistä sentään löytää.
Mutta tsemppi jatkuu. Eräs naispuolinen kollega kerran kannusti ja sanoi, että jos olet onnistunut pääsemään tupakastakin eroon niin pääset sinä läskeistäkin. Pitää taas muistaa tuokin ja erityisesti isän esimerkki. Ei ollut hänellä liikoja läskejä.
Isällä oli kunnioitettavat ja terveet elämäntavat. Vaikka hän oli hyväkuntoinen niin syöpä ja alzheimerin tauti veivät hengen 84 vuotiaana eli 15 v sitten.
Minun elämäntapani eivät ole alkuunkaan olleet yhtä terveelliset kuin isälläni. Vanhemman puolitoista vuotta sitten kuolleen sisareni kanssa mietimme joskus mistä olimme perineet ruokaan ja syömiseen kohdistuneet hillittömyydet. En analysoi sitä enempää tässä mutta tunnustan, että lopetettuani n 10 v sitten tupakoinnin lihoin ylimääräisiä kiloja. Ruoka maistui niin hyvin.
Pitää ehkä nyt tällaisen 99 v juhlapäivän jälkeen katsoa peiliin ja muistella miten hillitysti isäni söi suklaatakin jälkiruoaksi 1 tai 2 palasta. Ja loput pantiin takaisin jääkaappiin.
Huhuh. Mutta isäni esikuva velvoittaa. On taas yritettävä vain uudestaan.
Onneksi painoni on pysynyt kuitenkin vakiona jo useampia vuosia. Talvella joulun jälkeen jouduin laihduttamaan kun mittojen mukaan tehdyt housut ja paidat alkoivat ahdistaa. Kirjoitinkin siitä blogissa tämän vuoden toukokuussa.
Mutta kun kävin menneellä viikolla tapaamassa räätäliäni lähes vuoden tauon jälkeen hän totesi mittojen pysyneen ennallaan. Voi että olin onnellinen edes siitä että paino ja mitat olivat pysyneet ennallaan. Kun ei voi laihtumisesta iloita niin pitää sitä jotain myönteistä sentään löytää.
Mutta tsemppi jatkuu. Eräs naispuolinen kollega kerran kannusti ja sanoi, että jos olet onnistunut pääsemään tupakastakin eroon niin pääset sinä läskeistäkin. Pitää taas muistaa tuokin ja erityisesti isän esimerkki. Ei ollut hänellä liikoja läskejä.
14.9.2011
Itkettävät elokuvat
Tuli tässä päivänä eräänä mieleen ihmisen itkuherkkyys. Varmaan se on sukupuolesta riippuvaa ja yksilöllistä ja muuttuukin varmaan iän myötä. Olen alkanut 50+ iän jälkeen huomata että jotkut tunteisiin vetoavat asiat saavat herkemmin ainakin palan nousemaan kurkkuun vaikka ei varsinaisesti itkuun pillahtaisikaan.
Aikuisiässä on itkua aiheuttaneet pääasiassa surut: lähiomaisten kuolemantapaukset, avioero yms. Mutta mahtuu mukaan yksi onnellisuuden mukana tuoma itkuun johtanut tilanne: vanhimman tyttäreni häissä Yhdysvalloissa jo useita vuosia sitten pidin hyvin tunteikkaan itse laatimani puheen englanniksi enkä puheen lopussa enää kyennyt pidättelemään voimakkaiden tunteiden pintaan nostattamaa itkukohtausta.
Useinhan tuollaisessa tilanteessa aikuiset miehet saattavat suuresti hävetä itkuun purskahtamistaan mutta en minä sellaisella jaksanut itseäni rasittaa enkä jaksaisi vieläkään. Jos joku kykenee paremmin hallitsemaan voimakkaita tunnereaktioita niin siitä vaan olkoon onnellinen voimistaan.
Lapsena muutamat elokuvat tekivät niin suuren vaikutuksen tunteisiin että aloin itkeä. Usein kysymyksessä olivat tavalla tai toisella musiikkiin liittyvät elokuvat. Niissä musiikki meni pienen pojan selkäytimeen ja sai kyyneleet tulemaan silmiin.
Muistan muutaman noista elokuvista. Yksi muistamistani oli kuuluisan oopperalaulajan Enrico Caruson elämästä tehty elokuva 'Kuolematon Caruso' jonka pääosan huipputenori Enrico Carusona esitti amerikkalainen viihde- ja elokuvateollisuudessakin esiintynyt tenori Mario Lanza, oikealta nimeltään Alfred Arnold Cocozza. Hyvä laulaja kuoli turhan nuorena, vain 38 vuotiaana. En muista enää mikä kohtaus minut sai kyynelehtimään mutta musiikilla oli siinä osuutensa. En muista enää tarkkaan minkä ikäisenä näin tämän elokuvan. Veikkaan että olisin ollut 9-10 vuotias eli olisin nähnyt elokuvan v 1954-55 ja olin elokuvissa minua 8 vuotta vanhemman sisareni kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa joulukuussa 1951 eli on tuo kokemus saattanut olla nuorempanakin.
Toinen elokuva oli italialaisesta säveltäjä Giuseppe Verdistä kertova elokuva 'Sävelten kuningas'. Tämän elokuvan ensi-ilta oli Suomessa vasta 1955 joten olin silloin ainakin 10 vuotias. Ja taas olin varmaan elokuvissa isosiskoni kanssa.
Italialaiset oopperasävelet ovat puhutelleet minua niin kauan kuin muistan. Jo lapsuuden kodissa soivat usein oopperasävelet ja kävimme usein oopperassakin kun tätini mies oli oopperan balettimestari ja saimme vapaalippuja. Eli sieltä se rakkaus oopperamusiikkiin (ja miksei balettimusiikkiinkin!) on saanut alkunsa. Oopperoiden tarinat ovat usein kuin herttasarjan rakkausromaaneista vaikka ehkä vähemmän eroottisia ja enemmän dramaattisia. Mutta musiikki menee suoraan selkäytimeen.
On jotkut muutkin elokuvat saaneet kyyneleet silmiini. Eivätkä kaikki edes loistavat elokuvat saa kyynelehtimään. Minulla usein, vaikkei kai ihan aina, tilanteeseen liittyy musiikki. Tulee vielä mieleen kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli suuresti ihailemani Charles Chaplinin tekemä 'Chaplinin poika', jonka toisessa pääosassa oli loistava lapsinäyttelijä Jackie Coogan. Vaikka elokuva oli mykkäelokuva oli kai elokuvan taustaksi Chaplinin toimesta mietitty Pjotr Tšaikovskin sinfonia nro 6 eli hyvin tunneladattu niin sanottu 'Pateettinen sinfonia'.
Toinen muistikuvissani kyynelehtimistä minussa aiheuttanut elokuva oli myös Chaplinin elokuva 'Parrasvalot'. Se kuului Chaplinin kulkuri-elokuvien jälkeiseen tuotantoon ja oli sekin tietenkin jo äänifilmi. Filmin musiikki oli Charles Chaplinin itsensä säveltämä kuten monessa muussakin.
Ihan varma en ole olisiko vielä ollut Chaplinin sokeasta kukkamyyjästä kertova 'Kaupungin valot' että sekin olisi kirvoittanut kyyneleet silmiini. Siinäkin oli Chaplinin säveltämä musiikki. Mutta tästä minulla ei ole enää varmaa mielikuvaa.
Perinteiset naisia kyynelehtimään saavat rakkauselokuvat kuten esimerkiksi 'Tuulen viemää', 'Sumujen silta' tai 'Casablanca' ei ole minun kyyneleisiini vaikuttaneet vaikka niitä kaikkia loistavina elokuvina pidänkin.
Pelkkään hormonitoiminnan muutokseen 50+ iässäkään en oikein usko. Kyllä kyse on joku kombinaatio voimakkaasta tunne-elämyksestä minuun vaikuttavalla sopivalla musiikilla höystettynä.
Jotkut viulukappaleet vaikuttivat minuun jo nuorena ja vaikuttavat ne vielä tänä päivänäkin. Viulu on mielestäni soitinten kuningatar. Ja minähän olen palvonut kuningattaria :) Ja olen vienyt ajatteluni niinkin pitkälle, että autoillakin on minulle ollut sukupuoli. Kirjoitinkin blogissani 4 v sitten aiheesta otsikolla 'Miehisyysgeeni'. Mutta se on jo toinen juttu.
Aikuisiässä on itkua aiheuttaneet pääasiassa surut: lähiomaisten kuolemantapaukset, avioero yms. Mutta mahtuu mukaan yksi onnellisuuden mukana tuoma itkuun johtanut tilanne: vanhimman tyttäreni häissä Yhdysvalloissa jo useita vuosia sitten pidin hyvin tunteikkaan itse laatimani puheen englanniksi enkä puheen lopussa enää kyennyt pidättelemään voimakkaiden tunteiden pintaan nostattamaa itkukohtausta.
Useinhan tuollaisessa tilanteessa aikuiset miehet saattavat suuresti hävetä itkuun purskahtamistaan mutta en minä sellaisella jaksanut itseäni rasittaa enkä jaksaisi vieläkään. Jos joku kykenee paremmin hallitsemaan voimakkaita tunnereaktioita niin siitä vaan olkoon onnellinen voimistaan.
Lapsena muutamat elokuvat tekivät niin suuren vaikutuksen tunteisiin että aloin itkeä. Usein kysymyksessä olivat tavalla tai toisella musiikkiin liittyvät elokuvat. Niissä musiikki meni pienen pojan selkäytimeen ja sai kyyneleet tulemaan silmiin.
Muistan muutaman noista elokuvista. Yksi muistamistani oli kuuluisan oopperalaulajan Enrico Caruson elämästä tehty elokuva 'Kuolematon Caruso' jonka pääosan huipputenori Enrico Carusona esitti amerikkalainen viihde- ja elokuvateollisuudessakin esiintynyt tenori Mario Lanza, oikealta nimeltään Alfred Arnold Cocozza. Hyvä laulaja kuoli turhan nuorena, vain 38 vuotiaana. En muista enää mikä kohtaus minut sai kyynelehtimään mutta musiikilla oli siinä osuutensa. En muista enää tarkkaan minkä ikäisenä näin tämän elokuvan. Veikkaan että olisin ollut 9-10 vuotias eli olisin nähnyt elokuvan v 1954-55 ja olin elokuvissa minua 8 vuotta vanhemman sisareni kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa joulukuussa 1951 eli on tuo kokemus saattanut olla nuorempanakin.
Toinen elokuva oli italialaisesta säveltäjä Giuseppe Verdistä kertova elokuva 'Sävelten kuningas'. Tämän elokuvan ensi-ilta oli Suomessa vasta 1955 joten olin silloin ainakin 10 vuotias. Ja taas olin varmaan elokuvissa isosiskoni kanssa.
Italialaiset oopperasävelet ovat puhutelleet minua niin kauan kuin muistan. Jo lapsuuden kodissa soivat usein oopperasävelet ja kävimme usein oopperassakin kun tätini mies oli oopperan balettimestari ja saimme vapaalippuja. Eli sieltä se rakkaus oopperamusiikkiin (ja miksei balettimusiikkiinkin!) on saanut alkunsa. Oopperoiden tarinat ovat usein kuin herttasarjan rakkausromaaneista vaikka ehkä vähemmän eroottisia ja enemmän dramaattisia. Mutta musiikki menee suoraan selkäytimeen.
On jotkut muutkin elokuvat saaneet kyyneleet silmiini. Eivätkä kaikki edes loistavat elokuvat saa kyynelehtimään. Minulla usein, vaikkei kai ihan aina, tilanteeseen liittyy musiikki. Tulee vielä mieleen kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli suuresti ihailemani Charles Chaplinin tekemä 'Chaplinin poika', jonka toisessa pääosassa oli loistava lapsinäyttelijä Jackie Coogan. Vaikka elokuva oli mykkäelokuva oli kai elokuvan taustaksi Chaplinin toimesta mietitty Pjotr Tšaikovskin sinfonia nro 6 eli hyvin tunneladattu niin sanottu 'Pateettinen sinfonia'.
