Miten musiikkimaku muuttuu

Sain lapsuudenkodissani kuulla paljon klassista musiikkia. Vanhempani olivat oopperoiden ja baletin ystäviä ja kävin jo lapsena usein heidän kanssaan myös Bulevardilla oopperassa. Ja olihan lisäksi tätini mies oopperassa balettimestarina. Aika paljon sain myös kuulla venäläistä kansan musiikkia ja siihen elimellisesti nivoutuvaa venäläistä ja balkanilaista mustalaismusiikkia. Kävimme usein perheemme kanssa myös kuuntelemassa neuvostoliittolaisten estraditaitelijoiden konsertteja.

Helsingin saksalaisessa koulussa oli korkealuokkainen musiikin opetus ja osallistuin myös koulun korkealuokkaiseen nokkahuiluorkesteriin. Soitimme aika paljon puupuhaltimille sovitettua barokki musiikkia. Ne jotka halveksivat nokkahuiluja koululasten leluina ovat väärässä. Ehkä kapea-alainen mutta hieno soitin pienehköille kamarimusiikkikokooonpanoille.

Jossain vaiheessa aloin laajentaa musiikkimakuani ja ryhdyin mm lukioaikana kuuntelemaan orkesterimusiikkia kiitos äärettömän innostavan musiikinopettajan, joka piti meille lukiolaisille vapaaehtoisia musiikin tunteja jossa kuuntelimme paljon musiikkinäytteitä ja keskustelimme. Mozart alkoi avautua minulle lukioaikana.

Eräs flamenco-tanssia harrastava ystäväni sai minut innostumaan flamencosta ja eräs Kreikkaan hullaantunut työtoveri sai innostumaan myös kreikkalaisesta musiikista. Osansa siinä varmaan teki Zorbas elokuva ja Mikis Theodorakiksen solistina esiintynyt Arja Saijonmaa.

Erilainen etno- ja maailmanmusiikki alkoi kiinnostaa. Balkanin ja keski-Aasian tulisten rytmien lisäksi laajensin kokemuspiiriäni intialaisiin ragaksiin (taipuuko sana ragas näin?) ja afrikkalaiseen musiikkiin. Ja kuubalaiset ja etelä-amerikkalaiset kappaleetkin tarttuivat. Suomalainen (taitaa siellä olla kai jo senegalilaisia yms mukana) Piirpauke kolahti aikoinaan minuun kovasti. Ja kotimainen Värttinäkin tuntui svengaavalta. Marketta Saarinen niminen (turkulainen?) laulajatar nauhoitti muutamia jännän eksoottisia kappaleita mutta ne taisivat jäädä hänen lyhyen uransa ainoiksi.

Jazziin en koskaan oikein ole saanut tuntumaa. Django Reinhardtin ja vastaavaa mustalaisjazzia lukuun ottamatta.

Viimeaikoina olen kuunnellut paljon fadoa, juutalaista klezmer musiikkia, turkkilaista ja arabialaista ja heavy rock musiikissa minusta tuli tyttäreni kautta jo useita vuosia sitten Nightwishin ystävä.

Ja monen muun tavoin olen pitänyt aina myös Juice Leskisen, Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon kantaaottavista lauluista. Saman henkisiä, usein verhotusti kantaa ottavia lauluja esitti myös venäläinen Vladimir Vysotski.

Itse asiassa kun tässä tarkastelee tuota luetteloa niin voisi helpommin jo luetella mistä en suuremmin ole pitänyt. Rikhard Wagner ja Gustav Mahler ovat olleet vaikeita ymmärtää. Sibeliuksen musiikkiin laajemmin sisäänpääsy kesti hetken mutta onnistui.

Samoin suurin osa nykysäveltäjistä Prokofjevin, Shostakovitshin ja Stravinskin jälkeen - minulle käsittämätöntä. Jaa, poikkeuksina eestiläinen Arvo Pärt, jonka muuten tapasin kerran Eestissä yhteisten tuttujemme välityksellä ja venäläinen Alfred Schnittke. Kotimaisista nykysäveltäjistä havaitsin kerran yllättäen Pehr-Henrik Nordgrenin sävelkielen puhuttelevan vaikka hänen sävellyksiään aika vähän kuulee.

Olen käyttänyt musiikkia myös oman mielialani kohentajana. Musiikki on oivallista sielun ravintoa. Ainakin minulla toimii. Mozartin Requiemin kun kuuntelen keskittyneesti kerran läpi olen kuin uudestisyntynyt.

Venäläinen sielu

Sunnuntaina 17.6. tuli televisiosta kiinnostava henkilökuva venäläisestä trubaduurista Juri Shevtshukista, Pietarin musta koira DDT yhtyeestä.

Mies kirjoittaa itse kantaaottavien laulujensa sanat ja jos koko yhtye ei ole esiintymässä niin säestää itseään kitaralla. Häntä onkin sanottu legendaarisen Vladimir Vysotskin manttelinperijäksi. Hirveän tunnettu Vysotski ei koskaan tainnut Suomessa vaikka Mika ja Turkka Mali suomeksi Vysotskin kappaleita olivat julkaisseetkin. Niille, jotka eivät Vysotskista tiedä paljoakaan voisi jotenkin hahmotta, että hän oli näyttelijä-runoilija-laulajana eräänlainen Vesa-Matti Loirin, Juice Leskisen, Irvin Goodmanin ja Jaakko Tepon yhdistelmä ja aivan yhtä rakastettu ja palvottu kansan keskuudessa kun nämä suomalaiset kollegansa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Vysotski
http://www.vysotskinystavat.net/

Juri Shevtshuk ehti jo Neuvostovallan aikana kokea sen aikaista mielipidevainoa. Silloinhan ei poikkipuolista sanaa hyväksytty virallisesti ja esittäjiä vainottiin. Ja kansa rakasti maan alaisia sankareitaan.

Tuli tästä mieleeni se mystinen ja legendaarinen venäläinen sielu – en minä tiedä onko sitä ylipäänsä edes olemassa mutta aina siitä kuitenkin jotain kirjoitetaan
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/Puheenvuorot/puheenvuoro_2006-07-31.htm
http://www.kolumbus.fi/kari.klemela/perivena.htm
http://www.suomussalmenlukio.fi/kesseli/kesseliweb/venaja/millaisia/index.html

Jokainen voi tietenkin suhtautua tällaisiin myytteihin omalla tavallaan, uskoa tai olla uskomatta. Mutta kyllä niissä jotain perää on oltava. Ihan samalla tavoin kuin meillä ymmärretään eri suomalaisten heimojen erilaisuutta. Yli 20 vuotta Savossa asuneena puolihämäläisena olen kokemuksesta aivan vakuuttunut, että savolaiset pääsääntöisesti ovat juuri maineensa mukaisia.

Sitä en mene arvioimaan olisiko toinen parempi toista. Usein ulkomailta palattuani huomaan kaiken kaikkiaan arvostavani suomalaisuutta suunnattomasti. Kaikesta Eurooppa-hypestä huolimatta Suomen kansan perusolemus on edelleen terveesti suomalainen.

Mutta venäläisessä sielussa on myös jotain kiehtovaa. Ehkä sitä puolivenäläisenä on minussakin _)

Paikallisesta sopimisesta

Viime aikoina puhutaan ja kirjoitetaan yhä useammin miten tärkeää olisi, että työpaikoilla voitaisiin sopia paikallisesti.

Olen ollut lähes 50 vuotta työelämässä. Olen nähnyt jos jonkinlaisia johtajia.
Viime aikoina tuntuu aivan kuin kvartaalitalouden elämänarvoikseen sisäistäneet saneeraajiksi itseään kutsuvat johtajat olisivat lisääntyneet. He puhuvat usein juhlapuheissa miten henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara mutta käytännön teot ovat kaukana juhlapuheista. Ei ihmiset tyhmiä ole.

