Sunnuntaina näin ja kuulin televisiossa pari todellista musikaalista helmeä. Kotimainen pianisti Iiro Rantala esiintyi turkulaisen salsabändin Grupo Kaneyn kanssa. Oli sellaista rytmistä tykitystä suoraan selkäytimeen että minulla hytkyi selkäytimessä vielä pitkään ohjelman loputtua. Kyllä Iiro Rantala on melkoinen pianisti. Uskoisin, että tuossakin esityksessä oli loistavalla improvisaatiolla oma osuutensa.
Seuraava ohjelma oli Plácido Domingon oopperauran lempirooleista. Musiikkina se oli ihan toisenlaista, mutta tasoitti vaivattomasti hetki sitten vielä edellisestä ohjelmasta johtuneen hytkyvän tunteen sisälläni. Ehkä se ei olisi tehnyt sitä ellei kyse olisi ollut arvostamani laulajan esittämästä lempimusiikista. Erityisesti italialaiset oopperat säveltäjänero Giuseppe Verdi etunenässä ovat olleet lapsesta asti lempimusiikkiani ja nyt tunnin pituinen ohjelma oli melkein pelkästään tätä lempimusiikkiani.
Olikin aika osuvasti muutamaa päivää ennen kuin Plácido Domingo esiintyy Hartwall Areenalla Helsingissä. Minullakin on sinne lippu kuten kerroin jo maaliskuisessa blogikirjoituksessani. Nostatti oikein odotuksen huippuunsa muutaman päivän kuluttua tapahtuvaan konserttiin. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun olen Hartwall Areenalla konsertissa. Olen ollut siellä aikaisemmin vain edustustilaisuudessa saunomassa ja syöpöttelemässä (ja miksei juomassakin) ja jossa tilaisuudessa jääkiekon katselu oli lähes sivuroolissa.
Olen itse joskus nuorena soittanut sekä yksin että orkesterissa. Jos soiton kuuntelussa on oma lumonsa kuuntelijalle niin suuri on sen lumo esittäjälleenkin. Esittäessäsi musiikkia olet ikään kuin sen keskellä ja se vain soljuu sisältäsi hyvin automaattisesti ikään kuin ei olisi kyse ollenkaan tahdonalaisesta toiminnasta. Uskon että joskus soittaneet lukijani tietävät tuon kokemuksen. Se on ihan oman laisensa eikä ainakaan minun mielestä mikään muu tunnu samalla tavoin sanoisinko ekstaattiselta. Aivan kuin olisit leijunut esityksen ajan jossain muissa sfääreissä. No jaa. Jos jotain lähinnä sitä muistuttavaa haluaisin löytää muualta niin ns flow-kokemus luovaa työtä tehdessä hiukan muistuttaisi sitä selittämättömyydellään. No ehkä musiikin esittämiseen liittyvistä psyykisistä prosesseista löytyy tieteellistä kirjallisuuttakin. Pitää tutkia.
22.8.2011
20.8.2011
Eesti Vabariik
Nyt on 20 vuotta kulunut Eestin uudesta itsenäistymisestä (20.08.1991). Minä käytän mielelläni edelleen nimitystä Eesti vaikka jotkut Suomessa haluaisivat erotukseksi neuvostoajoista käytettäväksi nimitystä Viro. Oikeasti Viro on vain yksi Eestin maakunta.
Minulla oli kunnia olla omalla pienellä tuellani puoltamassa eestiläisten itsenäistymispyrkimyksiä. Siitä muutamia muisteloja.
Eestiläisten itsenäistyminen oli hyvin huolellisesti suunniteltu. Gorbatshovin aloittama Neuvostoliiton perestroika ja glasnost olivat tehneet mahdolliseksi ympäristöliikkeen. Se voimistui muutamassa vuodessa voimakkaaksi koko kansan ympäristöliikkeeksi verhoten sen sisälle muodostuneet varsinaiset itsenäistymishankkeet. Kun samaan aikaan Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden asukkaat osoittivat mieltään ja hulinoivat hyvinkin sekasortoisesti oli Eestissä koko hanke loistavasti organisoitu rauhallisen viileästi.
Huomattavaa oli, että yhteiskunnan koneistossa kaikissa tärkeissä paikoissa oli varjohallinto neuvostohallinnon rinnalla. Oli aivan uskomatonta huomata miten joka paikassa oli omat miehet ja naiset kuin varjot avainpaikoilla. Eestiläiset ystäväni naureskelivat minulle että ainoa paikka jota ei ollut pystytty miehittämään omalla varjohallinnolla oli salaisen poliisin, KGB:n eestiläiset toimipaikat. Ja osaa näistä varjohallinnon henkilöistä oli koulutettu ja valmennettu ulkomailla miten lännessä toimitaan. Suomessakin koulutettiin. Näin siellä oli täydellinen valmius ottaa hallintaan kaikki tärkeät avainpaikat heti vallanvaihdon tapahduttua.
Kun liikuimme Eestissä oli eestiläisillä ystävilläni joka paikassa tuttuja. Suorastaan hämmästyin miten kaikki tunsivat kaikki.
Mutta missään ei näkynyt Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden kansalaisten kiihkeyttä. Kaikki olivat asiallisia ja hillittyjä mutta todella määrätietoisia. Aika nopeasti jouduin toteamaan että tällainen vallankumous ei voi epäonnistua ellei sitten Neuvostoliiton sotavoimia panna suorittamaan täydellistä teurastusta. Jos edes silloinkaan. Noin viilipytyt ihmiset kuin eestiläiset olivat he varmaan senkin skenaarion läpikäyneet.
Kaikkien kansallisuudeltaan eestiläisten yksimielisyys teki vaikutuksen minuun. Sanoinkin muutaman kerran, että nyt minulle heti sodan jälkeen syntyneenä on hiukan avautunut minkälainen oli Suomessa isänmaallinen ns talvisodan henki.
Kuriositeettina muutamat eestiläiset joihin olin ystävieni välityksellä tutustunut hiukan ihmettelivät miten minä, jolla oli venäläinen etu- ja sukunimi olin heidän puolellaan. Heidän mielestään se oli käsittämätöntä. Kerroin ajavani kansalaisjärjestöissä kansainvälisiä ihmisoikeuksia kaikkiin maihin ja kaikkialle. Niihin periaatteisiin sopi hyvin pienten kansojen itsenäisyyshankkeiden suosiminen ja ajaminen.
Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt seikka oli eestiläisen nuorison isänmaallisuutta hehkuva aatteellisuus. En minä ollut sellaista havainnut Suomessa ellei nyt sitten taistolaisia, stalinisteja yms haluta laskea sellaiseen joukkoon. Minä en laskenut.
Erittäin suuren vaikutuksen teki suuri polkupyörämarssi ja sen jälkeen Suomenlahden rannalla järjestetty valtava iltajuhla. Eestiläiset olivat keksineet hyvin rauhallisen ja rauhanomaisen tavan osoittaa mieltä ja loistavaa yhteishenkeä. He järjestivät koko kansan polkupyöräretken jossa ajettiin Tallinnasta itään päin Narvan kaupunkiin, joka oli lähellä Venäjän rajaa. Narva oli Eestin kolmanneksi suurin kaupunki, jonka asukkaista noin 96% oli muita kuin kansallisuudeltaan eestiläisiä. Kaupunki oli kielellisesti täysin venäläinen. Asukkaat olivat muualta Neuvostoliitosta muuttaneita tai siirrettyjä ja puhuivat venäjää.
Polkupyöräretki oli vaikuttava näky. Polkupyöräilijöitä oli tuhansia ja vaikka heitä ajoi 2-3 rinnakkain niin letka oli varmaan ainakin 10-15 km pituinen. Kaikki olivat rentoja ja iloisia ja vilkuttelivat tien varsille kerääntyneille tuhansille ihmisille. Ja kaikki tärkeät henkilöt tunsivat toisensa. Ihan uskomaton verkosto.
Illalla nämä tuhannet, pääosin nuoret ihmiset kokoontuivat Suomenlahden rannalla sijaitsevalle valtavalle kilometrien pituiselle uimarantakaistaleelle ja siellä ryhdyttiin laulamaan isänmaallisia eestinkielisiä lauluja.
Tilaisuuden jälkeen kaikki poistuivat hyvässä järjestyksessä ja siististi rannalta. Mitään roskia ei ollut rannalla. Humalaisia en nähnyt yhtään. Ja eestiläiset ystäväni hiukan kyynisesti totesivat, jos paikalla on joku kännissä niin on varmasti kyse venäläisestä.
Samanlainen arvio muuten tehtiin prostituutiostakin.
Eräs eestiläisistä ystävistäni oli minua parikymmentä vuotta vanhempi lääkärirouva. Hänet oli monessa liemessä keitetty ja hän oli ollut karkotuksessa Siperiassakin aikoinaan. Hauska juttu oli myös kun hän kävi Suomessa niin hän kyseli mistä saisi ostaa kondomeja. No minä neuvoin hänet sillä pikkupaikkakunnalla sitten apteekkiin. Hiukan ihmettelin hänen ostoksiaan tältä osin ja rohkaistuinkin kysymään, että eikö Neuvostoliitossa ole kondomeja. Hän naurahti uteliaisuuttani ja kertoikin että hän oli ostanut niitä lapsilleen kun neuvostovalmisteiset kondomit hajosivat ja olivat epäluotettavia ja että eihän hän niitä ikänsä puolesta ( >60 v ) enää tarvinnut.
Samaisen rouvan kanssa keskustelimme paljon niitä näitä. Hän mm kertoi että hän tietää satoja tapoja valmistaa hyviä ruokia lähes pelkästään kanamunista. Ja syykin oli selvä: ne olivat ainoat ruokatavarat joita oli aina saatavissa häne kotipaikkakunnallaan.
Kerroin ihailevani eestiläisten nuorten ihanteellisuutta ja aatteellisuutta ja ettei meillä ollut sellaista suuremmin nähtävissä suomalaisissa nuorissa. Tämä samainen paljon elämää nähnyt rouva sanoikin, että kunhan he saavat itsenäisyyden niin seuraavien 5-10 vuoden kuluttua heidän nuorisonsa on ihan samanlaista kuin meillä. Ja niinhän siinä näyttää käyneen.
Mutta oli mielenkiintoista seurata tuota itsenäistymisprosessia läheltä ja osittain läheisin yhteyksin ihan sikäläisiin sisäpiireihin.
Minulla oli kunnia olla omalla pienellä tuellani puoltamassa eestiläisten itsenäistymispyrkimyksiä. Siitä muutamia muisteloja.
Eestiläisten itsenäistyminen oli hyvin huolellisesti suunniteltu. Gorbatshovin aloittama Neuvostoliiton perestroika ja glasnost olivat tehneet mahdolliseksi ympäristöliikkeen. Se voimistui muutamassa vuodessa voimakkaaksi koko kansan ympäristöliikkeeksi verhoten sen sisälle muodostuneet varsinaiset itsenäistymishankkeet. Kun samaan aikaan Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden asukkaat osoittivat mieltään ja hulinoivat hyvinkin sekasortoisesti oli Eestissä koko hanke loistavasti organisoitu rauhallisen viileästi.
Huomattavaa oli, että yhteiskunnan koneistossa kaikissa tärkeissä paikoissa oli varjohallinto neuvostohallinnon rinnalla. Oli aivan uskomatonta huomata miten joka paikassa oli omat miehet ja naiset kuin varjot avainpaikoilla. Eestiläiset ystäväni naureskelivat minulle että ainoa paikka jota ei ollut pystytty miehittämään omalla varjohallinnolla oli salaisen poliisin, KGB:n eestiläiset toimipaikat. Ja osaa näistä varjohallinnon henkilöistä oli koulutettu ja valmennettu ulkomailla miten lännessä toimitaan. Suomessakin koulutettiin. Näin siellä oli täydellinen valmius ottaa hallintaan kaikki tärkeät avainpaikat heti vallanvaihdon tapahduttua.
Kun liikuimme Eestissä oli eestiläisillä ystävilläni joka paikassa tuttuja. Suorastaan hämmästyin miten kaikki tunsivat kaikki.
Mutta missään ei näkynyt Neuvostoliiton eteläisten osavaltioiden kansalaisten kiihkeyttä. Kaikki olivat asiallisia ja hillittyjä mutta todella määrätietoisia. Aika nopeasti jouduin toteamaan että tällainen vallankumous ei voi epäonnistua ellei sitten Neuvostoliiton sotavoimia panna suorittamaan täydellistä teurastusta. Jos edes silloinkaan. Noin viilipytyt ihmiset kuin eestiläiset olivat he varmaan senkin skenaarion läpikäyneet.
Kaikkien kansallisuudeltaan eestiläisten yksimielisyys teki vaikutuksen minuun. Sanoinkin muutaman kerran, että nyt minulle heti sodan jälkeen syntyneenä on hiukan avautunut minkälainen oli Suomessa isänmaallinen ns talvisodan henki.
Kuriositeettina muutamat eestiläiset joihin olin ystävieni välityksellä tutustunut hiukan ihmettelivät miten minä, jolla oli venäläinen etu- ja sukunimi olin heidän puolellaan. Heidän mielestään se oli käsittämätöntä. Kerroin ajavani kansalaisjärjestöissä kansainvälisiä ihmisoikeuksia kaikkiin maihin ja kaikkialle. Niihin periaatteisiin sopi hyvin pienten kansojen itsenäisyyshankkeiden suosiminen ja ajaminen.
Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt seikka oli eestiläisen nuorison isänmaallisuutta hehkuva aatteellisuus. En minä ollut sellaista havainnut Suomessa ellei nyt sitten taistolaisia, stalinisteja yms haluta laskea sellaiseen joukkoon. Minä en laskenut.
Erittäin suuren vaikutuksen teki suuri polkupyörämarssi ja sen jälkeen Suomenlahden rannalla järjestetty valtava iltajuhla. Eestiläiset olivat keksineet hyvin rauhallisen ja rauhanomaisen tavan osoittaa mieltä ja loistavaa yhteishenkeä. He järjestivät koko kansan polkupyöräretken jossa ajettiin Tallinnasta itään päin Narvan kaupunkiin, joka oli lähellä Venäjän rajaa. Narva oli Eestin kolmanneksi suurin kaupunki, jonka asukkaista noin 96% oli muita kuin kansallisuudeltaan eestiläisiä. Kaupunki oli kielellisesti täysin venäläinen. Asukkaat olivat muualta Neuvostoliitosta muuttaneita tai siirrettyjä ja puhuivat venäjää.
Polkupyöräretki oli vaikuttava näky. Polkupyöräilijöitä oli tuhansia ja vaikka heitä ajoi 2-3 rinnakkain niin letka oli varmaan ainakin 10-15 km pituinen. Kaikki olivat rentoja ja iloisia ja vilkuttelivat tien varsille kerääntyneille tuhansille ihmisille. Ja kaikki tärkeät henkilöt tunsivat toisensa. Ihan uskomaton verkosto.
Illalla nämä tuhannet, pääosin nuoret ihmiset kokoontuivat Suomenlahden rannalla sijaitsevalle valtavalle kilometrien pituiselle uimarantakaistaleelle ja siellä ryhdyttiin laulamaan isänmaallisia eestinkielisiä lauluja.
Tilaisuuden jälkeen kaikki poistuivat hyvässä järjestyksessä ja siististi rannalta. Mitään roskia ei ollut rannalla. Humalaisia en nähnyt yhtään. Ja eestiläiset ystäväni hiukan kyynisesti totesivat, jos paikalla on joku kännissä niin on varmasti kyse venäläisestä.
Samanlainen arvio muuten tehtiin prostituutiostakin.
Eräs eestiläisistä ystävistäni oli minua parikymmentä vuotta vanhempi lääkärirouva. Hänet oli monessa liemessä keitetty ja hän oli ollut karkotuksessa Siperiassakin aikoinaan. Hauska juttu oli myös kun hän kävi Suomessa niin hän kyseli mistä saisi ostaa kondomeja. No minä neuvoin hänet sillä pikkupaikkakunnalla sitten apteekkiin. Hiukan ihmettelin hänen ostoksiaan tältä osin ja rohkaistuinkin kysymään, että eikö Neuvostoliitossa ole kondomeja. Hän naurahti uteliaisuuttani ja kertoikin että hän oli ostanut niitä lapsilleen kun neuvostovalmisteiset kondomit hajosivat ja olivat epäluotettavia ja että eihän hän niitä ikänsä puolesta ( >60 v ) enää tarvinnut.
Samaisen rouvan kanssa keskustelimme paljon niitä näitä. Hän mm kertoi että hän tietää satoja tapoja valmistaa hyviä ruokia lähes pelkästään kanamunista. Ja syykin oli selvä: ne olivat ainoat ruokatavarat joita oli aina saatavissa häne kotipaikkakunnallaan.