Toinen muistikuvissani kyynelehtimistä minussa aiheuttanut elokuva oli myös Chaplinin elokuva 'Parrasvalot'. Se kuului Chaplinin kulkuri-elokuvien jälkeiseen tuotantoon ja oli sekin tietenkin jo äänifilmi. Filmin musiikki oli Charles Chaplinin itsensä säveltämä kuten monessa muussakin.
Ihan varma en ole olisiko vielä ollut Chaplinin sokeasta kukkamyyjästä kertova 'Kaupungin valot' että sekin olisi kirvoittanut kyyneleet silmiini. Siinäkin oli Chaplinin säveltämä musiikki. Mutta tästä minulla ei ole enää varmaa mielikuvaa.
Perinteiset naisia kyynelehtimään saavat rakkauselokuvat kuten esimerkiksi 'Tuulen viemää', 'Sumujen silta' tai 'Casablanca' ei ole minun kyyneleisiini vaikuttaneet vaikka niitä kaikkia loistavina elokuvina pidänkin.
Pelkkään hormonitoiminnan muutokseen 50+ iässäkään en oikein usko. Kyllä kyse on joku kombinaatio voimakkaasta tunne-elämyksestä minuun vaikuttavalla sopivalla musiikilla höystettynä.
Jotkut viulukappaleet vaikuttivat minuun jo nuorena ja vaikuttavat ne vielä tänä päivänäkin. Viulu on mielestäni soitinten kuningatar. Ja minähän olen palvonut kuningattaria :) Ja olen vienyt ajatteluni niinkin pitkälle, että autoillakin on minulle ollut sukupuoli. Kirjoitinkin blogissani 4 v sitten aiheesta otsikolla 'Miehisyysgeeni'. Mutta se on jo toinen juttu.
12.9.2011
Maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelu tympivät!
Minua on usean viime kuukauden aikana alkanut tympiä miten järkevä keskustelu hallitsemattoman maahanmuuton epäkohdista on lähes mahdotonta tätä nykyä. Maahanmuuton kielteisiä puolia käsittelevät ihmiset leimataan muukalaisvihamielisiksi impivaaralaisiksi ja siihen vielä sekoitetaan joku yhteiskunnallinen monikulttuurisuustavoite. Uutena hokemana julkiseen keskusteluun on tullut poliittiseen ja median sanastoon käsite viha, mitä sillä sitten tarkoitetaankin.
En minä ole sokea enkä kuuro. Perussuomalaisten vaalivoitto on synnyttänyt todella käsittämättömän idiotiaa suuressa yleisössä vaikka itse Perussuomalaiset puolue tai sen maahanmuuttokriittiset ehdokkaat ovat avanneet tärkeitä aiheita julkiseen keskusteluun. Fil.tri Jussi Halla-ahosta on median ja monikulttuuristavoitetta voimakkaasti puolustavien toimesta tehty itse pääpiru. Olen jo vuosia lukenut Halla-ahon kirjoituksia ja todennut miehen älykkääksi, hyvin asioihin paneutuvaksi, huolellisesti mielipiteensä perustelevaksi ja rohkeaksi keskustelijaksi. Puheella villitseväksi demagogiksi hänestä ei taida olla sen verran ujolta vaikuttaa mutta kirjallinen ilmaisu on laadukasta.
Sen sijaan Perussuomalaisten kansanedustaja Hakkaraisen puheenvuoroissa on ollut huonoja sanavalintoja ja osa on varmaan pantavissa ihan humalaisen tilille. Ei se tietenkään hyväksyttävää ole sekään mutta kansankieliset tai alatyyliset ilmaisut ovat joissain kansankerroksissa yleisiä. Vaikkei niillä aina niin pahaa tarkoiteta kuin mitä sanat ovat.
Breivikin tekemistä Norjan murhista villiintyi media ja Perussuomalaisten poliittiset vastustajat ja aika lähellä oli ettei Perusuomalaiset puolueesta ja kansanedustaja Jussi Halla-ahosta tehty lähes osasyyllisiä murhiin. Ihan yhtä idioottimaista olisi jos me alkaisimme syyttää Suomessa asuvia muslimeja Lähi-idässä tai Afrikassa tapahtuvista itsemurhapommituksista tms. Jos joku niistä kirjoittaisi mediaan niin huolellisistakin sanamuodoista huolimatta välittömästi käynnistyisi ajojahti vihakirjoittelusta.
Älykäs ja avoin keskustelu on käynyt mahdottomaksi. Sen vuoksi en minäkään jaksa aiheesta enää pahemmin kirjoitella. Idiootteja on molemmilla puolilla. Lukeneistolta odottaisi kykyä älylliseen keskusteluun mutta tuntuu että sekin taito on hävinnyt tai sitten alkavat ihmiset olla vain tympäytyneitä kun vain määrätyt mielipiteet ovat enää mediassa hyväksyttyjä.
Hyvä esimerkki on, että kristinuskon kovakin arvostelu on ihan hyväksyttävää mutta rohkenepa esittää jotain kritiikkiä islamiin tai sen oppeihin liittyen niin vihakirjoittamiseksi leimataan. Eli julkinen keskustelu on mennyt ihan pelleilyksi johon ei voi julkisesti osallistua kuin vain poliittisesti korrekteilla mielipiteillä jos haluaa pysyä järjellisten kirjoissa oli argumentit miten vahvoja tahansa.
En minä ole sokea enkä kuuro. Perussuomalaisten vaalivoitto on synnyttänyt todella käsittämättömän idiotiaa suuressa yleisössä vaikka itse Perussuomalaiset puolue tai sen maahanmuuttokriittiset ehdokkaat ovat avanneet tärkeitä aiheita julkiseen keskusteluun. Fil.tri Jussi Halla-ahosta on median ja monikulttuuristavoitetta voimakkaasti puolustavien toimesta tehty itse pääpiru. Olen jo vuosia lukenut Halla-ahon kirjoituksia ja todennut miehen älykkääksi, hyvin asioihin paneutuvaksi, huolellisesti mielipiteensä perustelevaksi ja rohkeaksi keskustelijaksi. Puheella villitseväksi demagogiksi hänestä ei taida olla sen verran ujolta vaikuttaa mutta kirjallinen ilmaisu on laadukasta.
Sen sijaan Perussuomalaisten kansanedustaja Hakkaraisen puheenvuoroissa on ollut huonoja sanavalintoja ja osa on varmaan pantavissa ihan humalaisen tilille. Ei se tietenkään hyväksyttävää ole sekään mutta kansankieliset tai alatyyliset ilmaisut ovat joissain kansankerroksissa yleisiä. Vaikkei niillä aina niin pahaa tarkoiteta kuin mitä sanat ovat.
Breivikin tekemistä Norjan murhista villiintyi media ja Perussuomalaisten poliittiset vastustajat ja aika lähellä oli ettei Perusuomalaiset puolueesta ja kansanedustaja Jussi Halla-ahosta tehty lähes osasyyllisiä murhiin. Ihan yhtä idioottimaista olisi jos me alkaisimme syyttää Suomessa asuvia muslimeja Lähi-idässä tai Afrikassa tapahtuvista itsemurhapommituksista tms. Jos joku niistä kirjoittaisi mediaan niin huolellisistakin sanamuodoista huolimatta välittömästi käynnistyisi ajojahti vihakirjoittelusta.
Älykäs ja avoin keskustelu on käynyt mahdottomaksi. Sen vuoksi en minäkään jaksa aiheesta enää pahemmin kirjoitella. Idiootteja on molemmilla puolilla. Lukeneistolta odottaisi kykyä älylliseen keskusteluun mutta tuntuu että sekin taito on hävinnyt tai sitten alkavat ihmiset olla vain tympäytyneitä kun vain määrätyt mielipiteet ovat enää mediassa hyväksyttyjä.
Hyvä esimerkki on, että kristinuskon kovakin arvostelu on ihan hyväksyttävää mutta rohkenepa esittää jotain kritiikkiä islamiin tai sen oppeihin liittyen niin vihakirjoittamiseksi leimataan. Eli julkinen keskustelu on mennyt ihan pelleilyksi johon ei voi julkisesti osallistua kuin vain poliittisesti korrekteilla mielipiteillä jos haluaa pysyä järjellisten kirjoissa oli argumentit miten vahvoja tahansa.
10.9.2011
Paavo Väyrynen presidenttiehdokkaaksi
Taitaa tulla todella mielenkiintoiset presidentinvaalit. Nyt ilmeisesti ehdokkaana on demarien Paavo Lipponen, sillä tuskin sieltä demarien piiristä haastajaa löytyy. Kokoomus laittaa lähes messiaanisen kannatuksen aiemmissa vaaleissa saaneen Sauli Niinistön. Ja nyt sitten Kepun ehdokkaaksi tulee ilmeisesti Paavo Väyrynen. Perussuomalaiset asettavat ehkä ehdokkaakseen Timo Soinin ja Vihreät ovat jo asettaneetkin Pekka Haaviston.
Mahtava joukko puhumaan ja väittelemään ja taitaa tietojakin olla melkoisesti niin ettei missään keskustelussa tai väittelyssä pitäisi tuppisuita olla.
En ole suuremmin ollut Paavo Väyrysen ystävä tai kannattaja mutta kova kaveri tulee edustamaan Kepua. Ikään kuin kruunaa presidentinvaalikamppailun. Ilmassa on ihan suuren urheilujuhlan tuntua :)
Mahtava joukko puhumaan ja väittelemään ja taitaa tietojakin olla melkoisesti niin ettei missään keskustelussa tai väittelyssä pitäisi tuppisuita olla.
En ole suuremmin ollut Paavo Väyrysen ystävä tai kannattaja mutta kova kaveri tulee edustamaan Kepua. Ikään kuin kruunaa presidentinvaalikamppailun. Ilmassa on ihan suuren urheilujuhlan tuntua :)
8.9.2011
Hyvä työilmapiiri
Olin eilen puutarhakutsuilla, jossa vanha työtoverit tapasivat taas toisiaan kuten olivat tehneet vuosittain jo parikymmentä vuotta. Mutta siitä ajasta kun teimme yhdessä töitä on minullakin kulunut jo noin 35 vuotta. Vuosi sitten kun kokoonnuimme edellisen kerran oli hyvin harva eläkkeellä. Mutta eilen oli enemmistö jo eläkkeellä. Eli melkoinen joukko oli jäänyt eläkkeelle viimeisten 12 kk aikana.
Yritys on edelleen olemassa. Omistaja oli vaihtunut jo 11 vuotta sitten mutta sitä ennenkin oli johtajia vaihdettu.
Edellisen kerran kirjoitin tämän kollegajoukon kokoontumisista 4 v sitten.
Nokian yhteydessä on puhuttu dream team käsitteestä.
Tämä eilinen kollegajoukko muodosti melkoisen dream teamin. Sen aikaa kuin yrityksessä työskentelin kuuluin minäkin sen aikaa siellä johtoryhmään. Vaikka kemiamme eivät toimitusjohtajan kanssa oikein sopineetkaan yhteen ja olimme monissa asioissa jopa vastakkaista mieltä niin on myönnettävä, että kyllä hänellä oli suuri osuus yrityksen loistavan hengen luomisessa ja ylläpitämisessä.
Minulla on ollut suuri onni saada työskennellä yrityksissä joissa on ollut uskomattoman hieno henki. Muutamassa olen itsekin kuulunut yrityksen johtoon.
Eräässä toisessa yrityksessä, jonka mainitsin 4 vuoden takaisessa blogijutussani, minulla on ollut tilaisuus havainnoida omistajan ja johdon vaihdoksien merkitys yrityksen ilmapiirille. Yrityksen vaihdettua omistajaa mutta entisen johdon jatkaessa työtään ilmapiiri jopa kohentui kun oletettiin uuden vauraan omistajan käynnistävän entistä voimakkaammat kehityshankkeet. Mutta sitten uusi omistaja vaihtoi johtoon omat luottomiehensä kun entinen johto ei ollutkaan riittävän nöyrä toteuttamaan kaikenlaisia järjettömyyksiä.
Johdon vaihtuminen ison ja byrokraattisen omistajan luottomiehiin käynnistikin lähes heti melkoisen kurinpalautuksen ikään kuin koko yritys olisi ollut täynnä kurittomuutta. Vaikka kaikki olivat painaneet niska limassa töitä ja tahkoneet vuosikaupalla loistavia taloudellisia tuloksia.