Joskus tuntuu että nämä itseään huippujohtajiksi kuvittelevat pitävätkin työntekijöitä vain koneiden kaltaisina korvattavina tuotannontekijöinä. Kyllä ihmiset sain aistivat ja sellaisilla työpaikoilla työnantaja työntekijä vastakkainasettelu on arkipäivää. Ja kyllä siinä kaikki aseet ovat työnantajalla.

Kauppalehden Pressossa oli lauantaina 16.06.2007 juttu otsikolla ”Kaikki maailman työnantajat ja duunarit: Sopikaa paikallisesti” Ja sitten ingressissä täsmennystä:

”Yhteiset tavoitteet, vahva luottamus ja hyvä tiedonkulku. Siinä avaimet paikalliseen sopimiseen. Kolme kokenutta pääluottamusmiestä kertoo, miten homma toimii.”

Mutta haluaako suuret saneeraajajohtajat kuunnella? Eihän valtansa täyteydessä rypevät pönäkät öykkärit voi ottaa neuvoja vastaan joltain pääluottamusmiehiltä.

Vahva luottamus syntyy vain luottamusta lisäävillä teoilla ja sen rakentamisessa puolin ja toisin voi mennä aikaa. Sen sijaan luottamuksen voi menettää nopeasti. Tiedän yritysjohtajia jotka kuvittelevat nauttivansa henkilökuntansa luottamusta pelkästään asemastaan johtuen eivätkä oivalla että siihen vaaditaan tekojakin.

Johdon ja henkilöstön luottamus syntyy pidemmän yhteisen taipaleen myötä. Olen ollut muutamassa sellaisessa yrityksessä mukana eri tehtävissä ja molemmin puolin, sekä työntekijänä että työnantajana.

Hyvä tiedonkulku oli yksi noista lehtikirjoituksen mainitsemista edellytyksistä paikalliselle sopimiselle. Siinäkin aivan liian monessa yrityksessä noudatetaan klassista periaatetta: ”Paska virtaa alaspäin”. Tieto kulkee vain yhteen suuntaan ja sekin on tarkkaan valvottua aivan kuin olisi kyse jostain tarkkaan ohjatusta näytelmästä. Todelliselle keskustelulle ja vuorovaikutukselle ei ole tilaa. Johtoporras edellyttää monasti nöyrää jees-mentalitettia henkilökunnalta ja kaikki eri mieltä olevat ovat vain häiriötekijöitä, joista pitää nopeasti päästä eroon.

Oma kokemukseni on ollut juuri päinvastainen: hankalimmat, eri asioita kyseenalaistavat tyypit ovat usein olleet kaikkein parhaimpia esimerkiksi luovien ratkaisujen löytämisessä. Jees ihmiset toteuttavat mukisematta yritysjohdon tyhmimmätkin päähänpistot. Kas kun yritysjohtajatkin voivat erehtyä, moni ei vaan sitä itse ymmärrä tai myönnä. Olen eräälle johtajalle joutunutkin kerran näsäviisaasti sanomaan, että oikeiden ratkaisujen kriteeri ei voi olla pelkästään päätöksen tehneen lompakon paksuus. Aivan liian paljon on johtajia, jotka kuvittelevat korkeamman aseman takaavan paremmat päätökset tai suuremman asiantuntemuksen.

Muistan uraltani erää suurta liikkeenjohtaja leikkineen palkkatyö-toimitusjohtajan. Hän tuli entisen poispotkitun toimitusjohtajan tilalle omistaja-emoyhtiöstä. Hän oli omasta mielestään hyvin avoin henkilöstölle ja sen merkiksi hän piti aina työhuoneensa oven auki. Hän myös julisti, että kuka tahansa työntekijä saattoi milloin tahansa tulla hänen luokseen kun ovi on auki. Yrityksessä taisi siihen aikaan olla yli sata työntekijää. No eihän kukaan siitä ovesta rohjennut astua. Huvittavinta oli tämän toimitusjohtajan tästä vetämät johtopäätökset: Jos kukaan ei tule siitä ovesta kertomaan ongelmia ei yrityksessä voi olla ongelmia. O sancta simplicitas - Voi pyhä yksinkertaisuus http://fi.wikipedia.org/wiki/O_sancta_simplicitas.

Kyllä olisi kirveellä töitä monessa yrityksessä.

Itse olen ollut töissä yrityksessä jossa työntekijät ja yrityksen johto kykenivät sopimaan peräti tilapäisestä palkkojen alennuksesta pelastaakseen yhdessä työpaikkansa, eli irtisanomisten sijasta yrityksen johto valitsi palkkojen alennuksen. Se onnistui kun yrityksen johdon ja työntekijöiden välillä vallitsi luja keskinäinen luottamus. Kaikki tiesivät ja luottivat, että heti kun tilanne paranee palautetaan palkat ja edut vähintäänkin entiselle tasolle. Arvatkaa miten kävi?

Meni jonkin aikaa ennen kuin kehitys saatiin taas oikeille raiteille. Mutta heti kun se saatiin maksettiin korvaukset henkilöstölle takaisin korkojen kera.

Arvatkaa vielä uudestaan lisäsikö tämä vielä entisestään yrityksen johdon ja henkilöstön keskinäistä luottamusta?

Kielitaidosta ja koulutuksesta

Muistan 7 vuotiaana pikkupoikana itkeneeni kun isäni päätti laittaa minut kansakoulun sijasta Helsingissä saksalaiseen kouluun, jossa opetuskielenä oli saksa. ”Miks mä en pääse Puniksen kansikseen niinku muut kaverit?” oli itkun aihe.

Nyt 55 vuotta myöhemmin isäni sanat soivat vieläkin korvissani: ”Sitten aikuisena sinä puhut mitä kieliä haluat etkä vain niitä kieliä mitä osaat”.

En oikein koskaan saanut selvää mahdollisista muista syistä mutta ehkä venäläisillä emigranteilla oli joku kunnioittava suhtautuminen preussilaiseen kasvatukseen, koska minun mielestäni Helsingin saksalaisessa koulussa venäläisten emigranttienlapset tuntuivat olevan kovasti yliedustettuja.

Ja aika erikoista oli, että pari serkkuani kävi ranskalaista koulua ja yksi serkku venäläistä koulua ja sitten jotain muita emigranttiperheiden lapsia vielä englantilaistakin koulua.

Isä oli oikeassa kuten monessa muussakin asiassa. Kielitaito ja muu koulutus on pääomaa, joka kulkee aina mukanasi olet missä tahansa ja minkälaisessa vallankumouksessa. Kaikki maallinen omaisuutesi voidaan sinulta vielä mutta kaikki se mitä olet sijoittanut päähäsi kulkee alati mukanasi.

Olen täydentänyt sitä omalla kasvatusfilosofiallani. Haluan että lapseni ovat kuin kissat. Tuli mikä tahansa pudotus niin jos eivät suoraan aina osaisi tipahtaa jaloilleen osaisivat kuitenkin nopeasti kierähtää jaloilleen.

Kun omat lapseni olivat pieniä kävivät he Rudolf Steiner koulua. Itse olin kokenut saksalaisen koulun preussilaisen kurin ahdistavaksi, kun olin suomalaisessa lukiossa oivaltanut, että muitakin arvoja kuin pelkkä konemainen tehokkuus on olemassa. Kun lapseni ovat nyt aikuisia niin on aika yllättävä kuulla ettei heillä kovin mairittelevia muistoja olekaan koko koulusta. He olisivat halunneet kunnon teho-opetusta. Sääli, koska meidän vanhempien näkökulmasta Steiner koulu vaikutti kotoisan lämpimältä oppilaitokselta.