Kerroin ihailevani eestiläisten nuorten ihanteellisuutta ja aatteellisuutta ja ettei meillä ollut sellaista suuremmin nähtävissä suomalaisissa nuorissa. Tämä samainen paljon elämää nähnyt rouva sanoikin, että kunhan he saavat itsenäisyyden niin seuraavien 5-10 vuoden kuluttua heidän nuorisonsa on ihan samanlaista kuin meillä. Ja niinhän siinä näyttää käyneen.
Mutta oli mielenkiintoista seurata tuota itsenäistymisprosessia läheltä ja osittain läheisin yhteyksin ihan sikäläisiin sisäpiireihin.
14.8.2011
Kun isä kaitafilmikameran osti
Ostin ensimmäisen kaitafilmikameran 51 v sitten muistaakseni heti toisesta tai kolmannesta palkastani. Taisin silloin olla juuri 15 v täyttänyt eli en minä silloin vielä mikään isä ollut, otsikosta huolimatta. Kamera käytti 8 mm kaitafilmiä ja taisi maksaa minun juoksupojan koko kuukauden palkan verran. Eikä se ollut mitenkään yleistä siihen aikaan. Taisin olla eräänlainen sen ajan 'early adopter' - vaikka ei sellaista nimitystä siihen aikaan käytetty.
Oli siinä ihmettelemistä. Meni useita vuosia ja markkinoille tuli paremman kuvanlaadun Super 8 kaitafilmi ja se vaati kaluston vaihtamista. Tavallinen 8 millinen filmi pysyi rinnalla vielä pitkään. Ostin huippuhienon kaitafilmikameran, mutta se oli hienosta suunnittelustaan huolimatta susi ja jäi harvinaiseksi Suomen markkinoilla. Onneksi sen sain takuuaikana palautettua maahantuojalle enkä enää kolmen vaihdokkaan jälkeen halunnut edes kokeilla koko merkkiä. Mutta Super 8 valloitti aika nopeasti markkinat ja tavallisen 8 mm filmin ostaminen alkoi vaikeutua.
Siirryin ammattimaisempaan 16 mm kameraan mutta sen käyttö tyrehtyi aika nopeasti kalliisin filmikustannuksiin enkä ollut vielä ehtinyt ostaa 16 mm esittämiseen projektoriakaan. Äänielokuvia en ehtinyt kokeilla. Oli sen verran hankalampaa ja rahaa vaativaa puuhaa. Ja taisi kuvioissa olla jo viini, laulu ja naiset johon aika opiskelun ja työnteon ohessa meni.
Aiheen tähän sain Petteri Järvisen blogikirjoituksesta, jossa hän kommentoi kameramainosta vuodelta 1973. Itäsaksalainen Praktica siinä mainostaa itseään viimeisenä kamerana, joka sinun pitää ostaa.
On minulla noita viimeisiä kameroita, kasettisoittimia ja nauhureita ollut. Ja nyt digiaikaan tuntuu että uusiintumisen vauhti vain kiihtyy. Digikamerasi vanhenee muutamassa vuodessa samoin videokamerasi jne.
Vanhojen kaitafilmien katselemista varten minulla on n 50 v vanha 8 mm kaitafilmiprojektori. Olen säilyttänyt sitä kuin silmäterää mutta jos siitä lamppu palaa niin tuskin enää löytyy varaosana. Jostain löytyy vielä vanhoja käytettyjä mutta suurin osa niistä on vain Super 8 filmille. Ainoa vaihtoehto on vanhojen kaitafilmien siirto DVD:lle jos ne haluaa säilyttää katseltavina jälkipolville. Siirtolaitteet ovat kalliit ja muunnospalvelua myyvät yritykset osaavat rahastaa.
Valokuvien ja diojen suhteen hankin laadukkaan skannerin jo muutama vuosi sitten mutta digitointi on hidasta puuhaa jos sen haluaa tehdä hyvin. Vanhat filminegatiivit ja diat säilyvät onneksi suhteellisen hyvin. Ja kuten moni sanoo niin kun siirryt eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyvät. Näin on käynyt minullekin.
Niin ja kohta videot ovat HD laatua tai peräti kolmeulotteisia ja kaikki vaatii taas uutta kalustoa. Eläkeläisten tulotasolla tuskin kilpajuoksussa mukana pysyminen on enää koko ajan mahdollistakaan vaikka kuinka olisi halua.
Tässä mietin vakavasti että alanko minäkin eläkeläisenä kirjoitella joulupukille joululahjatoivomuslistoja?
Oli siinä ihmettelemistä. Meni useita vuosia ja markkinoille tuli paremman kuvanlaadun Super 8 kaitafilmi ja se vaati kaluston vaihtamista. Tavallinen 8 millinen filmi pysyi rinnalla vielä pitkään. Ostin huippuhienon kaitafilmikameran, mutta se oli hienosta suunnittelustaan huolimatta susi ja jäi harvinaiseksi Suomen markkinoilla. Onneksi sen sain takuuaikana palautettua maahantuojalle enkä enää kolmen vaihdokkaan jälkeen halunnut edes kokeilla koko merkkiä. Mutta Super 8 valloitti aika nopeasti markkinat ja tavallisen 8 mm filmin ostaminen alkoi vaikeutua.
Siirryin ammattimaisempaan 16 mm kameraan mutta sen käyttö tyrehtyi aika nopeasti kalliisin filmikustannuksiin enkä ollut vielä ehtinyt ostaa 16 mm esittämiseen projektoriakaan. Äänielokuvia en ehtinyt kokeilla. Oli sen verran hankalampaa ja rahaa vaativaa puuhaa. Ja taisi kuvioissa olla jo viini, laulu ja naiset johon aika opiskelun ja työnteon ohessa meni.
Aiheen tähän sain Petteri Järvisen blogikirjoituksesta, jossa hän kommentoi kameramainosta vuodelta 1973. Itäsaksalainen Praktica siinä mainostaa itseään viimeisenä kamerana, joka sinun pitää ostaa.
On minulla noita viimeisiä kameroita, kasettisoittimia ja nauhureita ollut. Ja nyt digiaikaan tuntuu että uusiintumisen vauhti vain kiihtyy. Digikamerasi vanhenee muutamassa vuodessa samoin videokamerasi jne.
Vanhojen kaitafilmien katselemista varten minulla on n 50 v vanha 8 mm kaitafilmiprojektori. Olen säilyttänyt sitä kuin silmäterää mutta jos siitä lamppu palaa niin tuskin enää löytyy varaosana. Jostain löytyy vielä vanhoja käytettyjä mutta suurin osa niistä on vain Super 8 filmille. Ainoa vaihtoehto on vanhojen kaitafilmien siirto DVD:lle jos ne haluaa säilyttää katseltavina jälkipolville. Siirtolaitteet ovat kalliit ja muunnospalvelua myyvät yritykset osaavat rahastaa.
Valokuvien ja diojen suhteen hankin laadukkaan skannerin jo muutama vuosi sitten mutta digitointi on hidasta puuhaa jos sen haluaa tehdä hyvin. Vanhat filminegatiivit ja diat säilyvät onneksi suhteellisen hyvin. Ja kuten moni sanoo niin kun siirryt eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyvät. Näin on käynyt minullekin.
Niin ja kohta videot ovat HD laatua tai peräti kolmeulotteisia ja kaikki vaatii taas uutta kalustoa. Eläkeläisten tulotasolla tuskin kilpajuoksussa mukana pysyminen on enää koko ajan mahdollistakaan vaikka kuinka olisi halua.
Tässä mietin vakavasti että alanko minäkin eläkeläisenä kirjoitella joulupukille joululahjatoivomuslistoja?
9.8.2011
Swastika
Katsoin eilen Youtube'ista elokuvan nimeltä Swastika (suomeksi hakaristi). Se on jaettu seitsemään n 13 min palaseen Youtube'issa. Tuo moneen viipaleeseen jakaminen lienee Youtube'in rajoitus ilmaiselle. Vaikka elokuva on 38 vuotta sitten julkaistu se lienee tuolla Youtube'issa luvattomasti kuten tuhannet muutkin videopätkät.
Enhän minä olisi tiennyt koko elokuvan olemassaolo ellei historiaa harrastava ystäväni olisi minulle kertonut tilanneensa sellaisen Amazonista DVD:nä.
No minä olin tietenkin niin hätähousu että piti heti löytää tuo katsottavakseni ja sieltähän se löytyi Youtube'ista.
Elokuva on kooste ennen näkemättömistä harrastelijaelokuvista, joita mm Hitlerin lähipiiri oli kuvannut. Siis aineistoa joka julkaisuhetkellä 1973-74 oli suurelta yleisöltä näkemättä.
Ystäväni tiivisti hyvin arviointinsa elokuvasta ja viittasi meidän keskusteluissamme usein esillä olleeseen teemaan ihmisen moraalista. Se kuvasi ihmisiä hyvin tavanomaisissa yhteyksissä eikä pelkästään sitä filmiä katsomalla voinut uskoa, että kyse oli suorastaan demonisia hirmutekoja tehneistä henkilöistä. Niin sympaattiselta vaikutti elokuvan atmosfääri.
Olen usein moraalifilosofisissa keskusteluissa ystävieni kanssa esittänyt miten meissä kaikissa on sisäänrakennettuna pimeyden voimia. On vain kysymys mikä saa ne meissä toteutumaan. Hyvä tieteellinen esimerkkikoe on kuuluisa Milgramin tottelevaisuuskoe. Suosittelen kaikille siihen tutustumista. Se kertoo paljon meistä ihmisistä.
En puutu noihin vanhoihin hirmutekoihin tässä sillä ongelma ei ole mitenkään yksinkertainen. Tottakai minäkin tuomitsen ne jälkikäteen jyrkästi. Joskus halutaan nähdä helppo selitys, että jotkut ihmiset ovat vain "pahoja" ja sillä siisti. Norjan kesäiset järkyttävät massamurhat tulkitaan juuri tuollaisen pahan ilmenemismuodoiksi.
Raja pahaan on hiuksenhieno. On ihan turha hurskastella että jotkut pahaa tehneet olisivat pelkästään sairaita poikkeusyksilöitä eikä kukaan meistä "kunnon ihmisistä" voisi syyllistyä sellaiseen. Tuollaisen moraalisen ylemmyyden kuvitteleminen itsestään osoittaa vain ymmärtämättömyyttä.
Tuollaiset Hitlerin Saksan aikaan kuvatut filminpätkät näyttävät tavallisia "kunnon ihmisiä" ihan tavanomaisissa asioissa mitä nuo "kunnon ihmiset" tekevät. Ei siellä filmissä näy murhanhimo ja -kiihko silmissä heiluvia massamurhaajia vaikka kuvausten kohteena sellaisista teosta vastuullisia olikin. Asiayhteys vain oli erilainen.
Olen joskus piruuttani todennut keskustelukumppaniani ärsyttääkseni, että me suomalaisethan olimme todellisuudessa toisessa maailmansodassa Hitlerin ja natsi-Saksan liittolaisia. Että kovin suureen hurskasteluun ei välttämättä ole perusteita. Sekään asia ei tietenkään ollut noin yksinkertainen mutta antaa ponttaa keskusteluun.
Enhän minä olisi tiennyt koko elokuvan olemassaolo ellei historiaa harrastava ystäväni olisi minulle kertonut tilanneensa sellaisen Amazonista DVD:nä.
No minä olin tietenkin niin hätähousu että piti heti löytää tuo katsottavakseni ja sieltähän se löytyi Youtube'ista.
Elokuva on kooste ennen näkemättömistä harrastelijaelokuvista, joita mm Hitlerin lähipiiri oli kuvannut. Siis aineistoa joka julkaisuhetkellä 1973-74 oli suurelta yleisöltä näkemättä.
Ystäväni tiivisti hyvin arviointinsa elokuvasta ja viittasi meidän keskusteluissamme usein esillä olleeseen teemaan ihmisen moraalista. Se kuvasi ihmisiä hyvin tavanomaisissa yhteyksissä eikä pelkästään sitä filmiä katsomalla voinut uskoa, että kyse oli suorastaan demonisia hirmutekoja tehneistä henkilöistä. Niin sympaattiselta vaikutti elokuvan atmosfääri.
Olen usein moraalifilosofisissa keskusteluissa ystävieni kanssa esittänyt miten meissä kaikissa on sisäänrakennettuna pimeyden voimia. On vain kysymys mikä saa ne meissä toteutumaan. Hyvä tieteellinen esimerkkikoe on kuuluisa Milgramin tottelevaisuuskoe. Suosittelen kaikille siihen tutustumista. Se kertoo paljon meistä ihmisistä.
En puutu noihin vanhoihin hirmutekoihin tässä sillä ongelma ei ole mitenkään yksinkertainen. Tottakai minäkin tuomitsen ne jälkikäteen jyrkästi. Joskus halutaan nähdä helppo selitys, että jotkut ihmiset ovat vain "pahoja" ja sillä siisti. Norjan kesäiset järkyttävät massamurhat tulkitaan juuri tuollaisen pahan ilmenemismuodoiksi.
Raja pahaan on hiuksenhieno. On ihan turha hurskastella että jotkut pahaa tehneet olisivat pelkästään sairaita poikkeusyksilöitä eikä kukaan meistä "kunnon ihmisistä" voisi syyllistyä sellaiseen. Tuollaisen moraalisen ylemmyyden kuvitteleminen itsestään osoittaa vain ymmärtämättömyyttä.
Tuollaiset Hitlerin Saksan aikaan kuvatut filminpätkät näyttävät tavallisia "kunnon ihmisiä" ihan tavanomaisissa asioissa mitä nuo "kunnon ihmiset" tekevät. Ei siellä filmissä näy murhanhimo ja -kiihko silmissä heiluvia massamurhaajia vaikka kuvausten kohteena sellaisista teosta vastuullisia olikin. Asiayhteys vain oli erilainen.
Olen joskus piruuttani todennut keskustelukumppaniani ärsyttääkseni, että me suomalaisethan olimme todellisuudessa toisessa maailmansodassa Hitlerin ja natsi-Saksan liittolaisia. Että kovin suureen hurskasteluun ei välttämättä ole perusteita. Sekään asia ei tietenkään ollut noin yksinkertainen mutta antaa ponttaa keskusteluun.
8.8.2011
Omituisia mietteitä
Olen usein miettinyt miten urheilukilpailujen keihään- tai moukarinheitossa mittamiehet ovat juuri siinä sektorissa minne heitto osuu ja usein hyvin lähellä osumapaikkaa ja hyvin harvoin kuulee että olisi tapahtunut onnettomuuksia. Eli onko mittamiehet varmoja keihään tullessa kohti ettei se osu heihin? Eli ovatko he taitavia väistämään vai ovatko heittäjät niin taitavia ja osumatarkkoja, että heittävät juuri haluttuun paikkaan? Eikö koskaan tule huteja? Jos tulee huteja niin näkeekö mittamies sen vielä keihään tai moukarin lentäessä ja pystyy väistämään?
Siinä kysymyksiä jotka ovat askarruttaneet mieltäni jo vuosia mutta en ole vain kehdannut kysyä. Olen ajatellut että asia on varmaan kaikille urheilufriikeille päivänselvä ja nolaan vain itseni kysyessäni tyhmiä. No rohkaisin kuitenkin mieleni ja tein edellä noita ihmetteleviä kysymyksiä jospa joku lukija tietäisi viisaan vastauksen.
Siinä kysymyksiä jotka ovat askarruttaneet mieltäni jo vuosia mutta en ole vain kehdannut kysyä. Olen ajatellut että asia on varmaan kaikille urheilufriikeille päivänselvä ja nolaan vain itseni kysyessäni tyhmiä. No rohkaisin kuitenkin mieleni ja tein edellä noita ihmetteleviä kysymyksiä jospa joku lukija tietäisi viisaan vastauksen.
7.8.2011
Viha- ja nimimerkkikirjoittamisesta
Yhä enemmän näkee mediassa puheenvuoroja, että nimimerkkikirjoittaminen pitäisi kieltää medioissa kokonaan. Monet sanomalehdet ovatkin julistaneet yleisönosastokirjoittamisensa pääsäännöksi omalla nimellä allekirjoittamisen. Helsingin Sanomat teki muutoksen jo kauan aikaa sitten, mutta suostui poikkeuksellisesti joissakin tilanteissa julkaisemaan kirjoituksen nimimerkillä.
Minusta nimimerkillä esiintymisen kieltäminen rajoittaa omalla tavallaan sananvapautta. No, eihän yleisönosastokirjoittelu esimerkiksi sanomalehdissä ole koskaan ollut vapaata vaan kyseisen lehden etukäteen valvomaa, moderoimaa - minun sanastossani helposti myös käsitettävissä enemmän tai vähemmän sensuroiduksi.