Vuosittain tehdyissä henkilöstötutkimuksissa oli yritys ja sen johto saanut henkilöstöltä huippuarvosanat. Samoin kehuivat asiakkaat vuosittaisissa kyselytutkimuksissa saamaansa palvelua. Vain yrityksen veloittamiin hintoihin oltiin tyytymättömiä, mutta palveluja pidettiin korkealuokkaisina - eli sittenkin hintansa väärttejä. Joskus me keskenämme irvailimmekin, että jos asiakas on tyytyväinen hintoihin niin silloin on varmaan tapahtunut hinnoitteluvirhe.
Paras osa henkilöstöstä alkoi hakeutua muualle töihin yrityksiin jossa työilmapiiri oli kannustavampi. Aluksi tilalle saatiin palkattua ammattitaitoistakin väkeä muutama ei vienyt kuin muutaman vuoden niin yrityksen maine työnantajana oli jo niin ryvettynyt ettei alan parhaimmat enää vaivautuneet edes hakeutumaan yritykseen.
Yrityksen tulos pysyi korkeana ja muutaman vuoden asiakkaidenkin tyytyväisyys aleni vuosittain vain hiukan. Hyvä tulos oli helposti nähtävässä pitkän ja hienon kauden hedelminä joita edelleen korjattiin. Mutta kyse olikin jo ilmiöstä. jota minä kutsuisin ryöstöviljelyksi. Ei se hedelmällisyys kestä loputtomiin omalla painollaan.
Mutta kehitys sekä henkilöstössä että asiakkaissa oli ollut jo useita vuosia vertailukelpoisten vuosittaisten tutkimusten perusteella vain laskeva. Pätevin väkikin oli saatu 'savustettua' muualle töihin.
Puolessa vuosikymmenessä oli uusi omistajalle kuuliainen ja siten mieleinen johto saanut yrityksen aika surulliseen tilaan. Innostunut, lähes intohimoinen tekemisen meininki oli onnistuttu tappamaan lähes kokonaan. Huippuihmiset oli onnistuttu karkottamaan muualle kun porkkanaa useammin turvauduttiin raippaan. Jäljelle jääneet tekivät vain intohimottomasti palkkatyötään kuitenkin jatkuvan pelon ilmapiirissä.
Johto uskoi kykenevänsä korvaamaan huippuasiantuntijat vain luomalla hienoja prosesseja paljon halvemmille mutta lukutaitoisille apinoille jotka muutenkin olivat paljon helpommin korvattavissa olevia kuin asiantuntijat.
Onneksi olen itse jo eläkkeellä. Ei tarvitse enää katsoa ainakaan ihan läheltä kaikenlaista hölmöilyä.
Mutta vanhojen kollegoiden kanssa oli kiva tavata ja muistella vanhojakin. Mutta kun paikalla oli niin paljon yli 60+ ja eläkeläisiä niin kyllä siinä aika paljon erilaisista krempoistakin mielipiteitä vaihdettiin. Harvemmin niistä 30 v iässä keskusteltiin. Kai se on luonnonmukainen ikäpolvikysymys.
Yritys on edelleen olemassa. Omistaja oli vaihtunut jo 11 vuotta sitten mutta sitä ennenkin oli johtajia vaihdettu.
Edellisen kerran kirjoitin tämän kollegajoukon kokoontumisista 4 v sitten.
Nokian yhteydessä on puhuttu dream team käsitteestä.
Tämä eilinen kollegajoukko muodosti melkoisen dream teamin. Sen aikaa kuin yrityksessä työskentelin kuuluin minäkin sen aikaa siellä johtoryhmään. Vaikka kemiamme eivät toimitusjohtajan kanssa oikein sopineetkaan yhteen ja olimme monissa asioissa jopa vastakkaista mieltä niin on myönnettävä, että kyllä hänellä oli suuri osuus yrityksen loistavan hengen luomisessa ja ylläpitämisessä.
Minulla on ollut suuri onni saada työskennellä yrityksissä joissa on ollut uskomattoman hieno henki. Muutamassa olen itsekin kuulunut yrityksen johtoon.
Eräässä toisessa yrityksessä, jonka mainitsin 4 vuoden takaisessa blogijutussani, minulla on ollut tilaisuus havainnoida omistajan ja johdon vaihdoksien merkitys yrityksen ilmapiirille. Yrityksen vaihdettua omistajaa mutta entisen johdon jatkaessa työtään ilmapiiri jopa kohentui kun oletettiin uuden vauraan omistajan käynnistävän entistä voimakkaammat kehityshankkeet. Mutta sitten uusi omistaja vaihtoi johtoon omat luottomiehensä kun entinen johto ei ollutkaan riittävän nöyrä toteuttamaan kaikenlaisia järjettömyyksiä.
Johdon vaihtuminen ison ja byrokraattisen omistajan luottomiehiin käynnistikin lähes heti melkoisen kurinpalautuksen ikään kuin koko yritys olisi ollut täynnä kurittomuutta. Vaikka kaikki olivat painaneet niska limassa töitä ja tahkoneet vuosikaupalla loistavia taloudellisia tuloksia.
Vuosittain tehdyissä henkilöstötutkimuksissa oli yritys ja sen johto saanut henkilöstöltä huippuarvosanat. Samoin kehuivat asiakkaat vuosittaisissa kyselytutkimuksissa saamaansa palvelua. Vain yrityksen veloittamiin hintoihin oltiin tyytymättömiä, mutta palveluja pidettiin korkealuokkaisina - eli sittenkin hintansa väärttejä. Joskus me keskenämme irvailimmekin, että jos asiakas on tyytyväinen hintoihin niin silloin on varmaan tapahtunut hinnoitteluvirhe.
Paras osa henkilöstöstä alkoi hakeutua muualle töihin yrityksiin jossa työilmapiiri oli kannustavampi. Aluksi tilalle saatiin palkattua ammattitaitoistakin väkeä muutama ei vienyt kuin muutaman vuoden niin yrityksen maine työnantajana oli jo niin ryvettynyt ettei alan parhaimmat enää vaivautuneet edes hakeutumaan yritykseen.
Yrityksen tulos pysyi korkeana ja muutaman vuoden asiakkaidenkin tyytyväisyys aleni vuosittain vain hiukan. Hyvä tulos oli helposti nähtävässä pitkän ja hienon kauden hedelminä joita edelleen korjattiin. Mutta kyse olikin jo ilmiöstä. jota minä kutsuisin ryöstöviljelyksi. Ei se hedelmällisyys kestä loputtomiin omalla painollaan.
Mutta kehitys sekä henkilöstössä että asiakkaissa oli ollut jo useita vuosia vertailukelpoisten vuosittaisten tutkimusten perusteella vain laskeva. Pätevin väkikin oli saatu 'savustettua' muualle töihin.
Puolessa vuosikymmenessä oli uusi omistajalle kuuliainen ja siten mieleinen johto saanut yrityksen aika surulliseen tilaan. Innostunut, lähes intohimoinen tekemisen meininki oli onnistuttu tappamaan lähes kokonaan. Huippuihmiset oli onnistuttu karkottamaan muualle kun porkkanaa useammin turvauduttiin raippaan. Jäljelle jääneet tekivät vain intohimottomasti palkkatyötään kuitenkin jatkuvan pelon ilmapiirissä.
Johto uskoi kykenevänsä korvaamaan huippuasiantuntijat vain luomalla hienoja prosesseja paljon halvemmille mutta lukutaitoisille apinoille jotka muutenkin olivat paljon helpommin korvattavissa olevia kuin asiantuntijat.
Onneksi olen itse jo eläkkeellä. Ei tarvitse enää katsoa ainakaan ihan läheltä kaikenlaista hölmöilyä.
Mutta vanhojen kollegoiden kanssa oli kiva tavata ja muistella vanhojakin. Mutta kun paikalla oli niin paljon yli 60+ ja eläkeläisiä niin kyllä siinä aika paljon erilaisista krempoistakin mielipiteitä vaihdettiin. Harvemmin niistä 30 v iässä keskusteltiin. Kai se on luonnonmukainen ikäpolvikysymys.
7.9.2011
Osaatko sanoa ei?
Osaatko tai rohkenetko sanoa joskus ei? Minä muistelen että ainakin minä olin työelämässä, yli 40 vuotias ja itsenäinen yrittäjä kun oivalsin, että minun on opeteltava sanomaan myös ei. Yrittäjänä (toimin IT-alan konsulttina) opin aika nopeasti, että asiakkaiden hinnanalennusvedätyksiin pitää suhtautua viileästi ja todeta, että jos saavat samaa palvelua ja asiantuntemusta jostain halvemmalla niin totta kai heidän kannattaa ostaa sitä sieltä - minun hintani on tämä.
Minulla on kiire joten en ehdi. Näin sanomalla opettelin vähentämään myös stressiä. Vasta viitisentoista vuotta myöhemmin tapahtunut aivohalvaus opetti riittävän stressin välttämisen. Onneksi selvisin työkuntoon muutamassa kuukaudessa. Tein edelleenkin parhaani mutta en edes yrittänyt yhtään enempää. Enempään kuin että tekee parhaansa ei kykene kukaan.
Tai joskus sanoin asiakkaalle etten osaa. Siinä yhteydessä saatoin sanoa, että olen toki valmis opettelemaan ja jos koin sen ammatilleni hyödyksi jatkossakin saatoin osallistua opetteluvaiheen kustannuksiinkin. Mutta usein saatoin täydentää en osaa lisätiedolla, että tiedän kuka osaa ja pystyin häntä suosittelemaan. Olin nimittäin havainnut monen itsenäisen yrittäjän ottavan tehdäkseen sellaisiakin hommia jotka ylittivät heidän osaamisensa. En halunnut sellaista riesaa itselleni ja hyvin nopeasti havaitsinkin että nämä samat asiakkaat jotka olin kerran ohjannut muualle kyselivät myöhemminkin palvelujani. Ja kyllä ne usein sitten johtivatkin kauppaan jos kyse oli minun osaamisalueistani.
Tässä yhteydessä tuli mieleeni, että laadin ehkä ensimmäisenä alan yrittäjänä eettiset säännöt toiminnalleni IT-alan asiantuntijana ja konsulttina. Oli liiketoiminnan eettiset kysymykset minua kiinnostaneet aikaisemminkin mutta löysin hyvät esikuvat amerikkalaisen ACM järjestön nettisivuilta. Pidin niitä esimerkkinä ja laadin omat säännöt suomenkielellä. Alan yleisten toimitusehtojen lisäksi ilmoitin asiakkailleni noudattavani myös näitä eettisiä ohjeita.
On todettava että noita eettisiä sääntöjä rikotaan suomalaisessa IT-liiketoiminnassa edelleen enemmän tai vähemmän. Yksi syy useiden IT-projektien epäonnistumiseen. Ja huvittavaa on, että asiakkaat kuvittelevat isojen IT-talojen olevan tässä suhteessa jotenkin pieniä tai keskisuuria luotettavampia. Isoilla pelaajilla on toki enemmän rahaa millä mällätä mutta moraalin ja osaamisen suhteen olen havainnut pienempien yrittäjien toimivan jopa ryhdikkäämmin.
Minuakin on kerran onnistuttu hämäämään ja uskomaan että ison yrityksen kanssa kannattaa asioida. Vakuuteltiin miten isolla on niitä resursseja. Jossain vaiheessa havaitsin, että sitä erikoisosaamista mitä toimittajalta tarvittiin olikin vain yhdellä henkilöllä. Eli oli kyse aivan yhtä haavoittuvasta toiminnasta kuin jos olisimme asioineet yhden miehen yrityksen kanssa. Sen jälkeen ei minua enää toimittajan pelkkä suuruus onnistunut hämäämään.