Kyllä minuakin muutama asia siellä joskus ärsytti. Osa opettajista oli selvästi ”valaistuneita” kuten me joskus vanhempainyhdistyksen porukoissa keskustelimme. Toinen ärsyttävä piirre oli kun jatkuvasti korostettiin miten koulussa oli ”karsimaton luokkayhteisö” eli mitään sisäänpääsy-älykkyystestejä ei käytetty sisäänpääsyn karsimiseen eli lahjoihin katsomatta kuka tahansa lapsi otettiin. Muutaman kerran totesin suivaantuneena näille hurskastelijoille, että kyllä tämä on eräänlainen eliittikoulu kuitenkin: ensimmäisen lapseni ilmoitin kouluun 11 kk vanhana ja hän pääsi enää vain 1. lk jonotuslistalle. Toisen ja kolmannen lapseni ilmoitin jo ennen heidän syntymäänsä. Ja jos sitten koulussa oli samaan aikaan yhdessä kolme lasta ei koulumaksutkaan aivan mitättömiä olleet etenkin kun peruskoulu oli samaan aikaan täysin ilmainen. Jos ei nuo lasten perhetaustaan liittyvät tekijät rajanneet kouluun tulevia lapsia niin ihmettelen.

No. Kyllä sen käytännössä huomasi vanhempainkokouksissa. Meillä oli tiivistä yhteistyötä opettajien ja vanhempien kesken ja monista tuli ihan hyviä tuttaviakin vuosien varrella. Aika vähän koulun oppilaita oli työläisperheistä ainakin niillä luokilla missä minun lapsiani oli. Minusta se oli sääli. Tosin kyllä todennäköisesti samanlaista rajautumista tapahtuu jossain Kulosaaressa jos verrataan johonkin Jakomäki-Kontulan peruskouluun. Tosin kyllä lapseni silti ainakin minun mielestä säilyivät kohtuullisen todellisuustajuisina.

Jos nyt olisin uudestaan laittamassa pieniä lapsia kouluun ja minulla olisi taloudelliset mahdollisuudet panostaa yksityiskouluun saattaisin uudestaan harkita vaihtoehtona saksalaista koulua.

Paras asuinpaikka

Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Asuin elämäni ensimmäiset 33 vuotta Helsingissä.

Myönnän jossain vaiheessa hiukan poteneeni nurkkakuntaisuutta ajattelemalla, että kehä kolmoselta alkaa tundra (ilmaisu on 1. vaimoni). Poikani kuvailee samaa, että ”faija kuvitteli ettei kehä ykkösen pohjoispuolella ole elämää”.

No ihan noin rajoittunut en myönnä olleeni.

Jo melko nuorena totesin avoimesti, että Suomessa on kolme hyvää kaupunkia: synnyinkaupunkini Helsinki totta kai mutta sen lisäksi myös Tampere ja Kuopio. Tampereella en ole koskaan asunut mutta Kuopiossa asuin kahteen otteeseen yli 10 vuotta ja toiset yli kymmenen vuotta myös Savossa, pikkupaikkakunnalla Pieksämäen maalaiskunnassa. Nyt olen asunut Helsingin seudulla 9 vuotta ja 6 vuotta sitten luovuimme perheemme asunnostakin Kuopiossa. Suurimman osan olen nyt asunut Espoossa ja nyt hiukan yli vuoden Kauniaisissa. Lasken nämä kaupungit kuitenkin tuossa paras asuinpaikka vertailussa mukaan Suur-Helsinkiin.

Ns lukkarinrakkaus Tampereeseen voi olla perua puolihämäläisestä syntyperästäni. Mutta kyllä kaupungista ovat pitäneet molemmat Savosta kotoisin olevat vaimonikin.

En halua mitenkään väheksyä muita kaupunkeja. Eikä mitään ehdotonta paras-asuinpaikka mittaria ole olemassa. Makuasioitahan nämä ovat.

Helsinkiläiset tuttavani ihmettelivät usein miten saatoin viihtyä Savossa. Siihen sanoinkin usein heille, että savolaisia joko vihaa tai rakastaa, mutta kylmiksi he eivät jätä ketään.

Kuopio on hyvä kaupunki mutta tuntuu siltä, ettei se luontevasti kykene tarjoamaan kaikille työt. Siksi niin monien on jopa vastentahtoisesti muutettava Helsingin seudulle. Tämä on ihan järjetöntä tunkua työn perään ruuhka-Suomeen ja tuntuu ihmeelliseltä ettei julkinen valta millään erityistoimilla tunnu kykenevän tasapainottamaan kehitystä.

Muistan kuinka eräs Kuopion yliopiston isoperheinen, helsinkiläissyntyinen professori kerran valitti minulle, kun kuuli että olen syntyperäinen stadilainen, että nykyisen hulppean omakotitalonsa hinnalla hän saisi Helsingissä pienen kerrotalokaksion. Eikä professorin palkoissa Helsingissä ja Kuopiossa niin suuria eroja ollut.

Synnyin- ja kasvupaikan veto tuntuu useimmille olevan lähtemätön. Ikuinen kaipuu kotiin. Vaikka kuinka olisi viihtyvyyttä parantamassa perhe ympärillä niin kaipuu kotiin on alati. En muista olenko koskaan edes tavannut säännön vahvistavaa poikkeusta.

Luotiinko ihmiselle jalat vai juuret?

Eräs paljon matkutstava tuttava totesi, että jos ihminen olisi tarkoitettu olemaan paikoillaan olisi hänelle jalkojen sijasta luotu juuret.

Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Sukujuuriltani olen ”sekarotuinen”. Isäni oli venäläinen emigrantti ja äiti hämäläinen. Suomi on kotimaani ja äidinkieleni on suomi. Monen muun ”sekarotuisen” tavoin tunnen joskus lievää juurettomuutta, mutta lukuisilta 1958 alkaneilta matkoiltani itänaapurista olen aina onnellisena palannut takaisin kotiin. Kyllä tämä Suomi on ehdottomasti se kaikkein rakkain paikka minulle. Vaikka olen stadilainen niin perheeni yli 200 v suvussa olleella kesämökillä Hämeessä suorastaan tunnen hämäläisetkin juureni.

Tällä hetkellä viidestä aikuisesta lapsestani kolme asuu ulkomailla. Kansainvälistyvässä maailmassa pidän ulkomailla opiskelua tai asumista hyödyllisenä. Se lisää kielitaitoa ja auttaa (yleensä) ymmärtämään muitakin kulttuureja.

Mutta olen myös varoittanut vaaroista. Tein nuorena ensimmäistä melkein 20 vuotta kestänyttä uraani matkailualalla. Matkustaessani ulkomailla tapasin monesti ulkosuomalaisia. Muutaman viini- tai olutlasillisen tuoman humalan herkistämänä raavainkin ulkomailla pitkään asunut suomalaismies saattoi puhjeta kotimaan kaipuusta kyyneliin. Vaikka HK Sininen lenkki, ruislimppu, hapankorppu, Turun sinappi, salmiakki, juhannuskoivu yms usein ovat kotimaan ikävän klisheemäisiä symboleja niin kyllä niillä on valtava tunnearvo.

Pitkän ulkomailla asumisen jälkeen kotiinpaluu voi olla ongelma. Ikävää on podettu kenties kymmeniä vuosia ja sitten kun kotiin paluu on esimerkiksi taloudellisesti mahdollista saattaa paluumuuttaja yllätyksekseeen havaita ettei tämä maa vastaa alkuunkaan hänen ajan kultaamia muistojaan. Tämä on ihan eri maa kuin se josta hän 10-30 vuotta sitten lähti. Ja hän alkaa kaivata sitä toista kotimaataan ja sen tapoja johon pitkän asumisen myötä oli tottunut.

Yleensä vasta näiden siirtolaisten lapset kotiutuvat sinne ulkomaille eivätkä tunne samanlaista kaipuuta kuin vanhempansa.

Työpaikan ilmapiiri

Minulle sattui harvinainen viikonloppu. Tapasin peräti kahtena peräkkäisenä päivänä vanhoja työtovereita kahdesta eri yrityksestä.