Moni vapaasta tiedonvälityksestä aidosti huolestunut on kiinnittänyt huomiota siihen näkökohtaan, että monen työelämässä kiinni olevan suut tukitaan estämällä käytännössä heitä osallistumasta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Muodollisestihan heitä ei estetä mutta jos nimimerkkikirjoittamisen ollessa kielletty joudut allekirjoittamaan omalla nimelläsi kirjoituksesi et mielellään paljasta tietojasi tai mielipidettäsi asiasta.
Enkä minä tarkoita että mikä tahansa kirjoittelu nimimerkin suojassa pitäisi sallia. Solvaava tai herjaava kirjoittelu on jo nykyään kielletty ja rangaistu. Ja nykyisilläkin nimimerkkikirjoittelusäännöillä ainakin lehdet ovat vaatineet tietoonsa kirjoittajan oikeat tiedot.
Minusta oikeampi linja voisi olla, että pääsääntöisesti nimimerkkikirjoittelu sallittaisiin ja tietenkin siten että toimituksella on tieto oikeasta kirjoittajasta. Ja vain arveluttavissa tapauksissa vaadittaisiin kirjoituksen julkaiseminen omalla allekirjoituksella. Toimitukselle tuo olisi ehkä raskaampi mutta turvaisi tarvittavan anonymiteetin.
Nettiin kirjoittelun asiallisuuden turvaaminen on paljon vaikeampaa. Sensurointia (käytän tässä asiasta sen oikeaa nimitystä!) haluaville pitää todeta että netin kansainvälisyyden vuoksi valvonta on lähes mahdotonta. Lapsipornosivujen kaltainen operaattoreiden harkintaan uskottu sensurointi, vaikka tapahtuukin poliisin johdolla, on ihan tyhjänpäiväinen kahdestakin syystä. Siellä tapahtuu iso määrä virheitä ja sen kiertäminen on lähes lasten leikkiä. Iranin, Saudi-Arabian, Pohjois-Korean tai Kiinan tyylinen koko valtakunnan ulkomaanliikenteen suodattaminen ei-toivottavalta aineistolta vaatisi valtavat järjestelmät ja inhimillisetkin voimavarat koko sensuroinnin toteuttamiseen. Ja nekin järjestelmät kyetään kiertämään kuten kertovat Saudi-Arabian ja Kiinan olosuhteisiin perehtyneet tuttuni. Hyvä puoli olisi että sensurointitekniikkaa em maihin on myyty Suomesta käsin jolloin saisivat kotimarkkinoille myytyä jo ulkomailla testattua ja koeteltua tekniikkaa.
Norjan traagiset joukkomurhat ovat kiihdyttäneet Suomessa puheenvuoroja vihakirjoittelun suitsimiseksi. Suomessahan säädettiin kesäkuussa 2011 voimaan tullut ns vihakirjoituslaki.
Tuota lakia säädettäessä siitä antoi lausuntonsa (sähköistä) sananvapautta ja yksityisyyttä puolustava EFFI. EFFIn lausunto on luettavissa tässä. Kannattaa lukea. Siitä selviää miten epämääräiselle pohjalle koko viharikoslainsäädäntö on säädetty ja miten se mahdollistaa mielipidesensuurin ja mielivallankin.
Jotkut asiantuntijat ovatkin kaukonäköisesti huomauttaneet tulevaisuuden uhkista. Toistaiseksi me elämme Suomessa suhteellisen järjestäytyneissä oloissa mutta milloinkaan emme tiedä milloin me kansalaiset alamme tarvita meitä julkiselta vallan suojelevaa lainsäädäntöä jos valtakiemurat radikaalisti muuttuisivat. Siinä vaiheessa on myöhäistä vaatia lakien palauttamista ennalleen.
Ihan mielenkiintoinen on EFFIn aloite, että 'opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisee välittömästi salassa valmistellun ehdotuksensa Internetin sensuroimiseksi'. Eli kyse ei ole mistään henkisesti labiilien kansalaisten vainoharhoista tai nimettömästä vihakirjoittelusta vaan ihan todellisesta kulissien takana valmisteilla olevasta lisätystä sensuurista.
Olkaa valppaina ja kavahtakaa kansalaiset. 'Isoveli' suunnittelee koko ajan valvonnan lisäämistä. Tuskin te hyväksytte sitä, että esimerkiksi Iranissa, Kiinassa tai Saudi-Arabiassa joutuisivat 'vastarannan kiiskitkin' allekirjoittamaan omalla nimensä heidän henkensäkin vaarantavat mielipiteensä?
Minusta nimimerkillä esiintymisen kieltäminen rajoittaa omalla tavallaan sananvapautta. No, eihän yleisönosastokirjoittelu esimerkiksi sanomalehdissä ole koskaan ollut vapaata vaan kyseisen lehden etukäteen valvomaa, moderoimaa - minun sanastossani helposti myös käsitettävissä enemmän tai vähemmän sensuroiduksi.
Moni vapaasta tiedonvälityksestä aidosti huolestunut on kiinnittänyt huomiota siihen näkökohtaan, että monen työelämässä kiinni olevan suut tukitaan estämällä käytännössä heitä osallistumasta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Muodollisestihan heitä ei estetä mutta jos nimimerkkikirjoittamisen ollessa kielletty joudut allekirjoittamaan omalla nimelläsi kirjoituksesi et mielellään paljasta tietojasi tai mielipidettäsi asiasta.
Enkä minä tarkoita että mikä tahansa kirjoittelu nimimerkin suojassa pitäisi sallia. Solvaava tai herjaava kirjoittelu on jo nykyään kielletty ja rangaistu. Ja nykyisilläkin nimimerkkikirjoittelusäännöillä ainakin lehdet ovat vaatineet tietoonsa kirjoittajan oikeat tiedot.
Minusta oikeampi linja voisi olla, että pääsääntöisesti nimimerkkikirjoittelu sallittaisiin ja tietenkin siten että toimituksella on tieto oikeasta kirjoittajasta. Ja vain arveluttavissa tapauksissa vaadittaisiin kirjoituksen julkaiseminen omalla allekirjoituksella. Toimitukselle tuo olisi ehkä raskaampi mutta turvaisi tarvittavan anonymiteetin.
Nettiin kirjoittelun asiallisuuden turvaaminen on paljon vaikeampaa. Sensurointia (käytän tässä asiasta sen oikeaa nimitystä!) haluaville pitää todeta että netin kansainvälisyyden vuoksi valvonta on lähes mahdotonta. Lapsipornosivujen kaltainen operaattoreiden harkintaan uskottu sensurointi, vaikka tapahtuukin poliisin johdolla, on ihan tyhjänpäiväinen kahdestakin syystä. Siellä tapahtuu iso määrä virheitä ja sen kiertäminen on lähes lasten leikkiä. Iranin, Saudi-Arabian, Pohjois-Korean tai Kiinan tyylinen koko valtakunnan ulkomaanliikenteen suodattaminen ei-toivottavalta aineistolta vaatisi valtavat järjestelmät ja inhimillisetkin voimavarat koko sensuroinnin toteuttamiseen. Ja nekin järjestelmät kyetään kiertämään kuten kertovat Saudi-Arabian ja Kiinan olosuhteisiin perehtyneet tuttuni. Hyvä puoli olisi että sensurointitekniikkaa em maihin on myyty Suomesta käsin jolloin saisivat kotimarkkinoille myytyä jo ulkomailla testattua ja koeteltua tekniikkaa.
Norjan traagiset joukkomurhat ovat kiihdyttäneet Suomessa puheenvuoroja vihakirjoittelun suitsimiseksi. Suomessahan säädettiin kesäkuussa 2011 voimaan tullut ns vihakirjoituslaki.
Tuota lakia säädettäessä siitä antoi lausuntonsa (sähköistä) sananvapautta ja yksityisyyttä puolustava EFFI. EFFIn lausunto on luettavissa tässä. Kannattaa lukea. Siitä selviää miten epämääräiselle pohjalle koko viharikoslainsäädäntö on säädetty ja miten se mahdollistaa mielipidesensuurin ja mielivallankin.
Jotkut asiantuntijat ovatkin kaukonäköisesti huomauttaneet tulevaisuuden uhkista. Toistaiseksi me elämme Suomessa suhteellisen järjestäytyneissä oloissa mutta milloinkaan emme tiedä milloin me kansalaiset alamme tarvita meitä julkiselta vallan suojelevaa lainsäädäntöä jos valtakiemurat radikaalisti muuttuisivat. Siinä vaiheessa on myöhäistä vaatia lakien palauttamista ennalleen.
Ihan mielenkiintoinen on EFFIn aloite, että 'opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisee välittömästi salassa valmistellun ehdotuksensa Internetin sensuroimiseksi'. Eli kyse ei ole mistään henkisesti labiilien kansalaisten vainoharhoista tai nimettömästä vihakirjoittelusta vaan ihan todellisesta kulissien takana valmisteilla olevasta lisätystä sensuurista.
Olkaa valppaina ja kavahtakaa kansalaiset. 'Isoveli' suunnittelee koko ajan valvonnan lisäämistä. Tuskin te hyväksytte sitä, että esimerkiksi Iranissa, Kiinassa tai Saudi-Arabiassa joutuisivat 'vastarannan kiiskitkin' allekirjoittamaan omalla nimensä heidän henkensäkin vaarantavat mielipiteensä?
Tupo vai palkkakatto?
Olen jo vuosia kuunnellut julkisuudessa miten EK jatkuvasti vakuuttelee ettei paluuta tupo:on ole.
Kuitenkin jo vuosia on EK vaatinut palkansaajajärjestöiltä palkkamalttia. Ja samalla EK on antanut jäsenjärjestöilleen ehkä epäviralliset mutta hyvin tiedossa olevat palkkaraamit ja suorastaan palkkakaton, jota kaikki työnantajajärjestöt tuntuvat noudattavan.
En ymmärrä mikä on se suuri ero palkkakaton ja tupon välillä? Minusta molemmat määräävät (lähes?) samalla tavoin työehtosopimusten palkkaraamit. Aika vähän jos ollenkaan on ollut nähtävissä mitään alakohtaisia joustoja, joita erilainen tuottavuuden kehitys olisi mahdollistanut. Ja jota kehitystä alakohtaisten työehtosopimusten olisi pitänyt mahdollistaa.
Mutta jos ajattelen kilpailulainsäädäntöä niin minusta kyse on selvästä ostokartellista. Määrätään palkkakatto joka on siis reunaehto työvoiman korkeimman ostohinnan kehityksestä. Tosin en ole perehtynyt koskeeko kilpailulainsäädäntö työmarkkinoita. Mutta yhtä kaikki samanlainen toisen osapuolen määräämä kilpailunrajoitus on kyseessä.
Kuitenkin jo vuosia on EK vaatinut palkansaajajärjestöiltä palkkamalttia. Ja samalla EK on antanut jäsenjärjestöilleen ehkä epäviralliset mutta hyvin tiedossa olevat palkkaraamit ja suorastaan palkkakaton, jota kaikki työnantajajärjestöt tuntuvat noudattavan.
En ymmärrä mikä on se suuri ero palkkakaton ja tupon välillä? Minusta molemmat määräävät (lähes?) samalla tavoin työehtosopimusten palkkaraamit. Aika vähän jos ollenkaan on ollut nähtävissä mitään alakohtaisia joustoja, joita erilainen tuottavuuden kehitys olisi mahdollistanut. Ja jota kehitystä alakohtaisten työehtosopimusten olisi pitänyt mahdollistaa.
Mutta jos ajattelen kilpailulainsäädäntöä niin minusta kyse on selvästä ostokartellista. Määrätään palkkakatto joka on siis reunaehto työvoiman korkeimman ostohinnan kehityksestä. Tosin en ole perehtynyt koskeeko kilpailulainsäädäntö työmarkkinoita. Mutta yhtä kaikki samanlainen toisen osapuolen määräämä kilpailunrajoitus on kyseessä.
6.8.2011
Menneen ajan sosiaalipolitiikasta
Paljon yli 30 vuotta sitten erosimme ensimmäisen vaimoni kanssa ja kaikki kolme lasta jäivät hänen huoltoonsa. No ei sen enempää siitä varsinaisesta eroprosessista. Se meni asiallisesti josta myös kunnia ex-vaimolleni. Yhteisesti palkkaamamme naisjuristi vaikutti hiukan suosivan naisasiakastaan. Jouduin muistuttamaan, että myös minä olin hänen asiakkaansa.
Siihen aikaan elatusmaksut sovittiin tai määrättiin tuomioistuimissa karkeasti vain kaavamaisena prosenttiosuutena elatusvelvollisen bruttotuloista ja kerrottiin lasten lukumäärällä. Ja yksinhuoltajaksi aikova sai auliisti neuvoja lastensuojeluviranomaisilta. Missään ei käytännössä kysytty elatusvelvollisen maksukykyä. Usein elatusvelvollisella jäi elatusmaksujen ja verojen jälkeen omaan tai uusperheensä elättämiseen bruttotuloistaan vain joku 15-30%. Ja summat olivat usein niin isoja että kohtuutuloinenkin elatusvelvollinen tuomittiin köyhyyteen niin pitkäksi aikaa kunnes lapset tulisivat täysi-ikäisiksi. Sen jälkeenkin oli vielä lastensuojeluvirnaomaisten painostuksen uhka että elatusmaksuja maksatetaan niin kauan kuin lapset opiskelevat. Eli lasten iästä eron hetkellä riippuen oli usein kyse lähes 20 vuoden köyhyydestä.
Sivusin aihetta aika pitkään yli 2 vuotta sitten blogikirjoituksessani 'Radikaaleja'.
Asetelma tuli jälleen mieleeni kun löysin netistä surffatessani viittauksen siteeraamaani tutkimukseen: Perhekustannusten Tasausjärjestelmä Suomessa: Latuma Projektin Loppuraportti, Matti Heikkilä, julkaisija Sosiaalihallitus ISBN 951-46-4887-0.
Tuossa Latuma-projektissa kehitetyllä tietokonemallilla oli analysoitu erilaisia perhemalleja ja -kokoja. Siellä tulivat hyvin esiin silloiset tulosiirrot, verotus yms ja muut kannusteloukut. Latuma projektin tulokset olivat siihen aikaan ja sen aikaiseen poliittiseen ilmastoon nähden 'väärät'. Sieltä nimittäin selvisi, että pienituloinenkin muutaman lapsen yksinhuoltaja selvisi taloudellisesti varsin hyvin kun vertaus tehtiin suurempituloisiin kahden työssä käyvän huoltajan perheisiin. Ansiokas tutkimus vaiettiin ja kuopattiin hiljaisuudessa.
Kun minä esitin laskelmat näitä asioita työkseen käsitteleville Helsingin kaupungin lastensuojeluviranomaisille he eivät uskoneet silmiään että käytettävissä olevat tulot yksinhuoltajalla olivat niin korkeat verrattuna elatusvelvollisen käytettävissä oleviin tuloihin. Olin tehnyt esimerkkilaskelmat minun aidolla aineistolla. Siellä virastossahan pääsääntöisesti toitotettiin vain mantraa miten huonossa taloudellisessa asemassa olivat yksinhuoltajat. Ja elatusvelvollisia painostettiin melko hurjiinkin elatusmaksuihin. Pitää muistaa että siihen aikaan yksinhuoltajat olivat pääasiassa naisia ja elatusvelvolliset siten miehiä, mitä asetelma taitaa edelleenkin olla.
Usein näissä eroasetelmissa on valitettavasti mukana myös alkoholi. Tosin ei meidän tapauksessamme. Eli elatusvelvolliseksi päätyy se hiukan huikenteleva isä ja lastensuojeluviranomaiset ryhtyvät lasten lisäksi suojelemaan madonnamaiseen asemaan nostettua yksinhuoltajaäitiä. Vaikea on siinä isän saada ylimääräisiä sympatiapisteitä. Hyvä jos edes saa viranomaisilta edes tasapuolista kohtelua.
No onneksi nuo asiat ovat minulla henkilökohtaisesti jo takanapäin enkä kanna niistä kaikesta huolimatta mitään suurempia traumojakaan. Elämä nyt on vain kulkenut omaa rataansa. Ja elatusmaksujen määräytymisperuste lienee sekin muuttunut perusteiltaan järkevämmäksi.
Siihen aikaan elatusmaksut sovittiin tai määrättiin tuomioistuimissa karkeasti vain kaavamaisena prosenttiosuutena elatusvelvollisen bruttotuloista ja kerrottiin lasten lukumäärällä. Ja yksinhuoltajaksi aikova sai auliisti neuvoja lastensuojeluviranomaisilta. Missään ei käytännössä kysytty elatusvelvollisen maksukykyä. Usein elatusvelvollisella jäi elatusmaksujen ja verojen jälkeen omaan tai uusperheensä elättämiseen bruttotuloistaan vain joku 15-30%. Ja summat olivat usein niin isoja että kohtuutuloinenkin elatusvelvollinen tuomittiin köyhyyteen niin pitkäksi aikaa kunnes lapset tulisivat täysi-ikäisiksi. Sen jälkeenkin oli vielä lastensuojeluvirnaomaisten painostuksen uhka että elatusmaksuja maksatetaan niin kauan kuin lapset opiskelevat. Eli lasten iästä eron hetkellä riippuen oli usein kyse lähes 20 vuoden köyhyydestä.