No tuossa edellä oli muutama ihan hyvä ilmainen kokemusperäinen neuvokin. Silti usein olen sanonut että omaan maalaisjärkeen kannattaa tukeutua. Ja jos toimittaja ei osaa asioita pukea selvästi ymmärtämääsi muotoon vaan verhoaa ne johonkin bullshit-ammattislangiin kannattaa miettiä asiakaslähtöisempää toimittajaa. Mutta jos ei itse ymmärrä niin sitä ei pidä jättää kertomatta siinä häpeän kuvitelmassa, että kaikki muut tuon varmaan ymmärtävät - vain minä en. Oman kuvitellun tyhmyyden tai tietämättömyyden peittäminen on äärettömän yleinen virhe, jolla annetaan jopa huijauksille tilaisuus.
Minulla on kiire joten en ehdi. Näin sanomalla opettelin vähentämään myös stressiä. Vasta viitisentoista vuotta myöhemmin tapahtunut aivohalvaus opetti riittävän stressin välttämisen. Onneksi selvisin työkuntoon muutamassa kuukaudessa. Tein edelleenkin parhaani mutta en edes yrittänyt yhtään enempää. Enempään kuin että tekee parhaansa ei kykene kukaan.
Tai joskus sanoin asiakkaalle etten osaa. Siinä yhteydessä saatoin sanoa, että olen toki valmis opettelemaan ja jos koin sen ammatilleni hyödyksi jatkossakin saatoin osallistua opetteluvaiheen kustannuksiinkin. Mutta usein saatoin täydentää en osaa lisätiedolla, että tiedän kuka osaa ja pystyin häntä suosittelemaan. Olin nimittäin havainnut monen itsenäisen yrittäjän ottavan tehdäkseen sellaisiakin hommia jotka ylittivät heidän osaamisensa. En halunnut sellaista riesaa itselleni ja hyvin nopeasti havaitsinkin että nämä samat asiakkaat jotka olin kerran ohjannut muualle kyselivät myöhemminkin palvelujani. Ja kyllä ne usein sitten johtivatkin kauppaan jos kyse oli minun osaamisalueistani.
Tässä yhteydessä tuli mieleeni, että laadin ehkä ensimmäisenä alan yrittäjänä eettiset säännöt toiminnalleni IT-alan asiantuntijana ja konsulttina. Oli liiketoiminnan eettiset kysymykset minua kiinnostaneet aikaisemminkin mutta löysin hyvät esikuvat amerikkalaisen ACM järjestön nettisivuilta. Pidin niitä esimerkkinä ja laadin omat säännöt suomenkielellä. Alan yleisten toimitusehtojen lisäksi ilmoitin asiakkailleni noudattavani myös näitä eettisiä ohjeita.
On todettava että noita eettisiä sääntöjä rikotaan suomalaisessa IT-liiketoiminnassa edelleen enemmän tai vähemmän. Yksi syy useiden IT-projektien epäonnistumiseen. Ja huvittavaa on, että asiakkaat kuvittelevat isojen IT-talojen olevan tässä suhteessa jotenkin pieniä tai keskisuuria luotettavampia. Isoilla pelaajilla on toki enemmän rahaa millä mällätä mutta moraalin ja osaamisen suhteen olen havainnut pienempien yrittäjien toimivan jopa ryhdikkäämmin.
Minuakin on kerran onnistuttu hämäämään ja uskomaan että ison yrityksen kanssa kannattaa asioida. Vakuuteltiin miten isolla on niitä resursseja. Jossain vaiheessa havaitsin, että sitä erikoisosaamista mitä toimittajalta tarvittiin olikin vain yhdellä henkilöllä. Eli oli kyse aivan yhtä haavoittuvasta toiminnasta kuin jos olisimme asioineet yhden miehen yrityksen kanssa. Sen jälkeen ei minua enää toimittajan pelkkä suuruus onnistunut hämäämään.
No tuossa edellä oli muutama ihan hyvä ilmainen kokemusperäinen neuvokin. Silti usein olen sanonut että omaan maalaisjärkeen kannattaa tukeutua. Ja jos toimittaja ei osaa asioita pukea selvästi ymmärtämääsi muotoon vaan verhoaa ne johonkin bullshit-ammattislangiin kannattaa miettiä asiakaslähtöisempää toimittajaa. Mutta jos ei itse ymmärrä niin sitä ei pidä jättää kertomatta siinä häpeän kuvitelmassa, että kaikki muut tuon varmaan ymmärtävät - vain minä en. Oman kuvitellun tyhmyyden tai tietämättömyyden peittäminen on äärettömän yleinen virhe, jolla annetaan jopa huijauksille tilaisuus.
3.9.2011
Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet
Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ilmeisesti uskoo että hänen on virkansa puolesta otettava rooli, jossa aina puolustetaan maahanmuuttajaa oli ongelma mikä tahansa.
Viimeisin tavallista suomalaista hätkähdyttävä uutinen oli havaita miten röyhkeästi maahan muuttaneet muslimit ottivat jonkun tilan joukolla haltuunsa ja ryhtyivät muista läsnäolijoista piittaamatta harjoittamaan siellä isolla joukolla omaa uskontoaan.
Edellinen vastaavaa tilanne oli kun musliminaiset muuttivat kuntosalin pukuhuoneen rukoustilaksi vastoin kuntosalin hoitajan ohjeita. No tämä juttu on jo kuulemma selvitetty ja myös islamilainen seurakunta on hyväksynyt tulkinnan ettei paikka sovellu uskonnon harjoittamismenoille.
Osaan kuvitella että jossain islamilaisessa maassa pysähdytään mihin tahansa määräaikoina näkyviin uskonnon harjoittamisen menoihin. Mutta että samoja tapoja ryhdytään maahanmuuttajina soveltamaan maallistuneessa, mutta silti kristillistaustaisessa Suomessa - sitä pidän jo röyhkeytenä.
Mitäpä asiasta sanoo vähemmistövaltuutettu, tuleva RKP:n presidenttiehdokas:
"Rukoilemisesta oli mahdollisesti sovittu jo etukäteen."
Lehtihaastatteluista selvisi nimenomaan ettei kyseisen leikkipaikan hoitajilta oltu kysytty yhtään mitään. Näin ollen ihmetyttää mistä vähemmistövaltuutettu tuollaisen keksityn puolustuksen vetää hatusta. Eli ikään kuin hänen roolinsa edellyttäisi koko ajan maahanmuuttajien puoltamista. Ehkä tämä on taas sitä positiivista syrjintää.
Ymmärrän hyvin suomalaisten siellä maksullisessa leikkipaikassa lastensa kanssa leikkimässä olleiden vanhempien ärtymyksen. Hyvässä lykyssä oli vielä kysymys hyvinkin sekulaarisista ja uskonnottomista ihmisistä.
Ei meillä ole tällaisia ongelmia koskaan ollut meidän islaminuskoa tunnustavien tataarien kanssa. He ovat osanneet huolehtia uskontonsa harjoittamisesta muita häiritsemättä.
Viimeisin tavallista suomalaista hätkähdyttävä uutinen oli havaita miten röyhkeästi maahan muuttaneet muslimit ottivat jonkun tilan joukolla haltuunsa ja ryhtyivät muista läsnäolijoista piittaamatta harjoittamaan siellä isolla joukolla omaa uskontoaan.
Edellinen vastaavaa tilanne oli kun musliminaiset muuttivat kuntosalin pukuhuoneen rukoustilaksi vastoin kuntosalin hoitajan ohjeita. No tämä juttu on jo kuulemma selvitetty ja myös islamilainen seurakunta on hyväksynyt tulkinnan ettei paikka sovellu uskonnon harjoittamismenoille.
Osaan kuvitella että jossain islamilaisessa maassa pysähdytään mihin tahansa määräaikoina näkyviin uskonnon harjoittamisen menoihin. Mutta että samoja tapoja ryhdytään maahanmuuttajina soveltamaan maallistuneessa, mutta silti kristillistaustaisessa Suomessa - sitä pidän jo röyhkeytenä.
Mitäpä asiasta sanoo vähemmistövaltuutettu, tuleva RKP:n presidenttiehdokas:
"Rukoilemisesta oli mahdollisesti sovittu jo etukäteen."
Lehtihaastatteluista selvisi nimenomaan ettei kyseisen leikkipaikan hoitajilta oltu kysytty yhtään mitään. Näin ollen ihmetyttää mistä vähemmistövaltuutettu tuollaisen keksityn puolustuksen vetää hatusta. Eli ikään kuin hänen roolinsa edellyttäisi koko ajan maahanmuuttajien puoltamista. Ehkä tämä on taas sitä positiivista syrjintää.
Ymmärrän hyvin suomalaisten siellä maksullisessa leikkipaikassa lastensa kanssa leikkimässä olleiden vanhempien ärtymyksen. Hyvässä lykyssä oli vielä kysymys hyvinkin sekulaarisista ja uskonnottomista ihmisistä.
Ei meillä ole tällaisia ongelmia koskaan ollut meidän islaminuskoa tunnustavien tataarien kanssa. He ovat osanneet huolehtia uskontonsa harjoittamisesta muita häiritsemättä.
26.8.2011
Plácido Domingon konsertti
Keskiviikkona vihdoinkin koitti juhlailta. Peräti kaksinkertainen juhlailta. Ilta alkoi Plácido Domingon konsertilla Hartwall Areenalla. Ja konsertin päätyttyä lähellä puoltayötä kävin lentokentällä vastassa nuorinta tytärtäni joka palasi kahden vuoden Afrikan työrupeaman jälkeen takaisin Suomeen asumaan ja vanhempien iloksi jopa pääkaupunkiseudulle.
Olen ollut joskus aikaisemmin Hartwall Areenalla mutta silloin oli kyse jääkiekko-ottelusta. Vietimme illan luksuskabinetissa, jossa oli hyvät ruoat, juomat ja hienot saunatilat. Jääkiekko-ottelu näkyi hienosti jopa saunatiloissa olevasta ikkunasta.
Nyt olin ostanut liput kolmannen kerroksen parvelle. Muistaakseni liput maksoivat 89 euroa per henkilö eli ei ne ihan halpoja olleet. Kalleimmat liput olivat muutaman kympin kalliimpia.
Kannatti. Konsertti oli loistava. Kyllä Plácido Domingo on vertaansa vailla oleva mestari vielä hiukan yli 70 vuotiaanakin. Upea ääni, hyvä näyttelijä ja naisia hurmaava ulkonäkö vielä tuossakin iässä.
Plácido Domingo oli tuonut mukana oman kapellimestarin Eugene Kohnin. Kohn oli minulle ennestään tuntematon. Mutta ymmärsin hyvin miten tärkeää on laulutaitelijan ja kapellimestarin saumattomaksi hioutunut yhteistyö eli hyvin ymmärrettävää. En tiedä miten kauan kapellimestari oli harjoituttanut Lohjan kaupunginokesteria mutta hyvin yhteistyö tuntui sujuvan.
Toinen solisti oli argentiinalaisyntyinen sopraano Virginia Tola. Hiukan ihmetytti ettei missään mainoksissa mainittu sanallakaan hänestä vaikka hänen osuutensa oli melkein puolet koko konsertista. Aivan kelpo sopraano. Ilmeisesti jonkinlainen Plácido Domingon suojatti jonka uraa mestari itse yrittää auttaa. Onhan Virginia Tola menestynyt vuonna 2000 Plácido Domingon perustaman nuorten oopperalahjakkuuksien Operalia kilpailussa ja saanut zarzuela ja yleisön suosikki palkinnöt. Toisaalta on kai 70 vuotiaan oopperalaulajankin vedettävä välillä henkeä ja siten Domingo ja Tola sopivasti vuorottelivat esityksiä.
Ohjelmisto ei ollut täysin mieleeni. Olisin mielelläni kuullut enemmän Giuseppe Verdin oopperoista ja muitakin verismin oopperahelmiä. Toisaalta tulipahan avarrettua näkemystä kun oli kuultavana paljon uuttakin.
Ylimääräisinä saatiin mestarilta kuulla Besame Mucho, johon koko yleisöjoukko rytmikkästi yhtyi innostuksesta. Ja loppuhuipennuksena kuulimme ylimääräisenä melkein Domingon tavamerkiksi muuttuneen Granadan. Nuo linkit Youtube'iin eivät valitettavasti ole tästä konsertista mutta ovat kuitenkin Domingon aikaisemmin esittämiä.