Perjantai-iltana tapasin vanhoja työtovereita 30 vuoden takaa. Olemme pitäneet tällaisia tapaamisia jo 15 vuotta ja taas jälleen paikalle oli tullut melkoinen joukko. Minun laskelmieni mukaan yli kolmasosa 30 vuoden takaisesta henkilöstöstä ja moni oli lähettänyt terveiset kun jonkun esteen vuoksi ei päässyt paikalle.

Lauantaina tapasin vuorostaan tuoreempia työtovereita ja jälleen valtava osanottajamäärä.

Näillä molemmilla työpaikoilla oli yksi merkittävä yhteinen tekijä. Uskomattoman hyvä henki jota molemmissa tapauksissa myös yrityksen johto oli ollut mukana rakentamassa. Toisessa näistä yrityksistä toimin itsekin johtoryhmässä.

Joskus luonnehdinkin tätä hyvää henkeä, että henkilöstön ja johdon välinen luottamus oli molemmin puolin saumaton. Kun eräälle kollegalleni kerran totesin, että tämä porukka seuraisi sokeasti johtajiaan vaikka helvetin tuliin. Kollega vielä täydensi metaforaa: ”ja uskoen ettei ne tulet edes polttaisi heitä”.

Molemmissa yrityksissä hyvä henki tuotti myös erinomaisia tuloksia. Olen kirjoittanut aikaisemminkin asiasta. Uskon vakaasti, että avain hyviin tuloksiin on hyvässä henkilöstössä ja yrityksen hengessä. Eikä se aivan itsekseen synny vaan se vaatii myös johdolta aitoja tekoja eikä pelkkiä pyhäpuheita miten ”henkilöstö on meidän tärkein voimavaramme” kun johdon arkiset teot eroavat näistä pyhäpuheista. Lisäksi tuollaisella sanojen ja tekojen ristiriidalla nakerretaan nopeasti ja tehokkaasti johdon ja henkilöstön välistä luottamusta.

Mutta hauskaa oli molemmissa tapaamisissa. Pitää tässäkin laittaa kiitokset järjestäjille.

Manne TV televisiossa

Kuulin ja luin, että vastikään perustettu Suomen Romani Foorumi on pyytänyt Yleä hyllyttämään romanien itsensä tekemän romaneista pilaa tekevän Manne TV ohjelman. Aikamoinen määrä ohjelman takana näytti olevan tunnettuja romaneja.

Manne TV oli yllättävän rohkea ja jäin jännityksellä odottamaan seuraavia osia. Hiukan odotin että jossain tosikkopiireissä hermostutaan ja ohjelma halutaan sensuroida rasistinen-leiman avulla. Ei se parasta huumoria ollut mutta oliko joku Heikki Kinnusen Viljo viinapullo takataskussa tai jotkut Kalliala-Petelius unnukka-unnukka-läiläälää sketsit yhtään parempia. Minusta Manne TV huumori kyllä ylitti ne tekemällä aika älykästä pilaa meidän yleisistä ennakkoluuloistamme, ylsi suorastaan entisajan Neil Hardwick huumorin tasolle . Jos ihmiset tuollaisesta saavat lisäpontta rasismilleen tai muukalaisvihalle niin heikossa on usko ihmisten ymmärrykseen.

Nyt pitää alkaa olla tarkkana. Meidän pitää alkaa heti vaatia Ylen sensuuria kun terrorismia ja islaminuskoa vähääkään rinnastetaan. Tai kun elämää Venäjällä aletaan näyttää kielteisessä valossa, vaikka se tehtäisiin huumorinkin varjossa.

Vesitetään koko televisio tasapaksuksi viattomaksi mössöksi. Tai ulkoistetaan koko touhu bisnestä paremmin ymmärtäville yksityisille yrityksille, jotka ymmärtävät syöttää meille viattomampaa viihdettä.

Ryhdytään holhoamaan ihmisä vielä entisestään. Tappamista ja pornoa lisää televisio-ohjelmiin eli leipää ja sirkushuveja, siinä kehittävien ja rakentavien ohjelmaformaattien pohjaa.

Hoitokodissa asuville pakollinen sairaalalähete

Olen vuosien varrella joutunut useamman kerran huomaamaan tiedon kulussa pahan katkoksen, jos palvelutalossa tai hoitokodissa asuva joudutaan toimittamaan ambulanssilla sairaalaan.

Potilas voi olla huonokuntoinen, ettei pysty itse puhumaan tai on dementoitunut siten, ettei kykene osallistumaan hoitoprosessiin. Eräässä tapauksessa havaitsin, että potilas oli ”vanhan ajan” ihminen, jonka mielestä kipuja ja vaivoja ei tullut turhan päiten valitella. Lääkärin siinä kysellessä vaivoja vastaukset olivat tyyliin ”no eihän tässä suurempia” tai vastaavaa.

Ja jos potilas on sairaalaan tullessa puhekyvyttömässä tilassa saattaa lääkäri vetää potilaan terveydentilasta ennen sairastumista suorastaan vääriä johtopäätöksiä.

Jos kyse on vanhuksesta joka viedään ambulanssilla kodistaan mukana lähtee usein puhekykyinen läheinen, joka voi lääkärille selostaa tietämäänsä.

Hoitokodeissa ja palvelutaloissa on niukka miehitys eikä sieltä liikene yllättävälle sairaalakäynnille saattajaa. Sen vuoksi on mieleeni tullut, että pitäisi asiantuntijalääkäreiden toimesta laatia helppokäyttöinen saatelomake, joka voitaisiin antaa lähetteenä sairaankuljetukselle ja josta selviää yleisimmät tarvittavat terveydentila- ja kontaktitiedot ja mistä saa tarkempia lisätietoja tarvittaessa.

Tällainen lähetelomake pitäisi tehdä pakollisiksi erilaisille hoito- ja palvelukodeille. Jos niiden levittäminen hoito- ja palvelukoteihin olisi vaikeata voisi levittämisen varmaan aloittaa sairaankuljetusyrityksistä.

Toivon, että tällainen käytäntö leviäisi mahdollisimman laajalle ja siksi idea on vapaasti käytettävissä.

Eutanasiaa täällä Suomessa ja tänään?

Palaan järkyttyneenä muutaman päivän matkalta Kuopiosta. Matkustimme loppuviikosta vaimoni kanssa katsomaan kun 55-vuotias lankomieheni oli joutunut sairaalaan.

Käynti sai meidät järkyttymään. Emme oikein voineet uskoa silmiämme eikä korviamme. Mies oli huonokuntoisena siirretty laadukkaana tunnetusta KYS yliopistosairaalasta (ehkä halvempaan?) paikalliseen (eri hallintareviirillä?) sairaalaan "jatkohoitoon”. Meistä vaikutti kuin siirto olisi ollut saattohoitoon, miltä myös toteutunut hoitolinja näytti.

Kovia tulehdusarvoja omaavaa jatkuvasti nukkuvaa ja väsynyttä, kovasti kuumeilevaa, siinä tilassa puhekyvytöntä potilasta hoidettiin suuhun työnnetyllä parasetamol-tabletilla, joka ei kuivassa suussa edes oikein ollut sulanut. Tiputusta tai suoneen annettavaa lääkitystä ei katsottu ”tässä vaiheessa tarpeelliseksi”.

Vaimoni on näissä asioissa monin verroin minua tietävämpi ja taitavampi ja ryhtyi tenttaamaan hoitohenkilökuntaa ja vaatimaan asianmukaista hoitoa. Meille vakuutettiin potilaan sekä edellisenä päivänä (torstai) että perjantai-aamuna syöneen kun häntä oli syötetty. Hoitaja kävi jopa oikein päätteeltä katsomassa. Kovin oli kuitenkin huonokuntoinen ja nälkiintyneen näköinen, olihan takana jo yli viikon pituinen ”hoitojakso” sairaalassa, laitankin nyt jo tuon ”hoito” sanan lainausmerkkeihin.