Sivusin aihetta aika pitkään yli 2 vuotta sitten blogikirjoituksessani 'Radikaaleja'.
Asetelma tuli jälleen mieleeni kun löysin netistä surffatessani viittauksen siteeraamaani tutkimukseen: Perhekustannusten Tasausjärjestelmä Suomessa: Latuma Projektin Loppuraportti, Matti Heikkilä, julkaisija Sosiaalihallitus ISBN 951-46-4887-0.
Tuossa Latuma-projektissa kehitetyllä tietokonemallilla oli analysoitu erilaisia perhemalleja ja -kokoja. Siellä tulivat hyvin esiin silloiset tulosiirrot, verotus yms ja muut kannusteloukut. Latuma projektin tulokset olivat siihen aikaan ja sen aikaiseen poliittiseen ilmastoon nähden 'väärät'. Sieltä nimittäin selvisi, että pienituloinenkin muutaman lapsen yksinhuoltaja selvisi taloudellisesti varsin hyvin kun vertaus tehtiin suurempituloisiin kahden työssä käyvän huoltajan perheisiin. Ansiokas tutkimus vaiettiin ja kuopattiin hiljaisuudessa.
Kun minä esitin laskelmat näitä asioita työkseen käsitteleville Helsingin kaupungin lastensuojeluviranomaisille he eivät uskoneet silmiään että käytettävissä olevat tulot yksinhuoltajalla olivat niin korkeat verrattuna elatusvelvollisen käytettävissä oleviin tuloihin. Olin tehnyt esimerkkilaskelmat minun aidolla aineistolla. Siellä virastossahan pääsääntöisesti toitotettiin vain mantraa miten huonossa taloudellisessa asemassa olivat yksinhuoltajat. Ja elatusvelvollisia painostettiin melko hurjiinkin elatusmaksuihin. Pitää muistaa että siihen aikaan yksinhuoltajat olivat pääasiassa naisia ja elatusvelvolliset siten miehiä, mitä asetelma taitaa edelleenkin olla.
Usein näissä eroasetelmissa on valitettavasti mukana myös alkoholi. Tosin ei meidän tapauksessamme. Eli elatusvelvolliseksi päätyy se hiukan huikenteleva isä ja lastensuojeluviranomaiset ryhtyvät lasten lisäksi suojelemaan madonnamaiseen asemaan nostettua yksinhuoltajaäitiä. Vaikea on siinä isän saada ylimääräisiä sympatiapisteitä. Hyvä jos edes saa viranomaisilta edes tasapuolista kohtelua.
No onneksi nuo asiat ovat minulla henkilökohtaisesti jo takanapäin enkä kanna niistä kaikesta huolimatta mitään suurempia traumojakaan. Elämä nyt on vain kulkenut omaa rataansa. Ja elatusmaksujen määräytymisperuste lienee sekin muuttunut perusteiltaan järkevämmäksi.
Hernekeittoa ja kuohuviiniä
Toissa päivänä alkoi tehdä mieli hernekeittoa. Ostin ainekset ja laitoin kuivatut herneet likoamaan yön yli. Torstaina iltapäivällä tein hernekeiton. Aika iso kattilallinen siitä tuli ja mietin että pakastanko osan. Vai syönkö sitä kolmena peräkkäisenä päivänä. Yleensä saman ruoan syöminen kolmantena päivänä alkaa tympiä vaikka olisi hyvääkin.
Kyllä itse tehty hernekeitto oli ja on hyvää. Suola oli ainoa jota olin laittanut ehkä hivenen liikaa.
Olen viime aikoina maistellut erilaisia kotimaisia tilaviinejä. Osan olin ostanut jo viime vuonna kun kävin Valamon luostarissa. Ja nyt muutama viikko sitten käytiin pojan kanssa mökiltä käsin Pälkäneellä Rönnvikin viinitilalla. Kun olin juonut kaikki varastoimani tilaviinit teki mieli punaviinin sijasta jotain valkoista ja kuivaa. Kun varastossani ei ollut valkoviiniä ollenkaan avasin yhden kuohuviinipulloista. Ei ollut omia lempikuohuviinejäni mutta oli kuitenkin kuivaa. Hyvää palanpainiketta hernekeitolle.
Olin viime vuonna ostanut korkin jolla vajaan samppanja- tai kuohuviinipullon voi sulkea. Alkosta ostin. En minä aina jaksa yksin juoda kokonaista pulloa kerralla niin tuollainen korkki on paikallaan. Eikä kaikista suosikkikuohuviineistäni ole pikkupulloja. En ollut vielä aikaisemmin käyttänyt tuota korkkia mutta näytti se hyvin hoitavan tehtävänsä.
Tavallisen viinipullojen sulkemiseen tarkoitetun ns vakuumikorkin olin ostanut myös viime vuonna mutta se oli ollut jo pitkään käytössä. Noita vakuumikorkkeja ja -pumppuja sai Alkon lisäksi Clas Ohlssonilta, missä sellainen oli paljon Alkoa halvempi.
Seuraava arkiruoka jota taidan taas pitkästä aikaa tehdä ehkä ensi viikolla on lihamakaronilaatikko. Lopetin nimittäin lihamakaronilaatikkoeinesten käytön sen jälkeen kun luin tuoteselosteen ja kauhistuin mistä kamarasta ja broilerinnahasta yms se on oikein tehty. Sama juttu kävi makkaroiden kanssa kun luin tuoteselosteita. Kotimaisista makkaroistakin ostan korkeintaan jotain A-luokan ruokamakkaroita.
Minulla on lihamakaronilaatikosta kaksi versiota. Toisessa on jauhelihan sijasta käytetty soijarouhetta. Sellaista teen jos tiedän että kasvisyöjiä (sellaisia lakto-ovo-vegetaristeja kuin on tyttäreni ja vaimoni) on tulossa kyläilemään. Jopa Amerikassa asuva tyttäreni muistelee laittamaani lihamakaronilaatikkoa vaikka en laitakaan jauhelihaan tavallista sipulia. Kas kun en itse syö muita sipuleja kuin valkosipulia. Valkosipulia käytän jos tiedän että en ole menossa mihinkään. Syytä en tiedä, mutta minulla haisee valkosipuli ihohuokosista vielä seuraavana päivänä. Mutta lihamakaronilaatikossani on chili- ja cayennepippureita, soijakastiketta yms ettei voi väittää mauttomaksi.
Ei nuo oikein ole karppaaja-laihduttajan diettiin sopivia, mutta sallin joskus itselleni poikkeamat. Pitää olla armollinen.
Alkoi tulla nälkä kun kirjoittelen tätä mutta pitää vaan olla kovana ja mennä nukkumaan.
Kyllä itse tehty hernekeitto oli ja on hyvää. Suola oli ainoa jota olin laittanut ehkä hivenen liikaa.
Olen viime aikoina maistellut erilaisia kotimaisia tilaviinejä. Osan olin ostanut jo viime vuonna kun kävin Valamon luostarissa. Ja nyt muutama viikko sitten käytiin pojan kanssa mökiltä käsin Pälkäneellä Rönnvikin viinitilalla. Kun olin juonut kaikki varastoimani tilaviinit teki mieli punaviinin sijasta jotain valkoista ja kuivaa. Kun varastossani ei ollut valkoviiniä ollenkaan avasin yhden kuohuviinipulloista. Ei ollut omia lempikuohuviinejäni mutta oli kuitenkin kuivaa. Hyvää palanpainiketta hernekeitolle.
Olin viime vuonna ostanut korkin jolla vajaan samppanja- tai kuohuviinipullon voi sulkea. Alkosta ostin. En minä aina jaksa yksin juoda kokonaista pulloa kerralla niin tuollainen korkki on paikallaan. Eikä kaikista suosikkikuohuviineistäni ole pikkupulloja. En ollut vielä aikaisemmin käyttänyt tuota korkkia mutta näytti se hyvin hoitavan tehtävänsä.
Tavallisen viinipullojen sulkemiseen tarkoitetun ns vakuumikorkin olin ostanut myös viime vuonna mutta se oli ollut jo pitkään käytössä. Noita vakuumikorkkeja ja -pumppuja sai Alkon lisäksi Clas Ohlssonilta, missä sellainen oli paljon Alkoa halvempi.
Seuraava arkiruoka jota taidan taas pitkästä aikaa tehdä ehkä ensi viikolla on lihamakaronilaatikko. Lopetin nimittäin lihamakaronilaatikkoeinesten käytön sen jälkeen kun luin tuoteselosteen ja kauhistuin mistä kamarasta ja broilerinnahasta yms se on oikein tehty. Sama juttu kävi makkaroiden kanssa kun luin tuoteselosteita. Kotimaisista makkaroistakin ostan korkeintaan jotain A-luokan ruokamakkaroita.
Minulla on lihamakaronilaatikosta kaksi versiota. Toisessa on jauhelihan sijasta käytetty soijarouhetta. Sellaista teen jos tiedän että kasvisyöjiä (sellaisia lakto-ovo-vegetaristeja kuin on tyttäreni ja vaimoni) on tulossa kyläilemään. Jopa Amerikassa asuva tyttäreni muistelee laittamaani lihamakaronilaatikkoa vaikka en laitakaan jauhelihaan tavallista sipulia. Kas kun en itse syö muita sipuleja kuin valkosipulia. Valkosipulia käytän jos tiedän että en ole menossa mihinkään. Syytä en tiedä, mutta minulla haisee valkosipuli ihohuokosista vielä seuraavana päivänä. Mutta lihamakaronilaatikossani on chili- ja cayennepippureita, soijakastiketta yms ettei voi väittää mauttomaksi.
Ei nuo oikein ole karppaaja-laihduttajan diettiin sopivia, mutta sallin joskus itselleni poikkeamat. Pitää olla armollinen.
Alkoi tulla nälkä kun kirjoittelen tätä mutta pitää vaan olla kovana ja mennä nukkumaan.
3.8.2011
Eläkerahastot ja väestöpyramidi
Olen mietiskellyt vakavasti olisiko ylipäänsä mahdollista että eläkerahastoja ryhdyttäisiin purkamaan? Rahakirstujen päällä kun istuu niin moni työntekijäjärjestönkin edustaja. Saavat sieltä mukavia "pieniä" sivutuloja ja tarvittaessa eläkejärjestelmän piiristä löytyy mukava, isopalkkainen suojatyöpaikkakin. Noiden rahakirstujen hallinnoija on hyvin lähellä samaa asemaa kuin toisista isoista rahavirroista päättävät pankkiirit. Kuka vallastaan haluaisi luopua? Ilman jättiläismäisiä rahastoja ei valtaa enää olisi entisellä tavalla.
Ikäluokat pienenevät, muuten yllättävän vähän sittenkin, kun siirrytään suurista ikäluokista nuorempiin mutta ei siellä vanhemmassa päässäkään kaikki loputtomiin hengissä selviä.
Kallista on pitkään maksettavat työkyvyttömyyseläkkeet. Tosin niitähän on ajat sitten muokattu huonommiksi. Nuorena työkyvyttömäksi tullut saa huomattavasti huonompaa eläkettä kuin täyden työuran tekevä vanhuuseläkeläinen.
Olen jo aikaisemmin kiinnittänyt myös huomiota blogissani eläkejärjestelmiin lisättyyn elinaikakertoimeen. En sinänsä purnaa tuollaisen elinaikakertoimen ottamista mukaan eläkejärjestelmiin. Olen vain yrittänyt kiinnittää huomiota siihen epätasa-arvoiseen tosiseikkaan, että naiset ehtivät nauttia vanhuuseläkettä kaksinkertaisen ajan miehiin verrattuna pidemmän elinaikaodotuksena johdosta.
Yritin selvittää muutenkin muutamia kuukausia sitten eräiltä eläkejärjestelmiemme asiantuntijoilta miten rahastointi on eläkejärjestelmissämme ylipäänsä määritelty ja missä. Yllättävää oli, että esimerkiksi Työeläkevakuuttajat - TELA ry ei useammista yhteydenotoista huolimatta vastannut ollenkaan sähköposteihini. Vaikka he mainostavat nettisivullaan:
TELA eläketiedotuksen tehtävä on jakaa vakuutetuille tietoa maamme työeläkejärjestelmästä ja vakuutettujen eläketurvasta sekä siihen kiinteästi liittyvästä lakisääteisestä sosiaaliturvasta.
Sen verran vaikutti ilmeisesti aralta aiheelta.
Eräältä työeläkevakuutuksen huippuasiantuntijalta sain erinomaisen selvityksen. Jätän asiantuntijan nimen tässä mainitsematta ettei hän saa vaikeuksia työelämässä vakuutusmaailmassa.
Ei ole mitään selkeitä määräyksiä rahastoinnista. Eläkevakuutusyhtiöt, myös meitä edustavine luottamushenkilöineen päättävät yhdessä ajoittain näistä rahoituksen periaatteista ja siunauttavat päättämänsä sitten ministeriöllä ja tarvittaessa käytetään eduskunnassa. Eduskunnassa ne menevät usein läpihuutojuttuina kun siellä uskotaan että jos työnantajat ja työntekijät yhdessä hallinoivat tuota järjestelmää ja ovat asiantuntijoina päässet sopimukseen ei heillä voi olla mitään huomautettavaa - kai ne tietävät mitä ovat sopineet. Rahastointi on siis vain muodollisesti valvontaviranomaisten ja eduskunnan valvonnassa.
Tietääkseni Suomen eläkerahastot ovat BKT:hen suhteutettuna tällä hetkellä Euroopan suurimmat.
Ikäluokat pienenevät, muuten yllättävän vähän sittenkin, kun siirrytään suurista ikäluokista nuorempiin mutta ei siellä vanhemmassa päässäkään kaikki loputtomiin hengissä selviä.
Kallista on pitkään maksettavat työkyvyttömyyseläkkeet. Tosin niitähän on ajat sitten muokattu huonommiksi. Nuorena työkyvyttömäksi tullut saa huomattavasti huonompaa eläkettä kuin täyden työuran tekevä vanhuuseläkeläinen.
Olen jo aikaisemmin kiinnittänyt myös huomiota blogissani eläkejärjestelmiin lisättyyn elinaikakertoimeen. En sinänsä purnaa tuollaisen elinaikakertoimen ottamista mukaan eläkejärjestelmiin. Olen vain yrittänyt kiinnittää huomiota siihen epätasa-arvoiseen tosiseikkaan, että naiset ehtivät nauttia vanhuuseläkettä kaksinkertaisen ajan miehiin verrattuna pidemmän elinaikaodotuksena johdosta.
Yritin selvittää muutenkin muutamia kuukausia sitten eräiltä eläkejärjestelmiemme asiantuntijoilta miten rahastointi on eläkejärjestelmissämme ylipäänsä määritelty ja missä. Yllättävää oli, että esimerkiksi Työeläkevakuuttajat - TELA ry ei useammista yhteydenotoista huolimatta vastannut ollenkaan sähköposteihini. Vaikka he mainostavat nettisivullaan:
TELA eläketiedotuksen tehtävä on jakaa vakuutetuille tietoa maamme työeläkejärjestelmästä ja vakuutettujen eläketurvasta sekä siihen kiinteästi liittyvästä lakisääteisestä sosiaaliturvasta.
Sen verran vaikutti ilmeisesti aralta aiheelta.
Eräältä työeläkevakuutuksen huippuasiantuntijalta sain erinomaisen selvityksen. Jätän asiantuntijan nimen tässä mainitsematta ettei hän saa vaikeuksia työelämässä vakuutusmaailmassa.
Ei ole mitään selkeitä määräyksiä rahastoinnista. Eläkevakuutusyhtiöt, myös meitä edustavine luottamushenkilöineen päättävät yhdessä ajoittain näistä rahoituksen periaatteista ja siunauttavat päättämänsä sitten ministeriöllä ja tarvittaessa käytetään eduskunnassa. Eduskunnassa ne menevät usein läpihuutojuttuina kun siellä uskotaan että jos työnantajat ja työntekijät yhdessä hallinoivat tuota järjestelmää ja ovat asiantuntijoina päässet sopimukseen ei heillä voi olla mitään huomautettavaa - kai ne tietävät mitä ovat sopineet. Rahastointi on siis vain muodollisesti valvontaviranomaisten ja eduskunnan valvonnassa.
Tietääkseni Suomen eläkerahastot ovat BKT:hen suhteutettuna tällä hetkellä Euroopan suurimmat.