Hartwall Areenan katsomon kolmas kerros oli epämiellyttävä sellaiselle henkilölle joka ei viihdy korkeissa paikoissa. Katsomon rivit nousivat ylöspäin hyvin jyrkästi ja alaspäin katsoessa saattoi helposti huimata. Seuralaiseni joutui melkein miettimään kokonaan poistumista paikalta. Seuraavan kerran ostan Hartwall Areenalle konserttiliput hyvin lähellä permantoa olevilta alakatsomon riveiltä.
Lisäksi pitää todeta ettei Hartwall Areena ole todella akustiikaltaan mikään konserttisali. Ehkä se on riittävän iso jotta megatähdille saadaan riittävän isot kuulijamäärät mutta kyllä minua jäi vaivaamaan vahvistimien muokkaama äänen laatu. Sähköiseksi se oli ihan hyvä mutta sähköiseltä se kuulosti. Hyvä levytys kuulostaa paremmalta vaikka ei siinä ole tietenkään sellaista live esityksen latausta. Eli kyllä tämä konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi niitä once-in-a-lifetime tilaisuuksia.
Nyt harmittaa näin jälkeenpäin etten koskaan ehtinyt kuulla ihailemaani Luciano Pavarottia livenä hänen jo kuoltua. Siinä olikin suurin syy miksi nyt lähdin Domingon konserttiin. Ei tarvitse jälkeenpäin katua.
Olen ollut joskus aikaisemmin Hartwall Areenalla mutta silloin oli kyse jääkiekko-ottelusta. Vietimme illan luksuskabinetissa, jossa oli hyvät ruoat, juomat ja hienot saunatilat. Jääkiekko-ottelu näkyi hienosti jopa saunatiloissa olevasta ikkunasta.
Nyt olin ostanut liput kolmannen kerroksen parvelle. Muistaakseni liput maksoivat 89 euroa per henkilö eli ei ne ihan halpoja olleet. Kalleimmat liput olivat muutaman kympin kalliimpia.
Kannatti. Konsertti oli loistava. Kyllä Plácido Domingo on vertaansa vailla oleva mestari vielä hiukan yli 70 vuotiaanakin. Upea ääni, hyvä näyttelijä ja naisia hurmaava ulkonäkö vielä tuossakin iässä.
Plácido Domingo oli tuonut mukana oman kapellimestarin Eugene Kohnin. Kohn oli minulle ennestään tuntematon. Mutta ymmärsin hyvin miten tärkeää on laulutaitelijan ja kapellimestarin saumattomaksi hioutunut yhteistyö eli hyvin ymmärrettävää. En tiedä miten kauan kapellimestari oli harjoituttanut Lohjan kaupunginokesteria mutta hyvin yhteistyö tuntui sujuvan.
Toinen solisti oli argentiinalaisyntyinen sopraano Virginia Tola. Hiukan ihmetytti ettei missään mainoksissa mainittu sanallakaan hänestä vaikka hänen osuutensa oli melkein puolet koko konsertista. Aivan kelpo sopraano. Ilmeisesti jonkinlainen Plácido Domingon suojatti jonka uraa mestari itse yrittää auttaa. Onhan Virginia Tola menestynyt vuonna 2000 Plácido Domingon perustaman nuorten oopperalahjakkuuksien Operalia kilpailussa ja saanut zarzuela ja yleisön suosikki palkinnöt. Toisaalta on kai 70 vuotiaan oopperalaulajankin vedettävä välillä henkeä ja siten Domingo ja Tola sopivasti vuorottelivat esityksiä.
Ohjelmisto ei ollut täysin mieleeni. Olisin mielelläni kuullut enemmän Giuseppe Verdin oopperoista ja muitakin verismin oopperahelmiä. Toisaalta tulipahan avarrettua näkemystä kun oli kuultavana paljon uuttakin.
Ylimääräisinä saatiin mestarilta kuulla Besame Mucho, johon koko yleisöjoukko rytmikkästi yhtyi innostuksesta. Ja loppuhuipennuksena kuulimme ylimääräisenä melkein Domingon tavamerkiksi muuttuneen Granadan. Nuo linkit Youtube'iin eivät valitettavasti ole tästä konsertista mutta ovat kuitenkin Domingon aikaisemmin esittämiä.
Hartwall Areenan katsomon kolmas kerros oli epämiellyttävä sellaiselle henkilölle joka ei viihdy korkeissa paikoissa. Katsomon rivit nousivat ylöspäin hyvin jyrkästi ja alaspäin katsoessa saattoi helposti huimata. Seuralaiseni joutui melkein miettimään kokonaan poistumista paikalta. Seuraavan kerran ostan Hartwall Areenalle konserttiliput hyvin lähellä permantoa olevilta alakatsomon riveiltä.
Lisäksi pitää todeta ettei Hartwall Areena ole todella akustiikaltaan mikään konserttisali. Ehkä se on riittävän iso jotta megatähdille saadaan riittävän isot kuulijamäärät mutta kyllä minua jäi vaivaamaan vahvistimien muokkaama äänen laatu. Sähköiseksi se oli ihan hyvä mutta sähköiseltä se kuulosti. Hyvä levytys kuulostaa paremmalta vaikka ei siinä ole tietenkään sellaista live esityksen latausta. Eli kyllä tämä konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi niitä once-in-a-lifetime tilaisuuksia.
Nyt harmittaa näin jälkeenpäin etten koskaan ehtinyt kuulla ihailemaani Luciano Pavarottia livenä hänen jo kuoltua. Siinä olikin suurin syy miksi nyt lähdin Domingon konserttiin. Ei tarvitse jälkeenpäin katua.
23.8.2011
Ex-presidenttien määrärahat
Entiset presidentit saavat 6 vuoden virkakauden jälkeen itselleen täyden eläkkeen. Sen suuruus on tällä hetkellä hiukan yli 75000 euroa. Käsitykseni mukaan se on verovapaa kuten tasavallan presidentin vuosipalkkiokin. Ihan kohtuullista että yhdenkin kauden presidentti saa arvoisensa turvatun toimeentulon loppuelämäksi. Harva on presidentin hommista luovuttuaan kyennyt Martti Ahtisaaren tavoin jatkamaan työntekoa. Ja julkisin varoin subventoidulta tuon Ahtisaaren järjestönkin rauhanvälitysbisnes on vaikuttanut.
Tänään luin uutisen miten ex-presidenteille on varattu muihin kuluihin määrahoja 560'000 euroa.
Tässä lainaus jtusta:
"Tänä vuonna Mauno Koivistolla ja Martti Ahtisaarilla on ollut käytettävissä yhteensä 350 000 euroa, noin 175 000 euroa presidenttiä kohden. Ensi vuonna kullekin presidentille varattu rahamäärä kasvaa hieman, sillä käytettävänä on noin 186 000 euroa per presidentti."
Määrärahan korotus 6,7% on sinänsä kohtuullinen verrattaessa moniin muihin julkisista varoista rahaa saavien johtavien henkilöiden palkkioiden tai muiden maksujen korotuksiin. Korotusta perustellaan uutisen mukaan ex-presidenttien kansainvälisten tehtävien lisääntymisellä.
Mitä? Ei minun tietääkseni ex-presidenteillä ole valtiosäännön mukaan enää mitään virallisia tehtäviä. Ja jos sellaisia tehtäviä itselleen keksivät niin maksattakoon ne tehtävien teettäjillä.
Erityisesti tuo alkoi kyrsiä kun samaan aikaan tänään kuulen uutisia että työmarkkinajärjestöiltä edellytetään maltillisia palkankorotuksia pääministerinkin suulla. Sanamuoto uutisissa huvitti minua. Ja korotuksien äärirajaksi ehdotettiin jotain paria prosenttia kun inflaation vauhti on ollut heinäkuussa jo 4%. Työnantajajärjestöt ovat varmaan aina tarjonneet vain maltillisia palkankorotuksia. Eli koko vetoomus onkin osoitettu työntekijäjärjestöille.
Mutta TUPO:n tyylinen kolmikantasopiminen ei tunnu kelpaavan työnantajajärjestöille EK etunenässä.
Eli työntekijäjärjestön pitäisi olla palkkaneuvotteluissa vaatimuksissaan maltillinen ja luottaa sitten että valtio jotenkin kolmantena osapuolena tulee vastaan jos malttia on osoitettu. Pitää muistaa että valtiota edustaa hallitus jota johtajanaan kokoomukselainen pääministeri.
Missään ei ole kuitenkaan valtiovallan eli hallituksen toimesta kerrottu selvästi mitä se maltti tarkoittaisi numeroina. Vai onko niin että malttia osoittaisi vain työnantajajärjestöjen palkka-ankkurin suostuminen? Eikä valtiolta eli hallitukselta ole mitään sitovaa lupausta mikä se vastaantulo kullakin maltin vaihtoehdolla vaihtoehdolla olisi.
Tässä olisi nyt aidolle kolmikantasopimiselle tilaa. Ei tarvitsisi työntekijäjärjestön pelkästään luottaa työnantajajärjestön tai valtion määrittelemättömiin lupauksiin. Olisi selkeä kolmen osapuolen vähintäänkin moraalisesti sitova puitesopimus.
Miksi EK ei haluaisi tällaiseen suostua? Kokoomusjohtoinen hallituskin kun näyttäisi jo oleva tuollaisen kannalla. Pelkän TUPO-nimittelyn vuoksiko? Vai koetaanko EK:ssa että kyse on heidän sopimusvapautensa rajoittamisesta? Vai rajoittaisiko tuollainen sittenkin 'liikaa' EK:n mahtia ja sitä pelätään?
Tänään luin uutisen miten ex-presidenteille on varattu muihin kuluihin määrahoja 560'000 euroa.
Tässä lainaus jtusta:
"Tänä vuonna Mauno Koivistolla ja Martti Ahtisaarilla on ollut käytettävissä yhteensä 350 000 euroa, noin 175 000 euroa presidenttiä kohden. Ensi vuonna kullekin presidentille varattu rahamäärä kasvaa hieman, sillä käytettävänä on noin 186 000 euroa per presidentti."
Määrärahan korotus 6,7% on sinänsä kohtuullinen verrattaessa moniin muihin julkisista varoista rahaa saavien johtavien henkilöiden palkkioiden tai muiden maksujen korotuksiin. Korotusta perustellaan uutisen mukaan ex-presidenttien kansainvälisten tehtävien lisääntymisellä.
Mitä? Ei minun tietääkseni ex-presidenteillä ole valtiosäännön mukaan enää mitään virallisia tehtäviä. Ja jos sellaisia tehtäviä itselleen keksivät niin maksattakoon ne tehtävien teettäjillä.
Erityisesti tuo alkoi kyrsiä kun samaan aikaan tänään kuulen uutisia että työmarkkinajärjestöiltä edellytetään maltillisia palkankorotuksia pääministerinkin suulla. Sanamuoto uutisissa huvitti minua. Ja korotuksien äärirajaksi ehdotettiin jotain paria prosenttia kun inflaation vauhti on ollut heinäkuussa jo 4%. Työnantajajärjestöt ovat varmaan aina tarjonneet vain maltillisia palkankorotuksia. Eli koko vetoomus onkin osoitettu työntekijäjärjestöille.
Mutta TUPO:n tyylinen kolmikantasopiminen ei tunnu kelpaavan työnantajajärjestöille EK etunenässä.
Eli työntekijäjärjestön pitäisi olla palkkaneuvotteluissa vaatimuksissaan maltillinen ja luottaa sitten että valtio jotenkin kolmantena osapuolena tulee vastaan jos malttia on osoitettu. Pitää muistaa että valtiota edustaa hallitus jota johtajanaan kokoomukselainen pääministeri.
Missään ei ole kuitenkaan valtiovallan eli hallituksen toimesta kerrottu selvästi mitä se maltti tarkoittaisi numeroina. Vai onko niin että malttia osoittaisi vain työnantajajärjestöjen palkka-ankkurin suostuminen? Eikä valtiolta eli hallitukselta ole mitään sitovaa lupausta mikä se vastaantulo kullakin maltin vaihtoehdolla vaihtoehdolla olisi.
Tässä olisi nyt aidolle kolmikantasopimiselle tilaa. Ei tarvitsisi työntekijäjärjestön pelkästään luottaa työnantajajärjestön tai valtion määrittelemättömiin lupauksiin. Olisi selkeä kolmen osapuolen vähintäänkin moraalisesti sitova puitesopimus.