Myöhemmin kun vaimoni keskusteli lääkärin kanssa kertoikin lääkäri, ettei potilas syönyt eli kaksi eri hoitajaa aivan suoraan valehtelivat ilmeisesti vain lähiomaista rauhoittaakseen. Lääkäri ei todennäköisesti tiennyt, että hoitajat olivat jo ehtineet valehdella. Omaisen alettua vaatia tulehdukseen antibiottihoitoa oli heti seuraavana aamuna väitetty aloitetun antibioottihoito ilmeiseti suun kautta.

Mutta ilmeisesti paikalle ilmestyneen hoitoa vaativan ja asiantuntevalta vaikuttavan omaisen pelosta potilas siirrettiinkin saman iltana takaisin KYS yliopistosairaalaan. No siellä laitettiin heti potilaaseen sentään tippaletku ja jatkettiin/aloitettiin antibioottihoito lauantaipäivällä.

Potilas oli vielä illalla huonohkossa kunnossa ja sydämen rytmi oli epävakaa, mutta tajunnan taso oli jo alkaneesta hoidosta ehkä johtuen jo selvästi kohentunut.

Vaimoni kävi päivystävän lääkärin kanssa pitkiä juupas-eipäs-keskusteluja, mutta ei antanut periksi hoitovaatimuksista. Paikalle ilmestyneen omaisen ilmeisesti osoittaman asiantuntemuksen johdosta lääkäri alkoikin penätä onko vaimoni alan ihmisiä. Verbaalisesti taitavana vaimoni totesikin, että eihän sillä pitäisi olla asiassa merkitystä.

Jossain vaiheessa palasimme sitten jo väsyneinä majapaikkaamme kun oletimme ja uskoimme, että vaimoni veli eli lankomieheni vihdoinkin saa asianmukaista hoitoa.

Sitten tapahtuikin taas yllättävää. Päivystävä lääkäri, jonka kanssa vaimoni oli jo illalla käynyt uuvuttavia juupas-eipäs keskusteluja hoitolinjasta soitti klo 2 aikaan yöllä vaimoni kännykkään. Alkoi n ½ tuntia kestänyt juupas-eipäs keskustelu, jossa lääkäri jos jonkinlaisin argumentein yritti saada vaimoltani lupaa, ettei tarvitsisi ryhtyä tehoelvytykseen jos potilaan sydän yöllä pysähtyisi. Minkäänlaista lupaa parhaan hoidon huonontamiseksi hän ei kuitenkaan vaimoltani saanut.

Järkyttävin lääkärin esittämä argumentti pelkälle standardielvytykselle” (tarkoitti ehkä jotain kevyehköä painantaelvytystä?) oli eräänlainen elämän laatu-argumentti: eläkeläinen, jolla on epilepsia ja muita sairauksia ja asuu hoitokodissa (itse asiassa lankomieheni asuu hoitokodin yhteydessä olevassa palveluasunnossa) jne. Vaimoni kysyikin osuvasti lääkäriltä: ”Jos kyse olisi sinun samassa asemassa olevasta veljestäsi antaisitko sinä luvan olla elvyttämättä?” Lääkäri vakuutti, että olisi antanut. Vaimoni ei silti antanut lupaa.

Keskustelu päättyi ½ tunnin juupas-eipäs keskustelun jälkeen eikä vaimoni tinkinyt vaatimuksistaan piiruakaan. Ihailin vaimoani. Minä en olisi sellaiseen kyennyt väittelytaidoillani enkä asiantuntemuksella.

Laitoimme vaatteet päälle ja yöllä takaisin sairaalaan valvomaan, että hoito myös todella pysyi asianmukaisena ja ettei letkuja noin vain ryhdyttäisi irrottamaan. Muutaman kerran vielä asiaa tarkistettuamme aamuyön tunteina arvelimme, että hoito jatkuu nyt asianmukaisena ja painuimme vihdoinkin väsyneinä nukkumaan.

Mainittavaa oli, että tuo juupas-eipäs keskustelussa osapuolena ollut lääkärikin piipahti siinä vielä yöllä paikalla ja vaikutti hiukan yllättyneeltä kun potilas vaikutti jo sen verran virkistyneeltä että kykeni jonkinlaiseen kommunikointiinkin.

Seuraavana päivänä selvisikin, ettähoito oli tehonnut ja että sydämen lyönnit olivat tasaantuneet ja potilas oli päätetty siirtää valvomosta KYS yliopistosairaalan sisätautiosastolle.

Sunnuntai-iltapäivällä menimme paikalla ja suuri oli ilomme. Ravintoliuos, lääkkeet yms tulivat edelleen letkuilla suoneen, mutta potilas oli jo virkeämpi kuin yöllä. Sydämen syke oli tasaantunut, ruoka maistui vaikka vielä pitikin syöttää ja jonkinlaista pientä keskusteluakin voitiin jo käydä, vaikka pientä vaikeutta puhumisessa vielä näytti olevan. Mutta selvästi havaitsi järjenjuoksun toimivan.

Vaimoni vastustuksesta huolimatta potilas sitten kahden päivän hoitojakson jälkeen siirrettiin jälleen takaisin siihen sairaala nimeä käyttävään kaupungin omistamaan paikallisen laitokseen, jonka hoitoon tai ennemminkin hoitamattomuuteen olimme olleet tyytymättömiä. Vaimoni ilmoitti kuitenkin määrätietoisesti KYS yliopistosairaalassa siirtopäätöksen tehneelle lääkärille, että jos nyt siellä paikallissairaalassa vielä jotain epäilyttävää tapahtuisi kantaisi myös siirtopäätöksen tehnyt lääkäri vastuun. Lääkärin selitykseen, että "onhan se sairaala" vaimoni totesi lakonisesti, että "niinhän siellä kyltissä lukee". Toivottavasti vastaanottava sairaala sai viestin vaativasta ja "hankalasta" omaisesta.

Katsotaan nyt miten tilanne etenee.

Lempikolumnistini Kalle Isokallio jälleen

Kalle kirjoitti tänään taas aiheesta, josta minäkin olen kirjoittanut useamman kerran nimikkeen "perverse incentives". Eli tehdään jotain optimointia jollain osa-aluella, joka sitten aiheuttaakin aivan jotain päinvastaista.

Tuollaiset syy-seuraus-suhteet voivat usein olla hyvin monimutkaisia mutta yllättävän usein ne saattavat olla ilmiselviä.

Olen lueskellut mielenkiintoista kirjaa: Bruce Schneier, Beyond Fear, ISBN 0-387-02620-7. Kirja käsittelee kaikenlaista turvallisuutta ja hyvin analyyttisesti. Käsittelyssä on lentoturvallisuus, turvallisuus New Yorkin syyskuun 11. tapahtumien valossa yms. Kaikki nuo on analysoitu kuin kirurgin veitsen tarkkuudella. Kerrassaan kiehtovaa luettavaa.

Pikku herkkupaloja takakannesta minkälaisia asioita kirja käsittelee:

Does arming pilots make flying safer?
Will computerized voting machines make election results more accurate?
Is online shopping with credit cards especially risky?
Will a national id card better protect us from terrorism?

Todella mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja ajatuskuvioita asiasta turvallisuus.

Perverse incentive - luonnonvastainen kannuste

Kirjoitin tästä aikaisemminkin viime vuonna mutta en silloin laittanut linkkiä Wikipediaan

Tämä ilmiö tuntuu taas lisääntyvän kun yritysmaailmassa on meneillään aalto, jossa kaiken toiminnan tehokkuutta yritetään mitata jotenkin ehdottoman tarkkaan, numeroilla, matemaattisesti. "Sitä saa mitä tilaa" sopii tähän hyvin. Ihmiset ovat äärettömän oppivaisia ja hetken kuluttua optimoivat noita mittareita eli tekevät mittareita tuijottavat esimiehensä tyytyväisiksi. Huonotkin mittarit ohjaavat toimintaa johonkin suuntaan mutta onko se aina oikeasti toivottu suunta.