2.8.2011
Professori Jyrki Virolaisen blogi
Olen seuraillut professori Jyrki Virolaisen suurelta osin kaikenlaisia oikeudellisia asioita käsitteleviä blogikirjoituksia ja vilkasta keskustelua. Ja muistaakseni muutaman kerran kehunut täällä.
Mutta Norjan massamurhat ovat saaneet professorin ihan sekaisin. Kirjoitukset 458 - 461 ovat olleet lähes kokonaan hyökkäyksiä maahanmuuttokriittistä perussuomalaista kansanedustaja Jussi Halla-Ahoa vastaan ihmeellisillä väitteillä ja vihjailuilla. Ja samalla myös demaripuolueen puoluesihteeri Mikael Jungnerin puolustelua navan alle tapahtuvasta hyökkäyksestä Halla-Ahoa vastaan. Mukaan on sittemmin tullut muka satiiri jossa ilkeillään myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin lihavuudesta ja filosofian tohtori Jussi Halla-Ahon laihuudesta yms. Minusta jo lähellä professorin moittimaa vihakirjoittelua.
Muutaman puheenvuoron kirjoitin palstalle. Mutta kun palstalle alkoi tulla professorin mielipiteille vastakkaisia mielipiteitä liikaa ryhtyi hän moderoimaan eli sensuroimaan kirjoituksia käyttäem jo melkoisen alatyylisiä ilmauksia. Lainaanpa tähän :
'Arvoisat kommentaattorit!
Olen hylännyt eilisen illan kuluessa pitkälti toistakymmentä kommenttianne eli suoraan sanottuna aivopiereskelyjenne tuotoksia.
Syynä on niiden avoimen puolirasistinen ja jankkaava laatu ja suvaitsemattomien vihapuheiden pitäjien totaalisen epä-älyllinen nuoleskelu.
Bloginpitäjää on turhaa yrittää neuvoa tai määrätä, miten ja mistä asioista pitäisi ja mistä ei saisi blogissa kirjoittaa. Tämä on siinä mielessä yhden miehen show, että julkaistavista teksteistä päättää yksin palsturi.'
Siinähän professori Virolainen on ihan oikeassa, että hänellä on oikeus sensuroida eli moderoida ihan mitä tahansa. Eli blogi on aidosti yhden miehen show.
Olen toiminut useita vuosia aktiivisena keskustelijana erilaisilla blogeilla eikä asiapitoisia kirjoituksiani ole aikaisemmin sensuroitu bloginpitäjän toimesta puhumattakaan että niitä olisi nimitelty alatyylisesti "aivopiereskelyksi". Mutta näyttää siltä, että professori hyväksyy näissä Norjan massamurhia käsittelevissä ja kaikinpuolin Jussi Halla-Ahoa, Timo Soinia ja Perussuomalaista koko puoluetta solvaavissa vihapuheenvuoroissa vain itsensä kanssa samanmielisten kommentointeja. Taisi kaverilla pinna palaa.
Edelleen ihmettelen miten hirveän vastahyökkäyksen Perusuomalaisten jytky vaalivoitto on saanut aikaan monissa puolueissa. Kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat mielestäni käyttäytyneet asiallisesti. Suorastaan käsittämätöntä vasemmistopuolueilta, joihin luen vihreätkin ja kepulta. Kepun jotenkin vielä ymmärrään olihan heidän vaalitappionsa niin totaalinen että hukkuessa räpiköidään ihan missä tahansa. Kansa oli äänestänyt väärin.
Olen naureskellut kun joissain hyökkääjien puheenvuoroissa on korostettu että Perussuomalaiset saivat vain noin viidenneksen äänistä eduskuntavaaleissa mutta samalla unohdetaan että samoissa lukemissa oli kokoomuksenkin vaalitulos. Ja vielä vähemmän demareilla ja kepulla. Puhumattakaan vihreistä ja vasemmistoliitosta. Ei niillä äänimäärillä pitäisi olla kovin edustavaa mandaattia "koko kansalta".
Mutta Norjan massamurhat ovat saaneet professorin ihan sekaisin. Kirjoitukset 458 - 461 ovat olleet lähes kokonaan hyökkäyksiä maahanmuuttokriittistä perussuomalaista kansanedustaja Jussi Halla-Ahoa vastaan ihmeellisillä väitteillä ja vihjailuilla. Ja samalla myös demaripuolueen puoluesihteeri Mikael Jungnerin puolustelua navan alle tapahtuvasta hyökkäyksestä Halla-Ahoa vastaan. Mukaan on sittemmin tullut muka satiiri jossa ilkeillään myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin lihavuudesta ja filosofian tohtori Jussi Halla-Ahon laihuudesta yms. Minusta jo lähellä professorin moittimaa vihakirjoittelua.
Muutaman puheenvuoron kirjoitin palstalle. Mutta kun palstalle alkoi tulla professorin mielipiteille vastakkaisia mielipiteitä liikaa ryhtyi hän moderoimaan eli sensuroimaan kirjoituksia käyttäem jo melkoisen alatyylisiä ilmauksia. Lainaanpa tähän :
'Arvoisat kommentaattorit!
Olen hylännyt eilisen illan kuluessa pitkälti toistakymmentä kommenttianne eli suoraan sanottuna aivopiereskelyjenne tuotoksia.
Syynä on niiden avoimen puolirasistinen ja jankkaava laatu ja suvaitsemattomien vihapuheiden pitäjien totaalisen epä-älyllinen nuoleskelu.
Bloginpitäjää on turhaa yrittää neuvoa tai määrätä, miten ja mistä asioista pitäisi ja mistä ei saisi blogissa kirjoittaa. Tämä on siinä mielessä yhden miehen show, että julkaistavista teksteistä päättää yksin palsturi.'
Siinähän professori Virolainen on ihan oikeassa, että hänellä on oikeus sensuroida eli moderoida ihan mitä tahansa. Eli blogi on aidosti yhden miehen show.
Olen toiminut useita vuosia aktiivisena keskustelijana erilaisilla blogeilla eikä asiapitoisia kirjoituksiani ole aikaisemmin sensuroitu bloginpitäjän toimesta puhumattakaan että niitä olisi nimitelty alatyylisesti "aivopiereskelyksi". Mutta näyttää siltä, että professori hyväksyy näissä Norjan massamurhia käsittelevissä ja kaikinpuolin Jussi Halla-Ahoa, Timo Soinia ja Perussuomalaista koko puoluetta solvaavissa vihapuheenvuoroissa vain itsensä kanssa samanmielisten kommentointeja. Taisi kaverilla pinna palaa.
Edelleen ihmettelen miten hirveän vastahyökkäyksen Perusuomalaisten jytky vaalivoitto on saanut aikaan monissa puolueissa. Kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat mielestäni käyttäytyneet asiallisesti. Suorastaan käsittämätöntä vasemmistopuolueilta, joihin luen vihreätkin ja kepulta. Kepun jotenkin vielä ymmärrään olihan heidän vaalitappionsa niin totaalinen että hukkuessa räpiköidään ihan missä tahansa. Kansa oli äänestänyt väärin.
Olen naureskellut kun joissain hyökkääjien puheenvuoroissa on korostettu että Perussuomalaiset saivat vain noin viidenneksen äänistä eduskuntavaaleissa mutta samalla unohdetaan että samoissa lukemissa oli kokoomuksenkin vaalitulos. Ja vielä vähemmän demareilla ja kepulla. Puhumattakaan vihreistä ja vasemmistoliitosta. Ei niillä äänimäärillä pitäisi olla kovin edustavaa mandaattia "koko kansalta".
1.8.2011
Sunnuntain mielenosoitus
Olin seuraamassa sunnuntaina mielenosoitusta, jonka järjesti 'Minun Suomeni on kansainvälinen'-Facebook-yhteisö tai ennemminkin sen takana oleva järjestö 'Kansainvälinen Suomemme'.
Erääni ystäväni kanssa käymäni puhelinkeskustelun innoittamana kirjoitin lauantaina kritiikkiä blogiini luettuani järjestön puheenjohtajan Tino Singhin haastattelun perjantain Helsingin Sanomissa. Siinä oli muutamia minua kovasti ärsyttäviä mielipiteitä ja todistamattomia väitteitä jonka johdosta tuon kritiikkini kirjoitin. En ole enää vuosiin luottanut Helsingin Sanomiin puolueettomana tiedonvälittäjänä joten ihan varma en sitten kuitenkaan ole oliko haastattelussa kaikki aidosti Tino Singhin mielipiteitä vai toimittajan värittämiä, kuten monasti tapana on. Tosin isäni joskus eläessään jo 1960-luvulla muistutti minulle kun kun vielä kotona asuessani purin harmistumistani Hesarin johonkin väritettyyn kirjoitukseen: ei Hesari missään väitä olevansa puolueeton vaan se sanoo olevansa ainoastaan riippumaton. Niin no. Riippumatonkin se on kaikesta muusta paitsi Erkon suvusta. Nuo puolueeton tai riippumaton käsitteet ovat monella helposti menneet sekaisin olen havainnut. Ja kyllä valistunut lukija havaitseekin, että Hesari on vallassa olevien hännystelijä. Vallan vahtikoiran sijasta varsinainen vallan sylikoira.
Hesarin edellinen päätoimittaja Janne Virkkunen joskus sanoi jotenkin niin: Helsingin Sanomat kertoo mitä maassa oikeasti tapahtuu. Jo silloin naureskelimme huolestuneina monen viisaan ystäväni kanssa, miten Hesari kovin selektiivisesti osaa myös vaieta. Olen aiheesta kirjoittanut melkein 5 vuotta sitten kun Hesari jätti kokonaan kertomatta miten Suomessa eduskunta hyväksyi EU:n perustuslain päivää ennen itsenäisyyspäiväämme. Luulisi jokaisen ymmärtävän minkälaista on tuollainen sensuuri jos valtakunnan päälehti ei tuollaisesta asiasta uutisoi mitään.
No niin. Eiliseen mielenosoitukseen. Mielenosoituksen teemaksi oli otettu 'Hiljaisuuden rikkomisen päivä'. Minua ihmetytti että mikä hiljaisuus nyt rikotaan? Media on täynnä toimituksellista rasisminvastaista ja monikulttuurisuutta puolustavaa kirjoittelua ja maahanmuuttoa ainakin minun mielestäni asiallisesti kritisoineiden, pääasiassa perussuomalaisten kirjoittajien ja poliitikkojen jyrkkää arvostelua, rasisteiksi ja vihakirjoittajiksi leimaamista yms. Etunenässä on median kohteena ollut maahanmuuttokriittisyydellä eduskuntaan päässyt fil.tohtori Jussi Halla-Aho. Eli miten voi rikkoa jonkun hiljaisuuden jos sitä ei ole edes ollut?
Nyt jälkeenpäin on monessa uutisoinnissa kerrottu mielenosoituksessa kyseessä olleen osanoton norjalaisten suureen murheeseen järkyttävän ja järjettömän massamurhan johdosta. Tuollainen myötätunto on tietenkin kaunista ja ihailtavaa. Tosin näyttää hiukan käyneen, että norjalaisen sosiaalidemokraattisen veljespuolueen murhetta ovat meidän kotoiset demarimme, puoluesihteeri Mikael Jungner etunenässä ryhtyneet käyttämään sisäpoliittisena leimakirveenä erityisesti perussuomalaista kansanedustaja Jussi Halla-Ahoa vastaan mutta myös yleisemmin koko Perussuomalaiset-puoluetta vastaan. Koville on Perussuomalaisten jytky vaalivoitto ottanut demareitakin.
Muutamassa mielenosoituksen banderollissa oli viestinä, että osoitetaan mieltä vihaa ja väkivaltaa vastaan. No eihän tästäkään kukaan täysjärkinen ihminen voi olla eri mieltä.
Ja vielä eräänä avainsanana esiintyi 'kansainvälisyys'. No ei siinäkään mitään pahaa ole. Hyvä asiahan on, jos globaalissa maailmassa selviydymme tulevaisuudessakin vuorovaikutuksesta ja kaupankäynnistä yms. Minulla on lapset (yht 5 henkeä) opiskelleet Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Norjassa, Iso- Britanniassa, Kanadassa, Hollannissa ja Keniassa.
Mutta sitten jossain yhteydessä tuli esiin taas sana monikulttuurisuus ja miten meidän Suomestamme pitäisi tehdä entistä monikulttuurisempi. Saksan Merkel ja Iso-Britannian Cameron ovat molemmat kertoneet että heidän maissaan monikulttuurisuus on epäonnistunut. Ja meillä vakuutellaan joka tuutista, että me kyllä osaamme tehdä kotouttamisen paremmin ikään kuin noissa maissa ei olisi koskaan mitään yritetty. Eikö me todella opita mitään?
Olen jo nuoresta lähtien ollut frankofiili ja ihaillut Ranskaa ja ranskalaisia. Kyllä Ranska on edelleen ranskalainen ja siellä vallitsee edelleen ranskalais-katolinen valtakulttuuri. En tiedä onko siitä haluttu tai yritetty tehdä koskaan monikulttuurista. Mutta kyllä minäkin edustan näkökantaa että maassa eletään valtakulttuurin ehdoilla ja ymmärrän siksi hyvin esimerkiksi huntukiellon. Vaikka kuinka musliminaiset väittävät hunnun käytön johtuvan heidän omasta halustaan niin minä en oikein usko että kykenevät vastustamaan tuollaista naista alistavaa kvasiuskonnollista pakkovaltaa. Huntua käytetään silkan perhesovun säilyttämiseksi. Mutta ei riitä voimat tai rohkeus siitä kieltäytyä. Jos huntu taas kielletään lain voimalla on vähemmän rohkeankin helpompi selittää alistavalle miehelle, veljelle tms että on lainvastaista kantaa sellaista vaatekappaletta.
Ja rakastan ranskalaisia autoja, erityisesti Citroen merkkisiä. En minä sitikoita ole koskaan saksalaisten autojen veroiseksi yrittänyt väittää, mutta kyllä sitikoiden kaasu-nestejousitus niin ihanasti hivelee takapuolta huonoilla teillä. Vaimo teki stopin sitikoille ja sanoi, että meille ei enää noita ilmapalloautoja (tarkoitti kaasu-nestejousitusta) osteta. Perustelu oli vankka: sitikoiden ja niiden jousituksen, vaikka se on uskomattioman kestävä, niiden korjaukset on kalliita. Sitten ajoin diesel-Renault'lla yli 500'000 km niin oli sekin ranskalaisen pehmeä. Tuo km-määrän selittää, että minulla oli Kuopiossa asuessani aivan uskomattoman hyvä hovikorjaaja ja -huoltaja joka piti auton timmissä.
Ikävä kyllä minulla ei koskaan ollut tilaisuutta opiskella ranskaa. Ja se vaikutti aika vaikealta. Ja kun olen myös Italian, italiankielen ja italialaisen oopperan ystävä niin opiskelin aikoinaan italian alkeet. Vaikka Ferrari, Maserati, Lancia ja Alfa Romeo kaikuvat ihanilta niin arkisempi Fiat ei kyllä hirveästi houkuttele.
Nyttemmin olenkin sitten jo vuosia ajanut hyvin proosallisesti Volvolla. Vaikka se on mielestäni aika persoonaton ja mieleni tekisi välillä huutaa liikenteessä muille autoilijoille, "Minä olen kuitenkin sitikka mies vaikka ajelenkin Volvolla" niin Volvo on kyllä osoittautunut todelliseksi laatuautoksi. Sisällä hiljainen, ovet toimivat kevyesti eikä ole kitinöitä tai natinoita korissa. Eikä mitään kovin olennaista puutu. No automaattivaihteisto puuttuu ja huomasin poikani uudessa autossa tavaratilassa 12 V pistotulpan.
No menihän ihan autojutuiksi.
Marssittiin rautatientorilta eduskuntatalon portaille, jossa Tino Singh puhui. Puhe löytyy tästä. Kyllä puheessa oli selviä ja aika suoria vihjauksia mm Jussi Halla-Ahoa vastaan vaikka ei nimeltä mainittukaan. Paikan päällä tuntui välillä kuin olisin kuunnellut Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa Brezhnevin puhetta, missä muutaman lauseen välein yleisö taputti. Niin täälläkin eduskuntatalon portailla joku löi aina välillä jollain noitarummulla tahtia - no se taisi tapahtua vain marssin aikana.
Puheen jälkeen porukka siirtyi lähistöllä olevan Finlandia talon puistikkoon jossa oli ohjelmana musiikkia, jonkinlaista monikulttuurisuuden edistämistä leikin varjolla jne. Päivä oli kaunis, aurinkokin paistoi ihan mukavasti ja puiston nurmikoilla oli kiva nauttia mukavasta iltapäivästä.