Miksi EK ei haluaisi tällaiseen suostua? Kokoomusjohtoinen hallituskin kun näyttäisi jo oleva tuollaisen kannalla. Pelkän TUPO-nimittelyn vuoksiko? Vai koetaanko EK:ssa että kyse on heidän sopimusvapautensa rajoittamisesta? Vai rajoittaisiko tuollainen sittenkin 'liikaa' EK:n mahtia ja sitä pelätään?
22.8.2011
Saddam Hussein
Irakin presidentti Saddam Hussein syöstiin vallasta Yhdysvaltain ja sen liittolaisten toimesta vuonna 2003. Saddam Hussein tuomittiin kuolemaan vuonna 2006 ja tuomio pantiin täytäntöön hirttämällä vielä samana vuonna.
Jos minä nyt oikein muistelen niin tavoitteena oli syöksemällä Saddam Husseinin hallinto vallasta palauttaa rauha ja demokratia Irakiin. Ja jotenkin meillä Suomessakin mediassa annettiin ymmärtää että Irakin koko kansakin odottaa ja on onnellinen kun vapautuu tuollaisen totalitaarisen diktaattorin, pahan akseliin kuuluvan vallasta ja saa vihdoinkin vapautensa.
Mitä on sitten tapahtunut? Irak näyttäisi olevan kaaoksessa. Siellä ammutaan ja tapetaan koko ajan. Kyse ei varmaan ole ulkomaisista vallankumousvoimista vaan ihan oman maan sisältä kumpuavasta vastarinnasta. Kun kirjoitin Eestin verettömästä vallankumouksesta eilen niin olen jäänyt vertailumielessä miettimään eikö tuolla Irakissa kansa vapautunutkaan jostain pahan akselin ikeestä kun noin taistelevat heitä pelastamaan tulleita vapauttajia vastaan?
Jotenkin alkaa muistuttaa toivottomuudessaan Vietnamin sotaa.
Jos minä nyt oikein muistelen niin tavoitteena oli syöksemällä Saddam Husseinin hallinto vallasta palauttaa rauha ja demokratia Irakiin. Ja jotenkin meillä Suomessakin mediassa annettiin ymmärtää että Irakin koko kansakin odottaa ja on onnellinen kun vapautuu tuollaisen totalitaarisen diktaattorin, pahan akseliin kuuluvan vallasta ja saa vihdoinkin vapautensa.
Mitä on sitten tapahtunut? Irak näyttäisi olevan kaaoksessa. Siellä ammutaan ja tapetaan koko ajan. Kyse ei varmaan ole ulkomaisista vallankumousvoimista vaan ihan oman maan sisältä kumpuavasta vastarinnasta. Kun kirjoitin Eestin verettömästä vallankumouksesta eilen niin olen jäänyt vertailumielessä miettimään eikö tuolla Irakissa kansa vapautunutkaan jostain pahan akselin ikeestä kun noin taistelevat heitä pelastamaan tulleita vapauttajia vastaan?
Jotenkin alkaa muistuttaa toivottomuudessaan Vietnamin sotaa.
Musikaalisia helmiä
Sunnuntaina näin ja kuulin televisiossa pari todellista musikaalista helmeä. Kotimainen pianisti Iiro Rantala esiintyi turkulaisen salsabändin Grupo Kaneyn kanssa. Oli sellaista rytmistä tykitystä suoraan selkäytimeen että minulla hytkyi selkäytimessä vielä pitkään ohjelman loputtua. Kyllä Iiro Rantala on melkoinen pianisti. Uskoisin, että tuossakin esityksessä oli loistavalla improvisaatiolla oma osuutensa.
Seuraava ohjelma oli Plácido Domingon oopperauran lempirooleista. Musiikkina se oli ihan toisenlaista, mutta tasoitti vaivattomasti hetki sitten vielä edellisestä ohjelmasta johtuneen hytkyvän tunteen sisälläni. Ehkä se ei olisi tehnyt sitä ellei kyse olisi ollut arvostamani laulajan esittämästä lempimusiikista. Erityisesti italialaiset oopperat säveltäjänero Giuseppe Verdi etunenässä ovat olleet lapsesta asti lempimusiikkiani ja nyt tunnin pituinen ohjelma oli melkein pelkästään tätä lempimusiikkiani.
Olikin aika osuvasti muutamaa päivää ennen kuin Plácido Domingo esiintyy Hartwall Areenalla Helsingissä. Minullakin on sinne lippu kuten kerroin jo maaliskuisessa blogikirjoituksessani. Nostatti oikein odotuksen huippuunsa muutaman päivän kuluttua tapahtuvaan konserttiin. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun olen Hartwall Areenalla konsertissa. Olen ollut siellä aikaisemmin vain edustustilaisuudessa saunomassa ja syöpöttelemässä (ja miksei juomassakin) ja jossa tilaisuudessa jääkiekon katselu oli lähes sivuroolissa.
Olen itse joskus nuorena soittanut sekä yksin että orkesterissa. Jos soiton kuuntelussa on oma lumonsa kuuntelijalle niin suuri on sen lumo esittäjälleenkin. Esittäessäsi musiikkia olet ikään kuin sen keskellä ja se vain soljuu sisältäsi hyvin automaattisesti ikään kuin ei olisi kyse ollenkaan tahdonalaisesta toiminnasta. Uskon että joskus soittaneet lukijani tietävät tuon kokemuksen. Se on ihan oman laisensa eikä ainakaan minun mielestä mikään muu tunnu samalla tavoin sanoisinko ekstaattiselta. Aivan kuin olisit leijunut esityksen ajan jossain muissa sfääreissä. No jaa. Jos jotain lähinnä sitä muistuttavaa haluaisin löytää muualta niin ns flow-kokemus luovaa työtä tehdessä hiukan muistuttaisi sitä selittämättömyydellään. No ehkä musiikin esittämiseen liittyvistä psyykisistä prosesseista löytyy tieteellistä kirjallisuuttakin. Pitää tutkia.
Seuraava ohjelma oli Plácido Domingon oopperauran lempirooleista. Musiikkina se oli ihan toisenlaista, mutta tasoitti vaivattomasti hetki sitten vielä edellisestä ohjelmasta johtuneen hytkyvän tunteen sisälläni. Ehkä se ei olisi tehnyt sitä ellei kyse olisi ollut arvostamani laulajan esittämästä lempimusiikista. Erityisesti italialaiset oopperat säveltäjänero Giuseppe Verdi etunenässä ovat olleet lapsesta asti lempimusiikkiani ja nyt tunnin pituinen ohjelma oli melkein pelkästään tätä lempimusiikkiani.
Olikin aika osuvasti muutamaa päivää ennen kuin Plácido Domingo esiintyy Hartwall Areenalla Helsingissä. Minullakin on sinne lippu kuten kerroin jo maaliskuisessa blogikirjoituksessani. Nostatti oikein odotuksen huippuunsa muutaman päivän kuluttua tapahtuvaan konserttiin. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun olen Hartwall Areenalla konsertissa. Olen ollut siellä aikaisemmin vain edustustilaisuudessa saunomassa ja syöpöttelemässä (ja miksei juomassakin) ja jossa tilaisuudessa jääkiekon katselu oli lähes sivuroolissa.
Olen itse joskus nuorena soittanut sekä yksin että orkesterissa. Jos soiton kuuntelussa on oma lumonsa kuuntelijalle niin suuri on sen lumo esittäjälleenkin. Esittäessäsi musiikkia olet ikään kuin sen keskellä ja se vain soljuu sisältäsi hyvin automaattisesti ikään kuin ei olisi kyse ollenkaan tahdonalaisesta toiminnasta. Uskon että joskus soittaneet lukijani tietävät tuon kokemuksen. Se on ihan oman laisensa eikä ainakaan minun mielestä mikään muu tunnu samalla tavoin sanoisinko ekstaattiselta. Aivan kuin olisit leijunut esityksen ajan jossain muissa sfääreissä. No jaa. Jos jotain lähinnä sitä muistuttavaa haluaisin löytää muualta niin ns flow-kokemus luovaa työtä tehdessä hiukan muistuttaisi sitä selittämättömyydellään. No ehkä musiikin esittämiseen liittyvistä psyykisistä prosesseista löytyy tieteellistä kirjallisuuttakin. Pitää tutkia.
20.8.2011
Eesti Vabariik
Nyt on 20 vuotta kulunut Eestin uudesta itsenäistymisestä (20.08.1991). Minä käytän mielelläni edelleen nimitystä Eesti vaikka jotkut Suomessa haluaisivat erotukseksi neuvostoajoista käytettäväksi nimitystä Viro. Oikeasti Viro on vain yksi Eestin maakunta.
Minulla oli kunnia olla omalla pienellä tuellani puoltamassa eestiläisten itsenäistymispyrkimyksiä. Siitä muutamia muisteloja.
Eestiläisten itsenäistyminen oli hyvin huolellisesti suunniteltu. Gorbatshovin aloittama Neuvostoliiton perestroika ja glasnost olivat tehneet mahdolliseksi ympäristöliikkeen. Se voimistui muutamassa vuodessa voimakkaaksi koko kansan ympäristöliikkeeksi verhoten sen sisälle muodostuneet varsinaiset itsenäistymishankkeet. Kun samaan aikaan Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden asukkaat osoittivat mieltään ja hulinoivat hyvinkin sekasortoisesti oli Eestissä koko hanke loistavasti organisoitu rauhallisen viileästi.
Huomattavaa oli, että yhteiskunnan koneistossa kaikissa tärkeissä paikoissa oli varjohallinto neuvostohallinnon rinnalla. Oli aivan uskomatonta huomata miten joka paikassa oli omat miehet ja naiset kuin varjot avainpaikoilla. Eestiläiset ystäväni naureskelivat minulle että ainoa paikka jota ei ollut pystytty miehittämään omalla varjohallinnolla oli salaisen poliisin, KGB:n eestiläiset toimipaikat. Ja osaa näistä varjohallinnon henkilöistä oli koulutettu ja valmennettu ulkomailla miten lännessä toimitaan. Suomessakin koulutettiin. Näin siellä oli täydellinen valmius ottaa hallintaan kaikki tärkeät avainpaikat heti vallanvaihdon tapahduttua.
Kun liikuimme Eestissä oli eestiläisillä ystävilläni joka paikassa tuttuja. Suorastaan hämmästyin miten kaikki tunsivat kaikki.
Mutta missään ei näkynyt Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden kansalaisten kiihkeyttä. Kaikki olivat asiallisia ja hillittyjä mutta todella määrätietoisia. Aika nopeasti jouduin toteamaan että tällainen vallankumous ei voi epäonnistua ellei sitten Neuvostoliiton sotavoimia panna suorittamaan täydellistä teurastusta. Jos edes silloinkaan. Noin viilipytyt ihmiset kuin eestiläiset olivat he varmaan senkin skenaarion läpikäyneet.
Kaikkien kansallisuudeltaan eestiläisten yksimielisyys teki vaikutuksen minuun. Sanoinkin muutaman kerran, että nyt minulle heti sodan jälkeen syntyneenä on hiukan avautunut minkälainen oli Suomessa isänmaallinen ns talvisodan henki.
Kuriositeettina muutamat eestiläiset joihin olin ystävieni välityksellä tutustunut hiukan ihmettelivät miten minä, jolla oli venäläinen etu- ja sukunimi olin heidän puolellaan. Heidän mielestään se oli käsittämätöntä. Kerroin ajavani kansalaisjärjestöissä kansainvälisiä ihmisoikeuksia kaikkiin maihin ja kaikkialle. Niihin periaatteisiin sopi hyvin pienten kansojen itsenäisyyshankkeiden suosiminen ja ajaminen.
Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt seikka oli eestiläisen nuorison isänmaallisuutta hehkuva aatteellisuus. En minä ollut sellaista havainnut Suomessa ellei nyt sitten taistolaisia, stalinisteja yms haluta laskea sellaiseen joukkoon. Minä en laskenut.