Olin itse mukana 1970-luvulla samanlaisessa aallossa. Silloin tätä nimitettiin MBO eli Management by Objectives. Minulla oli silloin jopa tilaisuus tavata henkilökohtaisesti sen ajan huippuopettaja, professori John W Humble. Upea opettaja joka osasi myös opastaa kaikenlaisissa MBO vaaroissa. Samoin silloiset Harvardin käyneet esimieheni ja useat AMA:n (American Management Association) kurssit.

Ai niin tuli mieleen kun vähensin henkilökohtaisessa verotuksessa AMA:n suurehkoa jäsenmaksua ei sitä pienessä maalaiskunnassa verovirkailija ymmärtänyt kuin vasta pitkien perustelujen jälkeen.

Tätä nykyä naurattaakin, että ihan niin kuin naisten hameen pituus, kenkien koron kapeus ja korkeus palaavat 25-35 vuoden palaavat nämä mittaustekniikat, nimet vaan vaihtuvat. MBO lienee haudattu nyt kai BSC - Balanced Scorecard on päivän mantra ainakin täällä Suomessa. Jenkeissä BSC lienee jo ainakin tutkijapiireissä hiipumassa kertoo amerikkalainen business admininstration professori vävypoikani. Joku voi tietenkin sanoa, että se on niin kypsää (mature) teknikkaa ettei sitä enää tutkita.

Lukekaa tuo Wikipedian artikkeli Perverse incentive, kyllä sen esimerkit panevat ajattelemaan.

Eräs lempiajattelijani

Nokialta aikoinaan potkuissa muhkean kultaisen kädenpuristuksen saanut Kalle Isokallio on taitava kirjoittaja. Hauskojen huumorikirjojen lisäksi myös rohkea vastarannan kiiski asia-asioissa. Uskaltaa kirjoittaa rohkeita ajatuksia. Ehkä miljoonien tuoma riippumattomuus antaa sellaisen vapauden.

Tänään kolumnin aihe oli hauskasti otsikoitu "Eunukit seksiguruina?" ja käsitteli valtion osakkuusyhtiöiden hallituksisssa istuvia itseään "hallitusammattilaisiksi" kutsuvia. Mutta varmasti taas vahvaa asiaa. Siellä hallituksissahan pitäisi istua omistajan edustajia eli tässä tapauksessahan omistajia olemme me kansalaiset. Edustavatko nämä hallitusammattilaiset kansaa? Ehkä, ehkä ei. Mutta Isokallion argumentointi oli mielenkiintoista.

Muistankin tässä taannoin ihmetelleeni kun erään valtion yhtiön tytäryhtiössä vedottiin "omistajan" (käsittämättömiin) vaatimuksiin että kukas se omistaja täällä oikein onkaan - sehän oli Suomen kansa. Ei emoyhtiön johto oikeasti ole omistaja. Kyllä meillä on tästä nykyisin selvät konsernisäädökset. Päätösvaltaa voidaan ja toki pitääkin delegoida mutta omistajan etu viime kädessä ratkaisee.

Eestiläisten yliherkkyys?

Luin Iltalehden Aarno "loka" Laitisen (kävimme samaa lukiota Eirassa) kolumnia miten venäläiset vuosikymmenien saatossa ovat "kunnioittaneet" vastustajien tai viholliskansojen hautoja. Aarno on terävä-älyisenä ja -kynäisenä pureutunut asian ytimeen, ja puntaroi miksi venäläiset niin kovasti eestiläisille vihoittelevat yhden patsaan siirtämisestä.

Niin muuten käytän virolaisista järjestelmällisesti mielestäni oikeammaksi katsottavaa eestiläiset nimitystä ja maata nimitän Eestistä eestiläisten itsensä tapaan.

Mutta kyllä eestiläisetkin tuntuvat minusta nykyään potevan jonkin sortin uhoa entistä miehittäjäänsä kohtaan. Liekö EU ja NATO jäsenyys edesauttamassa tuollaista uhoa. Kyllä eestiläisilläkin pitäisi nyt olla oma paasikivensä rauhoittelemassa että panisivat jäitä hattuun. Historialle (oikealle sellaiselle :) ja geografialle hekään eivät voi mitään.

Aarnon ei voi väittää potevan ryssänvihaa. Sen verran paljon ja positiivisesti hän on kirjoittanut venäjästä ja venäläisistä. Sillä taustalla on oikeutta välillä arvostellakin.

Itseäni puolustelen, että olin monin tavoin tukemassa 1990-luvun alussa eestiläisiä heidän vapaustaisteluissaan. Eli en taatusti ole eestiläisten vihollinen. Muistan vielä elävästi miten eräs vapaustaistelija ihmetteli kerran polkupyörmarssimielenosoituksen yhteydessä miten mies jolla on venäläinen nimi on tukemassa heidän vapaustaisteluaan. Vastaus siihen oli yksinkertainen: tuen aina oikeudenmukaisuutta. Jokainen kansa on oikeutettu itsenäisyyteen YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa eikä "hiekkalaatikkosäännön" perusteella isommilla ole oikeutta alistaa pienempiään.

Mutta sitä nyt hiukan ihmettelen, ett kun eestiläiset osasivat niin ihailtavan rauhallisesti ja kiihtymättä tehdä määrätietoisen vapaustaistelunsa niin nykyinen uho tuntuu suorastaan vastenmieliselta. Aivan kuin EU:n ja NATO:n sateenvarjot antaisivat oikeuden peräti kiusantekoon.

Lisääntyisiköhän meidän venäläisvastainen uho Suomessakin vielä nykyisestä NATO jäsenyyden myötä? Eli olisiko NATO jäsenyys perverssi kannuste (engl perverse incentive), joka tuottaisikin juuri tarkoitukselleen vastakkaista eli lisäisi todellista turvattomuutta juuri tuollaisen lisääntyvän uhon kautta?

Lisäksi eestiläiset ovat ilmeisesti huonosti onnistuneet maansa venäläisvähemmistön integroinnissa. Tarkkaan en tiedä mutta ovatko riittävästi edes yrittäneet? Syrjäytyneet ja näköalattomat nuoret alkavat oirehtia joka puolella maailmaa.

Tarttis tehrä jotain.

Valtionvarainministeriö kehottaa lainrikkomuksiin

Olin joskus laman ollessa syvällä 1990-luvun alkupuolella ns työllisyystyössä, peräti ns velvoitetyöllistettynä. Vieläkin kiitokset velvoitetyöideasta silloiselle SMP:n ministeri Urpo Leppäselle.

Hämmästykseni olikin suuri kun työllisyystöiden palkoille olikin säädetty valtionvarainministeriön määräyksellä yläraja, joka oli peräti pienempi kuin yleissitovassa valtakunnallisessa työehtosopimuksessa tosin tietenkin työtehtävästä riippuen. Mutta kyllä insinöörit, lääkärit yms hävisivät.

Työnantajan edustaja myönsi järjettömyyden ja laittomuuden mutta rohkeutta ei löytynyt asian korjaamiseen. Mutta sitten kyllä minulle yritettiin joustavalla tulkinnalla laittaa kaikki mahdolliset määrävuosikorotukset, sallitut hyvänmiehenlisät yms jotta en olisi aivan pahoilla ollut.

Minäkään en jaksanut alkaa ajaa sitä asiaa kun olin läpeensä kyllästynyt byrokraattivirkamiesten kanssa vuosikausien tappeluun. Tyydyin siis laittomuuteen tyytyväisenä että sain sentään KELAn perupäivärahaa suurempaa palkkaa eikä tarvinnut sossun luukulla olla kerjuulla.