Päivän päätteeksi videodokumenttia työstävä kaverini haastatteli minuakin videolle. Huvittavaa oli, että muutaman metrin päähän asettui pyhäpuvussa, kun suurin osa väestä oli shortseissa ja vastaavissa, nuorehko mies kuuntelemaan haastatteluani. No ei se mitään, mutta sitten oli huvittavaa kun hän heti havaittuaan haastattelun päättyneen käveli hiukan vaivaantuneen näköisenä lähelleni ja hänen kysymyksensä oli: "Mitä järjestöä edustatte". Vastasin: "Olen yksityishenkilö" ja hän tuntui kovasti häkeltyneen näköiseltä. Oli kai odottanut että kun aika järeällä videokalustoilla tehdään pitkää haastattelua että kyse on jonkun järjestön edustajasta. Mutta ei enää kysellyt kaveriltani minne tämä nauhoitus tulee nähtäväksi. Muutamasta muustakin merkistä, joita en tässä yksilöi, päättelin että siinähän se Supo taas vain teki työtään. Ihan hyvä jos ääriliikkeitä seurataan.
Mutta oli kiva sunnuntai-iltapäivä ja sen kruunasi, kun kävimme kaverini kanssa intialaisessa ravintolassa syömässä.
Erääni ystäväni kanssa käymäni puhelinkeskustelun innoittamana kirjoitin lauantaina kritiikkiä blogiini luettuani järjestön puheenjohtajan Tino Singhin haastattelun perjantain Helsingin Sanomissa. Siinä oli muutamia minua kovasti ärsyttäviä mielipiteitä ja todistamattomia väitteitä jonka johdosta tuon kritiikkini kirjoitin. En ole enää vuosiin luottanut Helsingin Sanomiin puolueettomana tiedonvälittäjänä joten ihan varma en sitten kuitenkaan ole oliko haastattelussa kaikki aidosti Tino Singhin mielipiteitä vai toimittajan värittämiä, kuten monasti tapana on. Tosin isäni joskus eläessään jo 1960-luvulla muistutti minulle kun kun vielä kotona asuessani purin harmistumistani Hesarin johonkin väritettyyn kirjoitukseen: ei Hesari missään väitä olevansa puolueeton vaan se sanoo olevansa ainoastaan riippumaton. Niin no. Riippumatonkin se on kaikesta muusta paitsi Erkon suvusta. Nuo puolueeton tai riippumaton käsitteet ovat monella helposti menneet sekaisin olen havainnut. Ja kyllä valistunut lukija havaitseekin, että Hesari on vallassa olevien hännystelijä. Vallan vahtikoiran sijasta varsinainen vallan sylikoira.
Hesarin edellinen päätoimittaja Janne Virkkunen joskus sanoi jotenkin niin: Helsingin Sanomat kertoo mitä maassa oikeasti tapahtuu. Jo silloin naureskelimme huolestuneina monen viisaan ystäväni kanssa, miten Hesari kovin selektiivisesti osaa myös vaieta. Olen aiheesta kirjoittanut melkein 5 vuotta sitten kun Hesari jätti kokonaan kertomatta miten Suomessa eduskunta hyväksyi EU:n perustuslain päivää ennen itsenäisyyspäiväämme. Luulisi jokaisen ymmärtävän minkälaista on tuollainen sensuuri jos valtakunnan päälehti ei tuollaisesta asiasta uutisoi mitään.
No niin. Eiliseen mielenosoitukseen. Mielenosoituksen teemaksi oli otettu 'Hiljaisuuden rikkomisen päivä'. Minua ihmetytti että mikä hiljaisuus nyt rikotaan? Media on täynnä toimituksellista rasisminvastaista ja monikulttuurisuutta puolustavaa kirjoittelua ja maahanmuuttoa ainakin minun mielestäni asiallisesti kritisoineiden, pääasiassa perussuomalaisten kirjoittajien ja poliitikkojen jyrkkää arvostelua, rasisteiksi ja vihakirjoittajiksi leimaamista yms. Etunenässä on median kohteena ollut maahanmuuttokriittisyydellä eduskuntaan päässyt fil.tohtori Jussi Halla-Aho. Eli miten voi rikkoa jonkun hiljaisuuden jos sitä ei ole edes ollut?
Nyt jälkeenpäin on monessa uutisoinnissa kerrottu mielenosoituksessa kyseessä olleen osanoton norjalaisten suureen murheeseen järkyttävän ja järjettömän massamurhan johdosta. Tuollainen myötätunto on tietenkin kaunista ja ihailtavaa. Tosin näyttää hiukan käyneen, että norjalaisen sosiaalidemokraattisen veljespuolueen murhetta ovat meidän kotoiset demarimme, puoluesihteeri Mikael Jungner etunenässä ryhtyneet käyttämään sisäpoliittisena leimakirveenä erityisesti perussuomalaista kansanedustaja Jussi Halla-Ahoa vastaan mutta myös yleisemmin koko Perussuomalaiset-puoluetta vastaan. Koville on Perussuomalaisten jytky vaalivoitto ottanut demareitakin.
Muutamassa mielenosoituksen banderollissa oli viestinä, että osoitetaan mieltä vihaa ja väkivaltaa vastaan. No eihän tästäkään kukaan täysjärkinen ihminen voi olla eri mieltä.
Ja vielä eräänä avainsanana esiintyi 'kansainvälisyys'. No ei siinäkään mitään pahaa ole. Hyvä asiahan on, jos globaalissa maailmassa selviydymme tulevaisuudessakin vuorovaikutuksesta ja kaupankäynnistä yms. Minulla on lapset (yht 5 henkeä) opiskelleet Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Norjassa, Iso- Britanniassa, Kanadassa, Hollannissa ja Keniassa.
Mutta sitten jossain yhteydessä tuli esiin taas sana monikulttuurisuus ja miten meidän Suomestamme pitäisi tehdä entistä monikulttuurisempi. Saksan Merkel ja Iso-Britannian Cameron ovat molemmat kertoneet että heidän maissaan monikulttuurisuus on epäonnistunut. Ja meillä vakuutellaan joka tuutista, että me kyllä osaamme tehdä kotouttamisen paremmin ikään kuin noissa maissa ei olisi koskaan mitään yritetty. Eikö me todella opita mitään?
Olen jo nuoresta lähtien ollut frankofiili ja ihaillut Ranskaa ja ranskalaisia. Kyllä Ranska on edelleen ranskalainen ja siellä vallitsee edelleen ranskalais-katolinen valtakulttuuri. En tiedä onko siitä haluttu tai yritetty tehdä koskaan monikulttuurista. Mutta kyllä minäkin edustan näkökantaa että maassa eletään valtakulttuurin ehdoilla ja ymmärrän siksi hyvin esimerkiksi huntukiellon. Vaikka kuinka musliminaiset väittävät hunnun käytön johtuvan heidän omasta halustaan niin minä en oikein usko että kykenevät vastustamaan tuollaista naista alistavaa kvasiuskonnollista pakkovaltaa. Huntua käytetään silkan perhesovun säilyttämiseksi. Mutta ei riitä voimat tai rohkeus siitä kieltäytyä. Jos huntu taas kielletään lain voimalla on vähemmän rohkeankin helpompi selittää alistavalle miehelle, veljelle tms että on lainvastaista kantaa sellaista vaatekappaletta.
Ja rakastan ranskalaisia autoja, erityisesti Citroen merkkisiä. En minä sitikoita ole koskaan saksalaisten autojen veroiseksi yrittänyt väittää, mutta kyllä sitikoiden kaasu-nestejousitus niin ihanasti hivelee takapuolta huonoilla teillä. Vaimo teki stopin sitikoille ja sanoi, että meille ei enää noita ilmapalloautoja (tarkoitti kaasu-nestejousitusta) osteta. Perustelu oli vankka: sitikoiden ja niiden jousituksen, vaikka se on uskomattioman kestävä, niiden korjaukset on kalliita. Sitten ajoin diesel-Renault'lla yli 500'000 km niin oli sekin ranskalaisen pehmeä. Tuo km-määrän selittää, että minulla oli Kuopiossa asuessani aivan uskomattoman hyvä hovikorjaaja ja -huoltaja joka piti auton timmissä.
Ikävä kyllä minulla ei koskaan ollut tilaisuutta opiskella ranskaa. Ja se vaikutti aika vaikealta. Ja kun olen myös Italian, italiankielen ja italialaisen oopperan ystävä niin opiskelin aikoinaan italian alkeet. Vaikka Ferrari, Maserati, Lancia ja Alfa Romeo kaikuvat ihanilta niin arkisempi Fiat ei kyllä hirveästi houkuttele.
Nyttemmin olenkin sitten jo vuosia ajanut hyvin proosallisesti Volvolla. Vaikka se on mielestäni aika persoonaton ja mieleni tekisi välillä huutaa liikenteessä muille autoilijoille, "Minä olen kuitenkin sitikka mies vaikka ajelenkin Volvolla" niin Volvo on kyllä osoittautunut todelliseksi laatuautoksi. Sisällä hiljainen, ovet toimivat kevyesti eikä ole kitinöitä tai natinoita korissa. Eikä mitään kovin olennaista puutu. No automaattivaihteisto puuttuu ja huomasin poikani uudessa autossa tavaratilassa 12 V pistotulpan.
No menihän ihan autojutuiksi.
Marssittiin rautatientorilta eduskuntatalon portaille, jossa Tino Singh puhui. Puhe löytyy tästä. Kyllä puheessa oli selviä ja aika suoria vihjauksia mm Jussi Halla-Ahoa vastaan vaikka ei nimeltä mainittukaan. Paikan päällä tuntui välillä kuin olisin kuunnellut Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa Brezhnevin puhetta, missä muutaman lauseen välein yleisö taputti. Niin täälläkin eduskuntatalon portailla joku löi aina välillä jollain noitarummulla tahtia - no se taisi tapahtua vain marssin aikana.
Puheen jälkeen porukka siirtyi lähistöllä olevan Finlandia talon puistikkoon jossa oli ohjelmana musiikkia, jonkinlaista monikulttuurisuuden edistämistä leikin varjolla jne. Päivä oli kaunis, aurinkokin paistoi ihan mukavasti ja puiston nurmikoilla oli kiva nauttia mukavasta iltapäivästä.
Päivän päätteeksi videodokumenttia työstävä kaverini haastatteli minuakin videolle. Huvittavaa oli, että muutaman metrin päähän asettui pyhäpuvussa, kun suurin osa väestä oli shortseissa ja vastaavissa, nuorehko mies kuuntelemaan haastatteluani. No ei se mitään, mutta sitten oli huvittavaa kun hän heti havaittuaan haastattelun päättyneen käveli hiukan vaivaantuneen näköisenä lähelleni ja hänen kysymyksensä oli: "Mitä järjestöä edustatte". Vastasin: "Olen yksityishenkilö" ja hän tuntui kovasti häkeltyneen näköiseltä. Oli kai odottanut että kun aika järeällä videokalustoilla tehdään pitkää haastattelua että kyse on jonkun järjestön edustajasta. Mutta ei enää kysellyt kaveriltani minne tämä nauhoitus tulee nähtäväksi. Muutamasta muustakin merkistä, joita en tässä yksilöi, päättelin että siinähän se Supo taas vain teki työtään. Ihan hyvä jos ääriliikkeitä seurataan.
Mutta oli kiva sunnuntai-iltapäivä ja sen kruunasi, kun kävimme kaverini kanssa intialaisessa ravintolassa syömässä.
30.7.2011
Mitro Repo: Tavanomaista terrorismia?
Luin EU-parlamentaarikko Mitro Revon kolumnin Iltalehdestä.
Minua suuresti ihmetytti kolumnin virke:
'Oslon murhat eivät ole tavanomaista terrorismia vaan täysin brutaali väkivallanteko, raskas rikos ihmisyyttä vastaan, jonka taustalta ovat paljastuneet sekavat äärikonservatiiviset motiivit.'
Mitähän Mitro Repo tarkoittaa tavanomaisella terrorismilla? Eikö sitä niin kovasti pitäisikään tuomita ja olisiko noihin tavanomaisiin terroritekoihin syyllistyneet jotenkin fiksumpia?
Huhuh. On noussut Mitro Revollakin näköjään demarius päähän!
Minua suuresti ihmetytti kolumnin virke:
'Oslon murhat eivät ole tavanomaista terrorismia vaan täysin brutaali väkivallanteko, raskas rikos ihmisyyttä vastaan, jonka taustalta ovat paljastuneet sekavat äärikonservatiiviset motiivit.'
Mitähän Mitro Repo tarkoittaa tavanomaisella terrorismilla? Eikö sitä niin kovasti pitäisikään tuomita ja olisiko noihin tavanomaisiin terroritekoihin syyllistyneet jotenkin fiksumpia?
Huhuh. On noussut Mitro Revollakin näköjään demarius päähän!
Valtiolla edelleen korkeimmat palkat
Vilkaisin taas tilastokeskuksen tilastoja. Vanha sanonta, että valtiolla olisi pitkä ja kapea leipä on jo vuosia sitten jäänyt pelkäksi legendaksi.
Huomattava on, että tuossa taulukossa on keskiansiot ja se on korkeampi kuin keskipalkka. Keskiansio tai keskipalkka ovat kummatkin käsittääkseni keskiarvoja. Mediaaniansio tai mediaanipalkka on huomattavasti alhaisempi kuin keskiarvo. Wikipediassa esimerkki 4 kertookin osuvalla esimerkillä
Tässäkin tilastossa näkyviä miesten ja naisten palkkaeroja on käsitellyt blogissani pari vuotta sitten viimeksi. Kirjoituksessa on useita linkkejä, joista parhaipana pidän linkkiä Pauli Sumasen laajoihin selvityksiin. Hän on tutkimustensa perusteella päätynyt siihen että miesten ja naisten palkkatasa-arvo saavutettiin jo viime vuosituhannen lopulla. Eli tasavallan presidentti Halosenkin usein hokema "naisen euro on 80 senttiä" olisi sitten jo pelkkä vanha legenda.
Seuraavassa on tilastokeskuksen sivuilta lainattu taulukko:
Kokonaisansiot työnantajasektorin ja sukupuolen mukaan, 2009
Huomattava on, että tuossa taulukossa on keskiansiot ja se on korkeampi kuin keskipalkka. Keskiansio tai keskipalkka ovat kummatkin käsittääkseni keskiarvoja. Mediaaniansio tai mediaanipalkka on huomattavasti alhaisempi kuin keskiarvo. Wikipediassa esimerkki 4 kertookin osuvalla esimerkillä
Tämän työpaikan mediaanipalkka on 1 200 € ja keskipalkka 20 920 €.Eli mediaanipalkan ja keskiarvon välillä voi olla suurikin ero. Muistaakseni ainakin aikaisemmin suomalaisen keskipalkan ja mediaanipalkan ero on ollut 600-800 euroa/kk. Eli jos tässä tilastossa keskiansio kuukaudessa on kaikilla suomalaisilla yhteensä noin 3000 euroa olisi mediaaniansio jossain 2400 euron kohdalla eli puolet suomalaisista ansaitsisi alle tuon 2400 euroa/kk. Yksinkertaistettuna: noin iso ero mediaanin ja keskiarvon välillä johtuu siitä, että jättiläismäisen suuret ansiot vaikkakin harvoilla niin ne nostavat voimakkaasti keskiarvoa.
Tässäkin tilastossa näkyviä miesten ja naisten palkkaeroja on käsitellyt blogissani pari vuotta sitten viimeksi. Kirjoituksessa on useita linkkejä, joista parhaipana pidän linkkiä Pauli Sumasen laajoihin selvityksiin. Hän on tutkimustensa perusteella päätynyt siihen että miesten ja naisten palkkatasa-arvo saavutettiin jo viime vuosituhannen lopulla. Eli tasavallan presidentti Halosenkin usein hokema "naisen euro on 80 senttiä" olisi sitten jo pelkkä vanha legenda.
Seuraavassa on tilastokeskuksen sivuilta lainattu taulukko:
Kokonaisansiot työnantajasektorin ja sukupuolen mukaan, 2009
| Työnantajasektori | Kokoaikaiset palkansaajat |
|||
| Lukumäärä | Kuukausiansio | |||
| Yhteensä | Miehet | Naiset | ||
| Yksityinen | 901 483 | 3 043 | 3 283 | 2 680 |
| Alkutuotanto | 1 765 | 3 162 | 3 203 | 2 873 |
| Teollisuus | 348 967 | 3 143 | 3 242 | 2 797 |
| Palvelualat | 550 752 | 2 979 | 3 324 | 2 647 |
| Kunta | 378 360 | 2 732 | 3 213 | 2 600 |
| Valtio | 107 948 | 3 321 | 3 614 | 3 007 |
| Yhteensä | 1 387 791 | 2 980 | 3 301 | 2 670 |
Tino Singhin haastattelu HS:ssa vihakirjoittelusta
Aluksi ajattelin ettei tuollaisesta kirjoituksesta kannata edes kirjoittaa. Tulin toisiin ajatuksiin kun keskustelin erään ystäväni kanssa puhelimessa. Mutta monta median toimittajien leimaavaa kirjoitusta olen viime aikoina ohittanut pelkällä harmistumisella. Kas kun tyhmyydelle ei voi mitään. Isäni joskus opetti viisaasti että tyhmyys on Luojan lahja eikä siitä siksi pidä ketään syyllistää.