Erittäin suuren vaikutuksen teki suuri polkupyörämarssi ja sen jälkeen Suomenlahden rannalla järjestetty valtava iltajuhla. Eestiläiset olivat keksineet hyvin rauhallisen ja rauhanomaisen tavan osoittaa mieltä ja loistavaa yhteishenkeä. He järjestivät koko kansan polkupyöräretken jossa ajettiin Tallinnasta itään päin Narvan kaupunkiin, joka oli lähellä Venäjän rajaa. Narva oli Eestin kolmanneksi suurin kaupunki, jonka asukkaista noin 96% oli muita kuin kansallisuudeltaan eestiläisiä. Kaupunki oli kielellisesti täysin venäläinen. Asukkaat olivat muualta Neuvostoliitosta muuttaneita tai siirrettyjä ja puhuivat venäjää.
Polkupyöräretki oli vaikuttava näky. Polkupyöräilijöitä oli tuhansia ja vaikka heitä ajoi 2-3 rinnakkain niin letka oli varmaan ainakin 10-15 km pituinen. Kaikki olivat rentoja ja iloisia ja vilkuttelivat tien varsille kerääntyneille tuhansille ihmisille. Ja kaikki tärkeät henkilöt tunsivat toisensa. Ihan uskomaton verkosto.
Illalla nämä tuhannet, pääosin nuoret ihmiset kokoontuivat Suomenlahden rannalla sijaitsevalle valtavalle kilometrien pituiselle uimarantakaistaleelle ja siellä ryhdyttiin laulamaan isänmaallisia eestinkielisiä lauluja.
Tilaisuuden jälkeen kaikki poistuivat hyvässä järjestyksessä ja siististi rannalta. Mitään roskia ei ollut rannalla. Humalaisia en nähnyt yhtään. Ja eestiläiset ystäväni hiukan kyynisesti totesivat, jos paikalla on joku kännissä niin on varmasti kyse venäläisestä.
Samanlainen arvio muuten tehtiin prostituutiostakin.
Eräs eestiläisistä ystävistäni oli minua parikymmentä vuotta vanhempi lääkärirouva. Hänet oli monessa liemessä keitetty ja hän oli ollut karkotuksessa Siperiassakin aikoinaan. Hauska juttu oli myös kun hän kävi Suomessa niin hän kyseli mistä saisi ostaa kondomeja. No minä neuvoin hänet sillä pikkupaikkakunnalla sitten apteekkiin. Hiukan ihmettelin hänen ostoksiaan tältä osin ja rohkaistuinkin kysymään, että eikö Neuvostoliitossa ole kondomeja. Hän naurahti uteliaisuuttani ja kertoikin että hän oli ostanut niitä lapsilleen kun neuvostovalmisteiset kondomit hajosivat ja olivat epäluotettavia ja että eihän hän niitä ikänsä puolesta ( >60 v ) enää tarvinnut.
Samaisen rouvan kanssa keskustelimme paljon niitä näitä. Hän mm kertoi että hän tietää satoja tapoja valmistaa hyviä ruokia lähes pelkästään kanamunista. Ja syykin oli selvä: ne olivat ainoat ruokatavarat joita oli aina saatavissa häne kotipaikkakunnallaan.
Kerroin ihailevani eestiläisten nuorten ihanteellisuutta ja aatteellisuutta ja ettei meillä ollut sellaista suuremmin nähtävissä suomalaisissa nuorissa. Tämä samainen paljon elämää nähnyt rouva sanoikin, että kunhan he saavat itsenäisyyden niin seuraavien 5-10 vuoden kuluttua heidän nuorisonsa on ihan samanlaista kuin meillä. Ja niinhän siinä näyttää käyneen.
Mutta oli mielenkiintoista seurata tuota itsenäistymisprosessia läheltä ja osittain läheisin yhteyksin ihan sikäläisiin sisäpiireihin.
Minulla oli kunnia olla omalla pienellä tuellani puoltamassa eestiläisten itsenäistymispyrkimyksiä. Siitä muutamia muisteloja.
Eestiläisten itsenäistyminen oli hyvin huolellisesti suunniteltu. Gorbatshovin aloittama Neuvostoliiton perestroika ja glasnost olivat tehneet mahdolliseksi ympäristöliikkeen. Se voimistui muutamassa vuodessa voimakkaaksi koko kansan ympäristöliikkeeksi verhoten sen sisälle muodostuneet varsinaiset itsenäistymishankkeet. Kun samaan aikaan Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden asukkaat osoittivat mieltään ja hulinoivat hyvinkin sekasortoisesti oli Eestissä koko hanke loistavasti organisoitu rauhallisen viileästi.
Huomattavaa oli, että yhteiskunnan koneistossa kaikissa tärkeissä paikoissa oli varjohallinto neuvostohallinnon rinnalla. Oli aivan uskomatonta huomata miten joka paikassa oli omat miehet ja naiset kuin varjot avainpaikoilla. Eestiläiset ystäväni naureskelivat minulle että ainoa paikka jota ei ollut pystytty miehittämään omalla varjohallinnolla oli salaisen poliisin, KGB:n eestiläiset toimipaikat. Ja osaa näistä varjohallinnon henkilöistä oli koulutettu ja valmennettu ulkomailla miten lännessä toimitaan. Suomessakin koulutettiin. Näin siellä oli täydellinen valmius ottaa hallintaan kaikki tärkeät avainpaikat heti vallanvaihdon tapahduttua.
Kun liikuimme Eestissä oli eestiläisillä ystävilläni joka paikassa tuttuja. Suorastaan hämmästyin miten kaikki tunsivat kaikki.
Mutta missään ei näkynyt Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden kansalaisten kiihkeyttä. Kaikki olivat asiallisia ja hillittyjä mutta todella määrätietoisia. Aika nopeasti jouduin toteamaan että tällainen vallankumous ei voi epäonnistua ellei sitten Neuvostoliiton sotavoimia panna suorittamaan täydellistä teurastusta. Jos edes silloinkaan. Noin viilipytyt ihmiset kuin eestiläiset olivat he varmaan senkin skenaarion läpikäyneet.
Kaikkien kansallisuudeltaan eestiläisten yksimielisyys teki vaikutuksen minuun. Sanoinkin muutaman kerran, että nyt minulle heti sodan jälkeen syntyneenä on hiukan avautunut minkälainen oli Suomessa isänmaallinen ns talvisodan henki.
Kuriositeettina muutamat eestiläiset joihin olin ystävieni välityksellä tutustunut hiukan ihmettelivät miten minä, jolla oli venäläinen etu- ja sukunimi olin heidän puolellaan. Heidän mielestään se oli käsittämätöntä. Kerroin ajavani kansalaisjärjestöissä kansainvälisiä ihmisoikeuksia kaikkiin maihin ja kaikkialle. Niihin periaatteisiin sopi hyvin pienten kansojen itsenäisyyshankkeiden suosiminen ja ajaminen.
Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt seikka oli eestiläisen nuorison isänmaallisuutta hehkuva aatteellisuus. En minä ollut sellaista havainnut Suomessa ellei nyt sitten taistolaisia, stalinisteja yms haluta laskea sellaiseen joukkoon. Minä en laskenut.
Erittäin suuren vaikutuksen teki suuri polkupyörämarssi ja sen jälkeen Suomenlahden rannalla järjestetty valtava iltajuhla. Eestiläiset olivat keksineet hyvin rauhallisen ja rauhanomaisen tavan osoittaa mieltä ja loistavaa yhteishenkeä. He järjestivät koko kansan polkupyöräretken jossa ajettiin Tallinnasta itään päin Narvan kaupunkiin, joka oli lähellä Venäjän rajaa. Narva oli Eestin kolmanneksi suurin kaupunki, jonka asukkaista noin 96% oli muita kuin kansallisuudeltaan eestiläisiä. Kaupunki oli kielellisesti täysin venäläinen. Asukkaat olivat muualta Neuvostoliitosta muuttaneita tai siirrettyjä ja puhuivat venäjää.
Polkupyöräretki oli vaikuttava näky. Polkupyöräilijöitä oli tuhansia ja vaikka heitä ajoi 2-3 rinnakkain niin letka oli varmaan ainakin 10-15 km pituinen. Kaikki olivat rentoja ja iloisia ja vilkuttelivat tien varsille kerääntyneille tuhansille ihmisille. Ja kaikki tärkeät henkilöt tunsivat toisensa. Ihan uskomaton verkosto.
Illalla nämä tuhannet, pääosin nuoret ihmiset kokoontuivat Suomenlahden rannalla sijaitsevalle valtavalle kilometrien pituiselle uimarantakaistaleelle ja siellä ryhdyttiin laulamaan isänmaallisia eestinkielisiä lauluja.
Tilaisuuden jälkeen kaikki poistuivat hyvässä järjestyksessä ja siististi rannalta. Mitään roskia ei ollut rannalla. Humalaisia en nähnyt yhtään. Ja eestiläiset ystäväni hiukan kyynisesti totesivat, jos paikalla on joku kännissä niin on varmasti kyse venäläisestä.
Samanlainen arvio muuten tehtiin prostituutiostakin.
Eräs eestiläisistä ystävistäni oli minua parikymmentä vuotta vanhempi lääkärirouva. Hänet oli monessa liemessä keitetty ja hän oli ollut karkotuksessa Siperiassakin aikoinaan. Hauska juttu oli myös kun hän kävi Suomessa niin hän kyseli mistä saisi ostaa kondomeja. No minä neuvoin hänet sillä pikkupaikkakunnalla sitten apteekkiin. Hiukan ihmettelin hänen ostoksiaan tältä osin ja rohkaistuinkin kysymään, että eikö Neuvostoliitossa ole kondomeja. Hän naurahti uteliaisuuttani ja kertoikin että hän oli ostanut niitä lapsilleen kun neuvostovalmisteiset kondomit hajosivat ja olivat epäluotettavia ja että eihän hän niitä ikänsä puolesta ( >60 v ) enää tarvinnut.
Samaisen rouvan kanssa keskustelimme paljon niitä näitä. Hän mm kertoi että hän tietää satoja tapoja valmistaa hyviä ruokia lähes pelkästään kanamunista. Ja syykin oli selvä: ne olivat ainoat ruokatavarat joita oli aina saatavissa häne kotipaikkakunnallaan.
Kerroin ihailevani eestiläisten nuorten ihanteellisuutta ja aatteellisuutta ja ettei meillä ollut sellaista suuremmin nähtävissä suomalaisissa nuorissa. Tämä samainen paljon elämää nähnyt rouva sanoikin, että kunhan he saavat itsenäisyyden niin seuraavien 5-10 vuoden kuluttua heidän nuorisonsa on ihan samanlaista kuin meillä. Ja niinhän siinä näyttää käyneen.
Mutta oli mielenkiintoista seurata tuota itsenäistymisprosessia läheltä ja osittain läheisin yhteyksin ihan sikäläisiin sisäpiireihin.
14.8.2011
Kun isä kaitafilmikameran osti
Ostin ensimmäisen kaitafilmikameran 51 v sitten muistaakseni heti toisesta tai kolmannesta palkastani. Taisin silloin olla juuri 15 v täyttänyt eli en minä silloin vielä mikään isä ollut, otsikosta huolimatta. Kamera käytti 8 mm kaitafilmiä ja taisi maksaa minun juoksupojan koko kuukauden palkan verran. Eikä se ollut mitenkään yleistä siihen aikaan. Taisin olla eräänlainen sen ajan 'early adopter' - vaikka ei sellaista nimitystä siihen aikaan käytetty.
Oli siinä ihmettelemistä. Meni useita vuosia ja markkinoille tuli paremman kuvanlaadun Super 8 kaitafilmi ja se vaati kaluston vaihtamista. Tavallinen 8 millinen filmi pysyi rinnalla vielä pitkään. Ostin huippuhienon kaitafilmikameran, mutta se oli hienosta suunnittelustaan huolimatta susi ja jäi harvinaiseksi Suomen markkinoilla. Onneksi sen sain takuuaikana palautettua maahantuojalle enkä enää kolmen vaihdokkaan jälkeen halunnut edes kokeilla koko merkkiä. Mutta Super 8 valloitti aika nopeasti markkinat ja tavallisen 8 mm filmin ostaminen alkoi vaikeutua.