Mutta ihmetytti millä härskiydella valtionvarainministeriö määrä laittomuuteen.

Mutta työ oli kiva ja antoisa ja yritin sen hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla. Ja taisi olla työnantajakin tyytyväinen.

Brysselin EU:n harjoittama ikärasismi

Olen jo sen verran vanha, että en hirveästi enää haaveile uusista rahakkaista urapoluista, mutta kymmenisen vuotta sitten vielä laman jälkikourissa hiukan yli 50 ikäisenä tutkin vakavasti EU tehtäviä.

Monipuolisen taustan, vieraiden kulttuurien tuntemuksen ja hyvän kielitaidon kanssa olisi saattanut olla ihan mielenkintoista tehdän uusi 10-15 vuotinen ura vaikka EU:ssa.

Mutta hupsista. Suomessa ikärasismi on virallisesti kiellettyä eikä siis työpaikkailmoituksissa missään näy yläikarajoja, vaikka varmaan kaikki tiedämme sellaisia käytettävän valinta- ja hylkäyskriteereissä . Ns eläkeputkihan tuntuu yrityksissä olevan oiva keplotteluväline vaikka eduskunta on säätänut tiukentuneita eläkeikärajoa nostaakseen työllisyysastetta.

Mutta EU:ssa: siellä on ihan avoimesti yläikärajat ja ne ovatkin sitten alhaiset. Muistaakseni jossain tehtävissä hakukriteereissä oli ilmoitettu 40 v yläikäraja hakijoille. Eikä ne olleet mitään raskaita betoniraudoittajien, palomiesten tai balettitanssijoiden virkoja.

Hyvin vaativissa viroissa yläikaraja oli korkeampi, mutta aina suomalaista eläköitymisrajaa vahintään 10 v pienempi.

Siis ylikansallisesti ikärasismi on ihan sallittua eikä jäsenmaiden lakeja tarvitse noudattaa vaikka rekryilmoitukset oli avoimesti jäsenmaan työvoimatoimistossa nähtävissä.

Miten firmoja siivotaan YT-lakien avulla

On se hyvä että meillä on YT-laki ja että sitä on saatu vielä parannettua. Muistaakseni parannetut ehdot tulevat voimaan 1.7.2007.

Jos minulta olisi vuosi-pari sitten kysytty olisin saattanut pitää kysymystä YT-laista jotenkin etäisenä.

Nyt tiedän että se on tässä lyhytnäköisen kvartaalitalouden kehyksessä välttämätön. Omia bonuksiaan ja optioitaan lyhytnäköisesti optimoivat saneeraajat jättävät raunioita taakseen vasta muutaman vuoden viiveellä. No ei tietenkään kaikki, kyllä jotkut saneeraukset ovat välttämättömiä ja jotkut jopa saattavat jostain näkökulmasta katsoen onnistua. Länsimaisessa markkinatalousyhteiskunnassa kun elämme niin kai se sitten viime kädessä on se omistajan näkökulma.

Mutta omistajuus ja johtajuus ovat eriytyneet. Toisten rahoilla leikkiville ammattijohtajille on kehittynyt oma koodeksinsa.

Eräs tuttuni kertoi minulle lukeneensa pörssiguru Seppo Saarion kirjasta analyysin omistajajohtoisen ja palkkajohtajajohtoisen yrityksen toiminnasta. En ole vielä ehtinyt saada kirjaa käsiini enkä lukea sitä mutta keskustelun pohjalta tulin siihen tulokseen, että vaikeaa ja raadollista on palkkajohtajan elämä omistajien ja työntekijöiden puristuksessa. Ja alkoi vanha patruunajohtoinen yrityskulttuuri näyttää mielessäni lämpimän yhteisölliset puolensa.

No, ihan noin vaaleanpunaisten silmälasien läpi en maailmaa näe.

Tuli vain mieleen kun erään yhtiön järjettömän tuntuista YT:tä kuuntelin.

Osmo Soininvaaran haastattelu ja perustulomalli

Oli ilo kuunnella eduskunnan jättäneen Osmo Soinivaaran haastattelu eilen illalla Ylen Punaisessa langassa (linkki YLE:n sivulle). Kyllä "Ode" on omaa luokkaansa poliitikkona. Sääli, että noin fiksu mies jätti eduskunnan.

Puolessa välissä haastattelua (n 21:30 min kohdalla) Ode suoraan ihmettelee miksei media ole kirjoittanut mitään muutaman vuoden takaisesta eläkeläisten etuuksien huomattavasta leikkauksesta eduskunann toimesta.

On vihreissä muitakin fiksuja poliitikkoja, mm Heidi Hautalaa pidän fiksuna ja äärettömän taitavana, "Susi"-Pulliainenkin osoittautui arvostettavaksi. Olin itsekin aikoinaan mukana vihreissä, mutta erosin kun vihreissäkin esiintyi muille poliittisille puolueille tyypillisiä epätoivottavia piirteitä, ahneutta, selkään puukottamisen kavaluutta. Liike-elämässäkin toiminta on rehdimpää. Erityisen selvästi tätä havaitsi muista puolueista vihreisiin loikanneissa, ilmeisesti entisissä puolueissa opittuja maneereja. Vihreiden yhteiskunnallisia näkemyksiä mielestäni kavensi työläisten ja yrittäjien aliedustus. Ja aivan liian moni johtava vihreä oli hallinnollisen establishmentin jäsen ja sai siis elantonsa julkisista varoista, valtiolta, kunnilta, yliopistoilta, valtionapujärjestöiltä tms. "Sen lauluja laulat jonka leipää syöt" ;)

Minusta on käsittämätöntä, että Oden pitkälle selvittämä perustulomalli ei vaan tunnu kelpaavan uudistusten pohjaksi. Vaikka kuinka puhutaan koko ajan kaikenlaisista työnteon estävistä lainsäädännön tulo- ja kannusteloukuista niin vastavoimana uudistusten tiellä ilmeisesti ovat poliittisessa toiminnassa yliedustetut virkamiehet. Perustulomallin yksinkertaisuus poistaisi melkoisen määrän virkamieshallinnointia, joka vuorostaan vaarantaisi virkamiesten työllisyyden. Eli onko kyse vain N-I-H (=not invented here, suom: ei-täällä-keksitty) periaatteesta, jossa idea on hyvä mutta vain esittäjä on väärä(npuolueen mies) vai onko tässä niin kova uhka virkamiesten valta-asemalle, että he boikotoivat asiaa. Loppuisihan esimerkiksi toimeentuloluukkujen pikku-hitlereiltä valta kontrolloida ihmisten elämää (ja ehkä koko työkin).

Minusta oli mielenkiintoista havaita Iltalehden kolumnistina kirjoittavan miljonääri (?) Kalle Isokallionkin hiukan ennen vaaleja ehdottaneen kaikkien puolueiden ja pääministerin sitoutumista uuden perustulomallin taakse. Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissa ihailevasti Kallen kolumneista.

Yksinkertainen ja virtaviivainen uudistus. Miksi se ei kelpaa?

Oletko narsistisen persoonallisuushäiriöisen pauloissa tai uhri?

Oletko koskaan joutunut narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhriksi tai pauloihin?

Olen muutaman kerran elämässäni törmännyt ihmisiin, joiden olen myöhemmin arvellut potevan narsistista persoonallisuushäiriötä. Vasta törmättyäni netissä n 6 vuotta sitten kahteen erinomaiseen kirjoitukseen ymmärsin mitä olin aikaisemmin kohdannut.

Myös eräs tuttuni oli joutunut jopa tällaisen narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhriksi. Hänen järkytyksensä oli suuri mutta hän onnistui siitä jotenkin selviämään vaikka järkyttävät muistot jäivätkin.