Tässä ydinkohdat haastattelusta:
Vihakirjoitukset ovat kansainvälinen ilmiö, Singh sanoo.
"Koko Euroopassa tapahtuu samaa. Samat argumentit ja tukiargumentit kiertävät netissä sielläkin. Kyse on samasta eli islam nähdään uhkaksi ja monikulttuurisuus on hanurista."
"Suomalaisten maahanmuuttokriittisten poliitikkojen ja ryhmien retoriikka on yksi yhteen Norjan terroritekojen tekijän ajatusten kanssa", hän lataa.
Singhin mukaan kyse on rodusta.
"Ei kirjoituksissa vastusteta ruotsalaisia tai virolaisia vaan tummia, erinäköisiä ihmisiä. Niissä kaikuu vanha kunnon kansallissosialismi. Sana rotu on korvattu sanalla kulttuuri ja juutalaiset islaminuskoisilla."
Haastattelusta saa helposti käsityksen että 'vihakirjoittelu' ja 'maahanmuuttokriittisten poliitikkojen retoriikka' olisivat yhdenmukaiset 'Norjan terroritekojen tekijän ajatusten' kanssa. Aika kovia väitteitä ellei peräti syytöksiä - tosin perustelemattomina pelkkiä heittoja ilmaan. Olihan norjalainen murhamies-terroristi julistanut peräti sodan mm oman maansa demareita vastaan. En ole moista kirjoittelua Suomessa havainnut.
Sitten jo otetaan ihonväri vihakirjoittelun syyksi. Perusteluna ettei kirjoituksissa vastusteta ruotsalaisia tai virolaisia vaan tummia, erinäköisiä ihmisiä. Aika erinäköisiä ihmisiä on meille tullut pakolaisina mm Chilestä ja Vietnamista ja muina maahanmuuttajina intialaisina Tino Singhin tavalla tummaihoisia. He ovat olleet sekä sopeutuvia että työteliäitä mitä ominaisuuksia suomalaiset pitävät tärkeinä maahanmuuttajille. Ei suomalaiset sentään niin tyhmiä ole, että suuntaisivat kritiikkiinsä (Tino Singhin mukaan vihakirjoittelunsa) pelkästään ihonvärin mukaan.
Jos jonkun puolueen kannattajissa löytyy joku hullu niin ei sillä sovi sentään leimata kaikki maahanmuuttokriittisiä poliitikkoja samaan kategoriaan. Edes perussuomalaisten Teuvo Hakkaraiselta, vaikka tyhmiä on suustaan päästänyt julkisuuteen en ole havainnut häneltäkään Tino Singhin kuvaileman kaltaista vihakirjoittelua.
Mistähän aineistosta Tino Singh on tuo tutkimuksensa tehnyt?
Mielenkiintoista on havaita Tino Singhin maininta miten 'juutalaiset on korvattu islaminuskoisilla' vihakirjoittelussa. Mutta hän unohtaa mainita että islaminuskoisten antisemitismi on kovin vallitseva lähes kaikissa islamin suuntauksissa ympäri maapallon niissä maissa mistä meille muslimimaahanmuuttajia tulee. Ruotsissa juutalaista syntyperää olevat pelkäävät jo vahvasti noussutta muslimien antisemitismiä.
Tässä ydinkohdat haastattelusta:
Vihakirjoitukset ovat kansainvälinen ilmiö, Singh sanoo.
"Koko Euroopassa tapahtuu samaa. Samat argumentit ja tukiargumentit kiertävät netissä sielläkin. Kyse on samasta eli islam nähdään uhkaksi ja monikulttuurisuus on hanurista."
"Suomalaisten maahanmuuttokriittisten poliitikkojen ja ryhmien retoriikka on yksi yhteen Norjan terroritekojen tekijän ajatusten kanssa", hän lataa.
Singhin mukaan kyse on rodusta.
"Ei kirjoituksissa vastusteta ruotsalaisia tai virolaisia vaan tummia, erinäköisiä ihmisiä. Niissä kaikuu vanha kunnon kansallissosialismi. Sana rotu on korvattu sanalla kulttuuri ja juutalaiset islaminuskoisilla."
Haastattelusta saa helposti käsityksen että 'vihakirjoittelu' ja 'maahanmuuttokriittisten poliitikkojen retoriikka' olisivat yhdenmukaiset 'Norjan terroritekojen tekijän ajatusten' kanssa. Aika kovia väitteitä ellei peräti syytöksiä - tosin perustelemattomina pelkkiä heittoja ilmaan. Olihan norjalainen murhamies-terroristi julistanut peräti sodan mm oman maansa demareita vastaan. En ole moista kirjoittelua Suomessa havainnut.
Sitten jo otetaan ihonväri vihakirjoittelun syyksi. Perusteluna ettei kirjoituksissa vastusteta ruotsalaisia tai virolaisia vaan tummia, erinäköisiä ihmisiä. Aika erinäköisiä ihmisiä on meille tullut pakolaisina mm Chilestä ja Vietnamista ja muina maahanmuuttajina intialaisina Tino Singhin tavalla tummaihoisia. He ovat olleet sekä sopeutuvia että työteliäitä mitä ominaisuuksia suomalaiset pitävät tärkeinä maahanmuuttajille. Ei suomalaiset sentään niin tyhmiä ole, että suuntaisivat kritiikkiinsä (Tino Singhin mukaan vihakirjoittelunsa) pelkästään ihonvärin mukaan.
Jos jonkun puolueen kannattajissa löytyy joku hullu niin ei sillä sovi sentään leimata kaikki maahanmuuttokriittisiä poliitikkoja samaan kategoriaan. Edes perussuomalaisten Teuvo Hakkaraiselta, vaikka tyhmiä on suustaan päästänyt julkisuuteen en ole havainnut häneltäkään Tino Singhin kuvaileman kaltaista vihakirjoittelua.
Mistähän aineistosta Tino Singh on tuo tutkimuksensa tehnyt?
Mielenkiintoista on havaita Tino Singhin maininta miten 'juutalaiset on korvattu islaminuskoisilla' vihakirjoittelussa. Mutta hän unohtaa mainita että islaminuskoisten antisemitismi on kovin vallitseva lähes kaikissa islamin suuntauksissa ympäri maapallon niissä maissa mistä meille muslimimaahanmuuttajia tulee. Ruotsissa juutalaista syntyperää olevat pelkäävät jo vahvasti noussutta muslimien antisemitismiä.
27.7.2011
Alkolukot asekaappeihin
Kuuntelin ulkoministeri Erkki Tuomiojan ehdotusta 'aseettomista kodeista'. En tunne ampumaharrastuksen yksityiskohtia, mutta jos ampumaradoilla olisi käytettävissä lukittavia asekaappeja niin ainakin ampumaradoilla tarkkuussammuntaan käytettävät aseet voitaisiin mielestäni ilman lisävaivaa säilyttää siellä.
Metsästysaseet on mielestäni eri asia. Ainakin maalla missä etäisyydet on pitkiä olisi järkevää säilyttää lukittavat asekaapit kotona. Käsitykseni mukaan metsästys on usein yksilölaji. Hirviporukat on asia erikseen. Sinne lähdetään porukalla, mutta jänisjahtiin tai sorsastukseen lähtee usein vain mies ja ase (ja koira).
Ei minusta ole oikein järkevää muutaman silloin tällöin riehuvan hullun vuoksi tehdä aseen asiallisesta käytöstä hankalaa.
Aseiden säilytyksen rajaamisella kai tavoitellaan turvallisuuden lisäämistä. Mielenterveyshäiriöisiltä pitäisi perua aseluvat ja takavarikoida aseet. Ongelma on noiden mielenterveyshäiriöisten löytäminen. Ei me kaikilta hulluilta aseita pois saada. Ja sitten on tietenkin ongelma laittomien aseiden kanssa. Niitä on kuitenkin aika helposti saatavilla jos sellaista haluaa.
Mutta kotona säilytettävien metsästysaseiden väärinkäyttö liittyy Suomessa varmaan useimmiten tappeluihin juopottelun yhteydessä. Jos rattijuopoille saadaan alkolukot niin miksei samanlaisia alkolukkoja määrätä kodin asevarastojen lukkoihin? Silloin ei ole asiaa juopuneena aseisiin.
Metsästysaseet on mielestäni eri asia. Ainakin maalla missä etäisyydet on pitkiä olisi järkevää säilyttää lukittavat asekaapit kotona. Käsitykseni mukaan metsästys on usein yksilölaji. Hirviporukat on asia erikseen. Sinne lähdetään porukalla, mutta jänisjahtiin tai sorsastukseen lähtee usein vain mies ja ase (ja koira).
Ei minusta ole oikein järkevää muutaman silloin tällöin riehuvan hullun vuoksi tehdä aseen asiallisesta käytöstä hankalaa.
Aseiden säilytyksen rajaamisella kai tavoitellaan turvallisuuden lisäämistä. Mielenterveyshäiriöisiltä pitäisi perua aseluvat ja takavarikoida aseet. Ongelma on noiden mielenterveyshäiriöisten löytäminen. Ei me kaikilta hulluilta aseita pois saada. Ja sitten on tietenkin ongelma laittomien aseiden kanssa. Niitä on kuitenkin aika helposti saatavilla jos sellaista haluaa.
Mutta kotona säilytettävien metsästysaseiden väärinkäyttö liittyy Suomessa varmaan useimmiten tappeluihin juopottelun yhteydessä. Jos rattijuopoille saadaan alkolukot niin miksei samanlaisia alkolukkoja määrätä kodin asevarastojen lukkoihin? Silloin ei ole asiaa juopuneena aseisiin.
13.7.2011
Teollisuusyrityksen ohjaus
Perehdyin 1980-luvulla teollisuusyritysten tuotannon ohjaukseen ja niihin liittyviin tietotekniikkaratkaisuihin. Mm osallistuin ensimmäisen (tietääkseni) länsimaisin periaattein toimivan tuotannonohjausjärjestelmän toimittamiseen Neuvostoliittoon ja ajettavaksi neuvostoliittolaisilla tietokoneilla. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista aikaa.
Siihen aikaan Suomessa logistiikka nimitys oli harvinainen. Ja tuotannonohjauskin muuttui nimeltään ja kattavuudeltaan myöhemmin laajentuneena kokonaan toiminnanohjaukseksi.
Seurasin siihen aikaan myös aktiivisesti mitä Suomessa tapahtui esimerkiksi Teknillisessä Korkeakoulussa ja VTT:llä asian tiimoilla. Siinä yhteydessä törmäsin tohtori Eero Elorannan tutkimukseen ja selvityksiin. Myöhemmin hänestä tuli TKK:n teollisuustalouden professori. Minuun teki suuren vaikutuksen hänen väitöskirjansa (muistaakseni se oli väitöskirja) teollisen yrityksen ohjattavuudesta ja siihen liittyen työkalupakki-metodiikasta ja systematiikasta, jolle hän oli antanut nimen ohjattavuusanalyysi.
Idea oli periaatetasolla yksinkertainen oivallus: kannattaa ohjata vain niitä asioita joita voi ohjata. Jonain analogiana voisi ajatella että jos pitää ohjata purjevenettä on turha kuvitella että vallitsevaa tuulta pystyisi ohjaamaan. Miksi silloin uhrata vaivaa sellaisen ohjaamiseen joka ei ole ollenkaan itsensä ohjattavissa? Nerokas havainto.
Olin vuosia tehnyt töitä ns sorkat savessa teollisuuden tuotannonohjauksen piirissä ja päätynyt kokemusperäisesti samanlaisiin ajatuksiin. En vain niin hyvin jäsennettyihin kuin saattoi tiedemieheltä odottaa. Minulle paljon oli vain loogista järkeilyä mutta silti paljon vain mutua. Minua harmitti. Miksi en ollut saanut tuollaista kirjaa käsiini 4-5 v aikaisemmin. Olisi monta yritys-erehdys kierrosta jäänyt läpikäymättä. No ei voinut lukea kirjaa kun sellaista ei ollut vielä kirjoitettu silloin.
Siitä eteenpäin jatkoin entistä järjestelmällisemmin PKT-yritysten konsultointeja tuo ohjattavuusanalyysi ohjenuorana. Se auttoi todella kohdistamaan toimet ja valvonnan sellaisiin osatekijöihin joihin yritys itse kykeni vaikuttamaan. Tässä suhteessa melkein jokainen teollisuusyritys oli erilainen. Oli tärkeä perehtyä ja paneutua juuri sen yrityksen ohjattavuusanalyysiin ja ohjauksen suunnitteluun jos haluttiin saada yritys pelkän ajelehtimisen sijasta kulkemaan halutulla tavalla haluttuun suuntaan ja halutulla aikataululla.
Olin jo muutamaa vuotta aikaisemmin tietotekniikassa havainnut että käytännön kokemuksen ja teoreettisemman tiedon yhdistäminen oli hedelmällistä. Tämä vahvisti jälleen näkemyksiäni. Kyllä taitavan ohjelmistonikkari-koodarin oli hyvä tuntea myös teoriaa. Ja pelkän teoreetikon oli myös hyvä tuntea praksista. Ehkä kirjoitan siitä joku toinen kerta.
Siihen aikaan Suomessa logistiikka nimitys oli harvinainen. Ja tuotannonohjauskin muuttui nimeltään ja kattavuudeltaan myöhemmin laajentuneena kokonaan toiminnanohjaukseksi.
Seurasin siihen aikaan myös aktiivisesti mitä Suomessa tapahtui esimerkiksi Teknillisessä Korkeakoulussa ja VTT:llä asian tiimoilla. Siinä yhteydessä törmäsin tohtori Eero Elorannan tutkimukseen ja selvityksiin. Myöhemmin hänestä tuli TKK:n teollisuustalouden professori. Minuun teki suuren vaikutuksen hänen väitöskirjansa (muistaakseni se oli väitöskirja) teollisen yrityksen ohjattavuudesta ja siihen liittyen työkalupakki-metodiikasta ja systematiikasta, jolle hän oli antanut nimen ohjattavuusanalyysi.
Idea oli periaatetasolla yksinkertainen oivallus: kannattaa ohjata vain niitä asioita joita voi ohjata. Jonain analogiana voisi ajatella että jos pitää ohjata purjevenettä on turha kuvitella että vallitsevaa tuulta pystyisi ohjaamaan. Miksi silloin uhrata vaivaa sellaisen ohjaamiseen joka ei ole ollenkaan itsensä ohjattavissa? Nerokas havainto.
Olin vuosia tehnyt töitä ns sorkat savessa teollisuuden tuotannonohjauksen piirissä ja päätynyt kokemusperäisesti samanlaisiin ajatuksiin. En vain niin hyvin jäsennettyihin kuin saattoi tiedemieheltä odottaa. Minulle paljon oli vain loogista järkeilyä mutta silti paljon vain mutua. Minua harmitti. Miksi en ollut saanut tuollaista kirjaa käsiini 4-5 v aikaisemmin. Olisi monta yritys-erehdys kierrosta jäänyt läpikäymättä. No ei voinut lukea kirjaa kun sellaista ei ollut vielä kirjoitettu silloin.
Siitä eteenpäin jatkoin entistä järjestelmällisemmin PKT-yritysten konsultointeja tuo ohjattavuusanalyysi ohjenuorana. Se auttoi todella kohdistamaan toimet ja valvonnan sellaisiin osatekijöihin joihin yritys itse kykeni vaikuttamaan. Tässä suhteessa melkein jokainen teollisuusyritys oli erilainen. Oli tärkeä perehtyä ja paneutua juuri sen yrityksen ohjattavuusanalyysiin ja ohjauksen suunnitteluun jos haluttiin saada yritys pelkän ajelehtimisen sijasta kulkemaan halutulla tavalla haluttuun suuntaan ja halutulla aikataululla.
Olin jo muutamaa vuotta aikaisemmin tietotekniikassa havainnut että käytännön kokemuksen ja teoreettisemman tiedon yhdistäminen oli hedelmällistä. Tämä vahvisti jälleen näkemyksiäni. Kyllä taitavan ohjelmistonikkari-koodarin oli hyvä tuntea myös teoriaa. Ja pelkän teoreetikon oli myös hyvä tuntea praksista. Ehkä kirjoitan siitä joku toinen kerta.
Oikein luotettava luottoluokittaja!