Siirryin ammattimaisempaan 16 mm kameraan mutta sen käyttö tyrehtyi aika nopeasti kalliisin filmikustannuksiin enkä ollut vielä ehtinyt ostaa 16 mm esittämiseen projektoriakaan. Äänielokuvia en ehtinyt kokeilla. Oli sen verran hankalampaa ja rahaa vaativaa puuhaa. Ja taisi kuvioissa olla jo viini, laulu ja naiset johon aika opiskelun ja työnteon ohessa meni.
Aiheen tähän sain Petteri Järvisen blogikirjoituksesta, jossa hän kommentoi kameramainosta vuodelta 1973. Itäsaksalainen Praktica siinä mainostaa itseään viimeisenä kamerana, joka sinun pitää ostaa.
On minulla noita viimeisiä kameroita, kasettisoittimia ja nauhureita ollut. Ja nyt digiaikaan tuntuu että uusiintumisen vauhti vain kiihtyy. Digikamerasi vanhenee muutamassa vuodessa samoin videokamerasi jne.
Vanhojen kaitafilmien katselemista varten minulla on n 50 v vanha 8 mm kaitafilmiprojektori. Olen säilyttänyt sitä kuin silmäterää mutta jos siitä lamppu palaa niin tuskin enää löytyy varaosana. Jostain löytyy vielä vanhoja käytettyjä mutta suurin osa niistä on vain Super 8 filmille. Ainoa vaihtoehto on vanhojen kaitafilmien siirto DVD:lle jos ne haluaa säilyttää katseltavina jälkipolville. Siirtolaitteet ovat kalliit ja muunnospalvelua myyvät yritykset osaavat rahastaa.
Valokuvien ja diojen suhteen hankin laadukkaan skannerin jo muutama vuosi sitten mutta digitointi on hidasta puuhaa jos sen haluaa tehdä hyvin. Vanhat filminegatiivit ja diat säilyvät onneksi suhteellisen hyvin. Ja kuten moni sanoo niin kun siirryt eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyvät. Näin on käynyt minullekin.
Niin ja kohta videot ovat HD laatua tai peräti kolmeulotteisia ja kaikki vaatii taas uutta kalustoa. Eläkeläisten tulotasolla tuskin kilpajuoksussa mukana pysyminen on enää koko ajan mahdollistakaan vaikka kuinka olisi halua.
Tässä mietin vakavasti että alanko minäkin eläkeläisenä kirjoitella joulupukille joululahjatoivomuslistoja?
Oli siinä ihmettelemistä. Meni useita vuosia ja markkinoille tuli paremman kuvanlaadun Super 8 kaitafilmi ja se vaati kaluston vaihtamista. Tavallinen 8 millinen filmi pysyi rinnalla vielä pitkään. Ostin huippuhienon kaitafilmikameran, mutta se oli hienosta suunnittelustaan huolimatta susi ja jäi harvinaiseksi Suomen markkinoilla. Onneksi sen sain takuuaikana palautettua maahantuojalle enkä enää kolmen vaihdokkaan jälkeen halunnut edes kokeilla koko merkkiä. Mutta Super 8 valloitti aika nopeasti markkinat ja tavallisen 8 mm filmin ostaminen alkoi vaikeutua.
Siirryin ammattimaisempaan 16 mm kameraan mutta sen käyttö tyrehtyi aika nopeasti kalliisin filmikustannuksiin enkä ollut vielä ehtinyt ostaa 16 mm esittämiseen projektoriakaan. Äänielokuvia en ehtinyt kokeilla. Oli sen verran hankalampaa ja rahaa vaativaa puuhaa. Ja taisi kuvioissa olla jo viini, laulu ja naiset johon aika opiskelun ja työnteon ohessa meni.
Aiheen tähän sain Petteri Järvisen blogikirjoituksesta, jossa hän kommentoi kameramainosta vuodelta 1973. Itäsaksalainen Praktica siinä mainostaa itseään viimeisenä kamerana, joka sinun pitää ostaa.
On minulla noita viimeisiä kameroita, kasettisoittimia ja nauhureita ollut. Ja nyt digiaikaan tuntuu että uusiintumisen vauhti vain kiihtyy. Digikamerasi vanhenee muutamassa vuodessa samoin videokamerasi jne.
Vanhojen kaitafilmien katselemista varten minulla on n 50 v vanha 8 mm kaitafilmiprojektori. Olen säilyttänyt sitä kuin silmäterää mutta jos siitä lamppu palaa niin tuskin enää löytyy varaosana. Jostain löytyy vielä vanhoja käytettyjä mutta suurin osa niistä on vain Super 8 filmille. Ainoa vaihtoehto on vanhojen kaitafilmien siirto DVD:lle jos ne haluaa säilyttää katseltavina jälkipolville. Siirtolaitteet ovat kalliit ja muunnospalvelua myyvät yritykset osaavat rahastaa.
Valokuvien ja diojen suhteen hankin laadukkaan skannerin jo muutama vuosi sitten mutta digitointi on hidasta puuhaa jos sen haluaa tehdä hyvin. Vanhat filminegatiivit ja diat säilyvät onneksi suhteellisen hyvin. Ja kuten moni sanoo niin kun siirryt eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyvät. Näin on käynyt minullekin.
Niin ja kohta videot ovat HD laatua tai peräti kolmeulotteisia ja kaikki vaatii taas uutta kalustoa. Eläkeläisten tulotasolla tuskin kilpajuoksussa mukana pysyminen on enää koko ajan mahdollistakaan vaikka kuinka olisi halua.
Tässä mietin vakavasti että alanko minäkin eläkeläisenä kirjoitella joulupukille joululahjatoivomuslistoja?
9.8.2011
Swastika
Katsoin eilen Youtube'ista elokuvan nimeltä Swastika (suomeksi hakaristi). Se on jaettu seitsemään n 13 min palaseen Youtube'issa. Tuo moneen viipaleeseen jakaminen lienee Youtube'in rajoitus ilmaiselle. Vaikka elokuva on 38 vuotta sitten julkaistu se lienee tuolla Youtube'issa luvattomasti kuten tuhannet muutkin videopätkät.
Enhän minä olisi tiennyt koko elokuvan olemassaolo ellei historiaa harrastava ystäväni olisi minulle kertonut tilanneensa sellaisen Amazonista DVD:nä.
No minä olin tietenkin niin hätähousu että piti heti löytää tuo katsottavakseni ja sieltähän se löytyi Youtube'ista.
Elokuva on kooste ennen näkemättömistä harrastelijaelokuvista, joita mm Hitlerin lähipiiri oli kuvannut. Siis aineistoa joka julkaisuhetkellä 1973-74 oli suurelta yleisöltä näkemättä.
Ystäväni tiivisti hyvin arviointinsa elokuvasta ja viittasi meidän keskusteluissamme usein esillä olleeseen teemaan ihmisen moraalista. Se kuvasi ihmisiä hyvin tavanomaisissa yhteyksissä eikä pelkästään sitä filmiä katsomalla voinut uskoa, että kyse oli suorastaan demonisia hirmutekoja tehneistä henkilöistä. Niin sympaattiselta vaikutti elokuvan atmosfääri.
Olen usein moraalifilosofisissa keskusteluissa ystävieni kanssa esittänyt miten meissä kaikissa on sisäänrakennettuna pimeyden voimia. On vain kysymys mikä saa ne meissä toteutumaan. Hyvä tieteellinen esimerkkikoe on kuuluisa Milgramin tottelevaisuuskoe. Suosittelen kaikille siihen tutustumista. Se kertoo paljon meistä ihmisistä.
En puutu noihin vanhoihin hirmutekoihin tässä sillä ongelma ei ole mitenkään yksinkertainen. Tottakai minäkin tuomitsen ne jälkikäteen jyrkästi. Joskus halutaan nähdä helppo selitys, että jotkut ihmiset ovat vain "pahoja" ja sillä siisti. Norjan kesäiset järkyttävät massamurhat tulkitaan juuri tuollaisen pahan ilmenemismuodoiksi.
Raja pahaan on hiuksenhieno. On ihan turha hurskastella että jotkut pahaa tehneet olisivat pelkästään sairaita poikkeusyksilöitä eikä kukaan meistä "kunnon ihmisistä" voisi syyllistyä sellaiseen. Tuollaisen moraalisen ylemmyyden kuvitteleminen itsestään osoittaa vain ymmärtämättömyyttä.
Tuollaiset Hitlerin Saksan aikaan kuvatut filminpätkät näyttävät tavallisia "kunnon ihmisiä" ihan tavanomaisissa asioissa mitä nuo "kunnon ihmiset" tekevät. Ei siellä filmissä näy murhanhimo ja -kiihko silmissä heiluvia massamurhaajia vaikka kuvausten kohteena sellaisista teosta vastuullisia olikin. Asiayhteys vain oli erilainen.
Olen joskus piruuttani todennut keskustelukumppaniani ärsyttääkseni, että me suomalaisethan olimme todellisuudessa toisessa maailmansodassa Hitlerin ja natsi-Saksan liittolaisia. Että kovin suureen hurskasteluun ei välttämättä ole perusteita. Sekään asia ei tietenkään ollut noin yksinkertainen mutta antaa ponttaa keskusteluun.
Enhän minä olisi tiennyt koko elokuvan olemassaolo ellei historiaa harrastava ystäväni olisi minulle kertonut tilanneensa sellaisen Amazonista DVD:nä.
No minä olin tietenkin niin hätähousu että piti heti löytää tuo katsottavakseni ja sieltähän se löytyi Youtube'ista.
Elokuva on kooste ennen näkemättömistä harrastelijaelokuvista, joita mm Hitlerin lähipiiri oli kuvannut. Siis aineistoa joka julkaisuhetkellä 1973-74 oli suurelta yleisöltä näkemättä.
Ystäväni tiivisti hyvin arviointinsa elokuvasta ja viittasi meidän keskusteluissamme usein esillä olleeseen teemaan ihmisen moraalista. Se kuvasi ihmisiä hyvin tavanomaisissa yhteyksissä eikä pelkästään sitä filmiä katsomalla voinut uskoa, että kyse oli suorastaan demonisia hirmutekoja tehneistä henkilöistä. Niin sympaattiselta vaikutti elokuvan atmosfääri.
Olen usein moraalifilosofisissa keskusteluissa ystävieni kanssa esittänyt miten meissä kaikissa on sisäänrakennettuna pimeyden voimia. On vain kysymys mikä saa ne meissä toteutumaan. Hyvä tieteellinen esimerkkikoe on kuuluisa Milgramin tottelevaisuuskoe. Suosittelen kaikille siihen tutustumista. Se kertoo paljon meistä ihmisistä.
En puutu noihin vanhoihin hirmutekoihin tässä sillä ongelma ei ole mitenkään yksinkertainen. Tottakai minäkin tuomitsen ne jälkikäteen jyrkästi. Joskus halutaan nähdä helppo selitys, että jotkut ihmiset ovat vain "pahoja" ja sillä siisti. Norjan kesäiset järkyttävät massamurhat tulkitaan juuri tuollaisen pahan ilmenemismuodoiksi.
Raja pahaan on hiuksenhieno. On ihan turha hurskastella että jotkut pahaa tehneet olisivat pelkästään sairaita poikkeusyksilöitä eikä kukaan meistä "kunnon ihmisistä" voisi syyllistyä sellaiseen. Tuollaisen moraalisen ylemmyyden kuvitteleminen itsestään osoittaa vain ymmärtämättömyyttä.
Tuollaiset Hitlerin Saksan aikaan kuvatut filminpätkät näyttävät tavallisia "kunnon ihmisiä" ihan tavanomaisissa asioissa mitä nuo "kunnon ihmiset" tekevät. Ei siellä filmissä näy murhanhimo ja -kiihko silmissä heiluvia massamurhaajia vaikka kuvausten kohteena sellaisista teosta vastuullisia olikin. Asiayhteys vain oli erilainen.
Olen joskus piruuttani todennut keskustelukumppaniani ärsyttääkseni, että me suomalaisethan olimme todellisuudessa toisessa maailmansodassa Hitlerin ja natsi-Saksan liittolaisia. Että kovin suureen hurskasteluun ei välttämättä ole perusteita. Sekään asia ei tietenkään ollut noin yksinkertainen mutta antaa ponttaa keskusteluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