Kun EU:n johtavat virkamiehet Barroso etunenässä ärähtivät Portugalin saatua uuden alennetun luottoluokituksen amerikkalaiselta Moody'silta heräsin minäkin miettimään, että minkälainen pitäisi luotettavan luottoluokittajan olla ja miten käyttäytyä? Pitäisikö luotettavan luottoluokittajan vaikkapa kysyä ensin EU:n komissiolta tai sen puheenjohtajalta mitä on heidän mielestään ylipäänsä sopivaa lausua ja sitten muokata luottoluokituksesna sen mukaan ettei se häiritse komissaarien yms pelaajien pelejä ja olisi poliittisesti mahdollisimman korrekti.
Muistaakseni joku korkean tason EU virkamies tai poliitikko taisi esittää että EU:lla pitäisi olla ihan ikioma luottoluokituslaitos. Huhuh. Pitäisi toisin sanoen saada pukki itse kaalimaan vartijaksi. Oli ihan ihmeissäni että eikö tällä härskiydella ole enää mitään rajaa? Eipä näytä olevan.
Muistaakseni joku korkean tason EU virkamies tai poliitikko taisi esittää että EU:lla pitäisi olla ihan ikioma luottoluokituslaitos. Huhuh. Pitäisi toisin sanoen saada pukki itse kaalimaan vartijaksi. Oli ihan ihmeissäni että eikö tällä härskiydella ole enää mitään rajaa? Eipä näytä olevan.
5.7.2011
Onko sinulla elämä hallinnassa?
Seurasin kansanedustaja Osmo Soininvaaran blogisivustolla ajoittain vilkastakin keskustelua aiheesta "Houkutteleeko perusturva pummilla elämiseen?".
Otsikko oli aika poleeminen ja jotkut siellä esitetyt esimerkit vaikuttivat kuin keksityiltä, joiden tehtävänä oli vain todistaa hypoteesi miten runsaskätinen (liian!) meillä perusturva tai toimeentulotuki on.
Tuo sana perusturva tuli meillä poliittiseen sanastoon siinä vaiheessa kun vähän kaikkea oltiin riisumassa ja samaan aikaan oltiin laatimassa uutta perustuslakia. Perustuslakia laadittaessa lähdettiin aikaisemmasta poiketen sellaisesta olettamuksesta, että julkisen vallan on annettava kansalaisille perusturva (myös täällä asuville ei-kansalaisille!), mutta sen tasoa voidaan poliittisin päätöksin säädellä myös alaspäin. Mutta perustuslaissa se kalskahtaa hienolta. Ihan yhtä hienolta kun terveydenhuollossa puhutaan perushoidosta, mistä kirjoitinkin vajaa nelja vuotta sitten. Aikaisemmin lähtökohtana oli YK:n sopimuksen Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966) (TSS-sopimus) tulkintakäytäntöön kuulunut koko ajan parannettava kehityslinja. Sopimus oli muuten ollut Suomea sitovaa lainsäädäntöä jo vuodesta 1976 lukien vaikkei siitä käytännössä suuremmin piitattukaan.
Mutta nyt alkoi ottaa päähän kun moni kirjoittaja perusturvasta/toimeentulotuesta kirjoittaessaan alkoi puhua toimeentulotuen varassa elävien elämän hallinnasta ja sen menettämisestä. Kyllä minä ymmärrän käsitteen merkityksen. Mutta mitä helvettiä on elämän hallinta jos ei ole töitä eikä rahaa.
On paljon ihmisiä, jotka ihan oikeasti uskovat miten kaikki elämän osatekijät ovat heidän omassa hallinnassa. He syövät ja liikkuvat terveellisesti. He kehittävät ja kouluttavat itseään ja kun he ovat niin hyviä menestyjiä niin he myös saavat aina työtä sitä halutessaan. Ja jos eivät saa palkkatyötä he luovat sitä yrittäjinä itse. Täydellisiä menestyjiä. Omnipotentteja. Muut ovat pelkkiä luusereita ja todistukseksi riittää vain heidän kokemansa vastoinkäymiset joihin joutuivat kun elämä ei ollut heidän omassa hallinnassaan.
Voi näitä. Uskovaisten tavoin voisin sanoa, ettei Herra ole vielä riittävästi koetellut. Tosin arkirealistina pitää todeta ettei kaikkia koskaan koettelekkaan.
Otsikko oli aika poleeminen ja jotkut siellä esitetyt esimerkit vaikuttivat kuin keksityiltä, joiden tehtävänä oli vain todistaa hypoteesi miten runsaskätinen (liian!) meillä perusturva tai toimeentulotuki on.
Tuo sana perusturva tuli meillä poliittiseen sanastoon siinä vaiheessa kun vähän kaikkea oltiin riisumassa ja samaan aikaan oltiin laatimassa uutta perustuslakia. Perustuslakia laadittaessa lähdettiin aikaisemmasta poiketen sellaisesta olettamuksesta, että julkisen vallan on annettava kansalaisille perusturva (myös täällä asuville ei-kansalaisille!), mutta sen tasoa voidaan poliittisin päätöksin säädellä myös alaspäin. Mutta perustuslaissa se kalskahtaa hienolta. Ihan yhtä hienolta kun terveydenhuollossa puhutaan perushoidosta, mistä kirjoitinkin vajaa nelja vuotta sitten. Aikaisemmin lähtökohtana oli YK:n sopimuksen Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966) (TSS-sopimus) tulkintakäytäntöön kuulunut koko ajan parannettava kehityslinja. Sopimus oli muuten ollut Suomea sitovaa lainsäädäntöä jo vuodesta 1976 lukien vaikkei siitä käytännössä suuremmin piitattukaan.
Mutta nyt alkoi ottaa päähän kun moni kirjoittaja perusturvasta/toimeentulotuesta kirjoittaessaan alkoi puhua toimeentulotuen varassa elävien elämän hallinnasta ja sen menettämisestä. Kyllä minä ymmärrän käsitteen merkityksen. Mutta mitä helvettiä on elämän hallinta jos ei ole töitä eikä rahaa.
On paljon ihmisiä, jotka ihan oikeasti uskovat miten kaikki elämän osatekijät ovat heidän omassa hallinnassa. He syövät ja liikkuvat terveellisesti. He kehittävät ja kouluttavat itseään ja kun he ovat niin hyviä menestyjiä niin he myös saavat aina työtä sitä halutessaan. Ja jos eivät saa palkkatyötä he luovat sitä yrittäjinä itse. Täydellisiä menestyjiä. Omnipotentteja. Muut ovat pelkkiä luusereita ja todistukseksi riittää vain heidän kokemansa vastoinkäymiset joihin joutuivat kun elämä ei ollut heidän omassa hallinnassaan.
Voi näitä. Uskovaisten tavoin voisin sanoa, ettei Herra ole vielä riittävästi koetellut. Tosin arkirealistina pitää todeta ettei kaikkia koskaan koettelekkaan.
2.7.2011
Soittimista
Soitin nuorena muutamaa eri mallia nokkahuilua koulussa ja sen (barokki)orkesterissa. Kotona minulla oli harmonikka. En tiedä vieläkään miksi päädyin harmonikkaan. Pidin klassisesta musiikista mukaan luettuna urkumusiikki ja ehkä harmonikasta sai urkujen tyylisiä muhkeitä sointuja.
Olin halunnut viulua mutta isäni ei suostunut siihen kun piti viulutunteja sekä välttämättöminä mutta myös kalliina eikä ehkä uskonut kykyihinikään viulunsoittajana. Eihän viulu ole mikään helppo soitin. Ja olihan totta että 1950-luvun alussa oli tiukkaa aikaa eivätkä yksityistunnit olleet halpoja. Sain sentään käydä maksullista saksalaista koulua kun suomenkielinen kansakoulu olisi ollut ilmainen ehkä siinä oli jo uhrausta kerrakseen. Eli sain harmonikan. Valitsin saksalaisen Weltmeister merkkisen pianoharmonikan. Kotimaiset Kouvolan tehtaan harmonikat olivat pienelle pojalle liian isokokoisia ja huippukalliita.
Harmonikka ei ollut kuitenkaan oikein hyvä valinta. Harmonikalle oli sovitettu hyvin vähän klassista musiikkia. Mummot ja sukulaiset olivat onnellisia kun soitin Tonavan aaltoja ja Metsäkukkia, itse pidin enemmän kun soitin Perfidia tai Brazil'ia.
Olen kirjoittanut lasten soittoharrastuksista blogissanikin. Oma soittoharrastukseni väheni ja loppui kun murrosiässä tuli tärkeämmäksi nuorten neitojen perässä juokseminen.
Tähän kirjoitukseen antoi sysäyksen televisioidut Hopeinen ja Kultainen harmonikka ja Primus Ikaalinen kilpailut. Primus Ikaalinen löytyy nauhoitettuna täältä kuukauden ajan.
Suomessa suositaan näppäinharmonikkaa. Mielenkiintoista on että näppäinharmonikan näppäinjärjestys on Suomessa erilainen kuin Venäjällä tai Italiassa. Olisi luullut että näppäinjärjestys on standardi siellä missä harmonikkaa soitetaan. Hämmästyin siitä kun aikoinaan seurasin venäläistä harmonikkakirjallisuutta. Venäjälläkin näppäinharmonikka on ollut ammattilaisten suosiossa.
Toisaalta olihan Venäjän mustalaisilla pitkään seitsenkielinen kitarakin. Olin itsekin ostanut sellaisen eräältä Neuvostoliiton matkaltani 1960-luvulla kun en älynnyt tuota eroa. Tosin kitaran sai helposti muutettua kuusikieliseksi. Harmi että eräs kitaraa soittava ja flamencoa tanssiva ystäväni lainasi sitä kun se oli niin hyvä-ääninen. Ja sille tielle se hävisi.
Mutta tuli taas mieleeni eräs suomalainen keksintö, joka liittyi harmonikkaan. Suomalainen muusikko Tiger Blenner kehitti pianoharmonikkaan uudenmallisen näppäimistön ja muistikuvani mukaan jopa patentoi sen joskus 1950-1960 luvulla. Idea oli nerokas. Saman kappaleen saattoi transponoida eri sävellajiin ja sormitus pysyi silti koko ajan samanlaisena. Edesmennyt Kouvolan harmonikkatehdas 50-vuotishistoriikin maininnan mukaan valmisti joitakin tuollaisella näppäimistöllä varustettuja harmonikkoja. Mutta ei tunnu mistään löytyvän enää tarkempia tietoja. Minulla oli jossain ikiaikuisissa arkistoissani esite tuosta Blennerin keksinnöstä ja siinä oli kuvakin tuollaisesta näppäimistöstä. Mutta ei ole löytynyt enää. Kas kun ei ihan kaikkea elämänsä aikana kerättyä voi säilyttää nurkissa vaikka minulla hiukan on sellaiseen ollut taipumusta. On siitä joskus harvoin ollut hyötyäkin. Nykyään olen oppinut jo ainakin hiukan hävittämään ylimääräistä roinaa. Ja pienempään eläkeläisasuntoon muutettuani se on ollut hiukan pakkokin.
Kuuntelen edelleen mielenkiinnolla harmonikan soittoa. Tosin en voi sanoa alkuunkaan aina pitäväni. Näissä erilaisissa kilpailuissa alkaa harmonikansoittajan oma näppäimistövirtuositeetti ohittaa muut osatekijät. Ja eräs toinen ärsyttävä tehokeino on harmonikan palkeiden värisyttäminen. Omalla tavallaan harmonikka on "väriköyhä" soitin. Sen vuoksi jotkut ammattimuusikot turhanpäiten halveksivat harmonikkaa. Tuo on palkeiden värisyttäminen on toki tehokeino jota voi käyttää mutta kun sitä esiintyy joka soittajalla alkaa maistua jo ällöttävälle. Noista nuoremmista hopeisen harmonikan kilpailijoista tuntui että jokaisen piti esitellä sitä taitoaan.
Mutta hyvin suloisia nuo nuoret soittajat olivat. Sitä nuoruuden intoa oli kiva seurata. Miksi se meiltä vanhemmilta niin usein häviää?
Olin halunnut viulua mutta isäni ei suostunut siihen kun piti viulutunteja sekä välttämättöminä mutta myös kalliina eikä ehkä uskonut kykyihinikään viulunsoittajana. Eihän viulu ole mikään helppo soitin. Ja olihan totta että 1950-luvun alussa oli tiukkaa aikaa eivätkä yksityistunnit olleet halpoja. Sain sentään käydä maksullista saksalaista koulua kun suomenkielinen kansakoulu olisi ollut ilmainen ehkä siinä oli jo uhrausta kerrakseen. Eli sain harmonikan. Valitsin saksalaisen Weltmeister merkkisen pianoharmonikan. Kotimaiset Kouvolan tehtaan harmonikat olivat pienelle pojalle liian isokokoisia ja huippukalliita.
Harmonikka ei ollut kuitenkaan oikein hyvä valinta. Harmonikalle oli sovitettu hyvin vähän klassista musiikkia. Mummot ja sukulaiset olivat onnellisia kun soitin Tonavan aaltoja ja Metsäkukkia, itse pidin enemmän kun soitin Perfidia tai Brazil'ia.
Olen kirjoittanut lasten soittoharrastuksista blogissanikin. Oma soittoharrastukseni väheni ja loppui kun murrosiässä tuli tärkeämmäksi nuorten neitojen perässä juokseminen.
Tähän kirjoitukseen antoi sysäyksen televisioidut Hopeinen ja Kultainen harmonikka ja Primus Ikaalinen kilpailut. Primus Ikaalinen löytyy nauhoitettuna täältä kuukauden ajan.
Suomessa suositaan näppäinharmonikkaa. Mielenkiintoista on että näppäinharmonikan näppäinjärjestys on Suomessa erilainen kuin Venäjällä tai Italiassa. Olisi luullut että näppäinjärjestys on standardi siellä missä harmonikkaa soitetaan. Hämmästyin siitä kun aikoinaan seurasin venäläistä harmonikkakirjallisuutta. Venäjälläkin näppäinharmonikka on ollut ammattilaisten suosiossa.
Toisaalta olihan Venäjän mustalaisilla pitkään seitsenkielinen kitarakin. Olin itsekin ostanut sellaisen eräältä Neuvostoliiton matkaltani 1960-luvulla kun en älynnyt tuota eroa. Tosin kitaran sai helposti muutettua kuusikieliseksi. Harmi että eräs kitaraa soittava ja flamencoa tanssiva ystäväni lainasi sitä kun se oli niin hyvä-ääninen. Ja sille tielle se hävisi.
Mutta tuli taas mieleeni eräs suomalainen keksintö, joka liittyi harmonikkaan. Suomalainen muusikko Tiger Blenner kehitti pianoharmonikkaan uudenmallisen näppäimistön ja muistikuvani mukaan jopa patentoi sen joskus 1950-1960 luvulla. Idea oli nerokas. Saman kappaleen saattoi transponoida eri sävellajiin ja sormitus pysyi silti koko ajan samanlaisena. Edesmennyt Kouvolan harmonikkatehdas 50-vuotishistoriikin maininnan mukaan valmisti joitakin tuollaisella näppäimistöllä varustettuja harmonikkoja. Mutta ei tunnu mistään löytyvän enää tarkempia tietoja. Minulla oli jossain ikiaikuisissa arkistoissani esite tuosta Blennerin keksinnöstä ja siinä oli kuvakin tuollaisesta näppäimistöstä. Mutta ei ole löytynyt enää. Kas kun ei ihan kaikkea elämänsä aikana kerättyä voi säilyttää nurkissa vaikka minulla hiukan on sellaiseen ollut taipumusta. On siitä joskus harvoin ollut hyötyäkin. Nykyään olen oppinut jo ainakin hiukan hävittämään ylimääräistä roinaa. Ja pienempään eläkeläisasuntoon muutettuani se on ollut hiukan pakkokin.
Kuuntelen edelleen mielenkiinnolla harmonikan soittoa. Tosin en voi sanoa alkuunkaan aina pitäväni. Näissä erilaisissa kilpailuissa alkaa harmonikansoittajan oma näppäimistövirtuositeetti ohittaa muut osatekijät. Ja eräs toinen ärsyttävä tehokeino on harmonikan palkeiden värisyttäminen. Omalla tavallaan harmonikka on "väriköyhä" soitin. Sen vuoksi jotkut ammattimuusikot turhanpäiten halveksivat harmonikkaa. Tuo on palkeiden värisyttäminen on toki tehokeino jota voi käyttää mutta kun sitä esiintyy joka soittajalla alkaa maistua jo ällöttävälle. Noista nuoremmista hopeisen harmonikan kilpailijoista tuntui että jokaisen piti esitellä sitä taitoaan.
Mutta hyvin suloisia nuo nuoret soittajat olivat. Sitä nuoruuden intoa oli kiva seurata. Miksi se meiltä vanhemmilta niin usein häviää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