Ensimmäisen aihetta koskevan kirjoituksen löysin vahingossa. Kirjoittaja oli Suomen Raamattuopiston Raimo Mäkelä. Teologitaustasta huolimatta kirjoitus oli mitä asiantuntevinta psykiatriaa/psykologiaa. Tässä linkki asiaan:
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=124&valikko=3
Löytäessäni kirjoitus oli kokonaisuudessaan verkossa. Nyt sitä myydään 14 € hintaan, mutta vakuutan että se on hintansa väärtti, jos asia tuntuu kiinnostavalta.

Siihen aikaan en kovin paljon aiheesta löytänyt suomenkielellä. Englanniksi löysin uskomattoman mielenkiintoisen kirjan jonka israelilainen Sam Vaknin niminen filosofian tohtori oli kirjoittanut. Kirjan nimi oli ”Malignant Self Love”. Nyttemmin kirjasta on suomennettukin osia, jotka löytyvät täältä
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Vaknin.html

Tämä jälkimmäinen oli siitä mielenkiintoinen, että Sam Vaknin on huippuälykäs ja pitkälle koulutettu ja itse narsistista persoonallisuushäiriötä poteva. Hänen oma lyhyt elämänkertansa oli kerrassaan uskomatonta luettavaa.

Lisää aiheeseen liittyvää löytyy tätä nykyä myös osoitteesta
http://www.narsistienuhrientuki.info/
ja hyvä linkkilista aiheeseen löytyy tästä
http://www.kolumbus.fi/jyrki.vartiainen/persoonallisuus.htm

Minulle nuo kirjoitukset olivat melkoisia ahaa-elämyksiä ja ne selvittivät muutaman erityiskysymyksen joka kuvasi tai selitti minullekin näiden ”hurmaavien paholaisten” (sallittakoon tällainen ilmaisu) taustat.

Teologina Raimo Mäkelä on käsitellyt näitä asioita myös uskonnollisten yhdyskuntien näkökulmasta, joihin niihinkin näitä narsistisia persoonallisuushäiriöisiä on eksynyt.

Minun tapaamani henkilöt, joiden näin jälkeenpäin olen arvellut olleen tällaisia narsistisia persoonallisuushäiriöisiä, olivat viehättäviä ja älykkään tuntuisia. Tietäviä, mielenkiintoisia ja suorastaan lumoavia keskustelukumppaneita.

Ensimmäinen heistä oli vain täysin patologinen valehtelija, mutta hän teki sitä taitavasti vuolaana virtana ja aina kun oli joutua kiinni valeesta löytyi joku äärettömän uskottavan tuntuinen selitys. Jossain vaiheessa jopa aloin uskoa, että hän eli niin täysin omat juttunsa että hänen oli kai lähes pakko uskoa niihin itsekin. Muutaman ”hurmaavan petkutuksen” jälkeen minun uskoni loppui aikanaan. Kaverin kohtaaminen oli joskus harvakseltaan senkin jälkeen ihan mielenkiintoista vaihtelua jos ei pitkään tarvinnut sitä show’ta seurata.

Toisen narsistiseksi persoonallisuushäiriöiseksi arvelemani tapasin muutaman kymmenen vuotta myöhemmin. Uskomattoman viehättävä, älykäs, radiossa ja televisiossakin esiintynyt julkisuuden
henkilö, myös menestyksekkäänä yrittäjänä toiminut. Muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen jouduimme kuitenkin eräiden tämän henkilön järjestämien hyvin provosoivien tapahtumien vuoksi suoranaisiksi vihamiehiksi.

Minäkin havahduin tajuamaan vasta törmättyäni näihin nettikirjoituksiin, että tällä ihmisellähän ei ollut ollenkaan tunteita. Se selitti myös tämän miespuolisen henkilön vuosien takaiset lukemattomat, ilmeisesti häikäilemättömän tunteettomat seksiseikkailut lähes kaikkien naispuolisten työntekijöittensä kanssa. Eräänlainen robotti-Casanova ;)

Seuraava oli erään keski-ikäisen naispuolisen tuttuni tapaama, lipeväkielisen hurmaava sulhaskandidaatti, jonka persoonallisuushäiriö kulminoitui eräiden lähes dionyysisten seksiorgioiden väkivaltaisena jälkiseurauksen vapaudenriistonkin käsittelyn tuomioistuimessa. Tilanne oli tuttavalleni vaikea, mutta luettuaan minun hänelle toimittamani Raimo Mäkelän kirjoituksen hän löysi rakastetustaan lähes kaikki Mäkelän kuvaamat tunnusmerkit. Mutta myös Raimo Mäkelän ohjeet miten tuollaista narsistista persoonallisuushäiriöistä voi vastustaa tehokkaasti purivat kaikki lähes 100%.

Myös työelämässä olen muutaman kerran tavannut ihmisiä, joihin nuo narsistisen persoonallisuushäiriön tunnusmerkit ovat enemmän tai vähemmän sopineet. Mitään diagnoosia tuskin noista tunnusmerkeistä voi tehdä, mutta noiden em kirjoitusten neuvojen avulla olen löytänyt tavan sekä ymmärtää että selvitä asioinnista tuon kaltaisten ihmisten kanssa. Pääsääntö toki silti on, että pyri väistämään kaukaa jos vain mahdollista.

Hyvä työpaikka

Edellisen kirjoitukseni jälkeen tuli mieleeni mielenkiintoinen organisaatio. Kansainvälinen yritys nimeltä Great Place to Work on jakanut Suomessakin jo useamman vuoden ajan hyvä-työpaikka oscareita.

Viimeiset tulokset löytyvät tästä

Minäkin eksyin ihmettelemään tällaisen uskomattoman myönteisen kummajaisen olemasssaoloa Suomessa kun kuulin yrityksestä eräässä Classic FM radion haastattelusta. Kas kun korvissani alkoi radiota kuunnellessani särähtää tavanomaisesta suomalaisesta yrityskulttuurista suuresti poikkeavia, lähes kerettiläisiä mielipiteitä kuitenkin esitettyinä tiedenaisen vakuuttavin argumentein. Illalla kotiin tultuani laitoin heti haastatellun nimen Googlen hakukoneeseen ja löysin lähteelle.

Suosittelen lukemista lämpimästi.

Jos työ maistuu puulle hakeutukaa hyvät ihmiset töihin tuollaisiin henkisesti AAAA-luokan Great Place to Work yrityksiin. Todennäköisesti nämä Great Place to Work-palkinnot eivät ole mitään Peppi Pitkätossun "stiiknafuulia" vaan ihan aitoa. Tuohon johtopäätöksenn tulin nörttinä kun havaitsin, että Microsoft on useissa maissa palkittujen yritysten kärjessä. Jokainen vähääkään asioita seuraavan nörtin pitäisi tietää, miten hyvin Microsoft huolehtii työntekijöittensä hyvinvoinnista. Ja mahtavilla voitoillaan sillä on toki siihen varaakin.

Microsoftin kohdalla voi miettiä oliko kana ennen munaa vai päinvastoin :)

Eli luoko hyvä tulos ensin mahdollisuuden palkita henkilökuntaa vai tehdäänkö hyvät tulokset vasta kun henkilökuntaa on osattu oikein motivoida? Minun käsitykseni mukaan henkilöstön myönteisellä kannustuksella ja palkitsemisella on johonkin rajaan saakka eräänlainen multiplikaattori-efekti.

Joskus itsekin yritysjohtajana toimineena muistan kuinka ensimmäisenä myönteisen ilmapiiirin rakennusvuonna henkilöstö ei uskonut silmiään. Ennakkoluuloisina he kuvittelivat, että yrityksen johto yritti tavanomaiseen tapaan vain ns viilata linssiin. Toisena vuonna henkilöstö alkoi ymmärtää työpanoksen, tulosten ja palkitsemisen syy-seurauskorrelaation ja kolmantena vuonna koko yritys oli kuin uusilla raiteilla, viihtyvyys oli hyvä, suoritustaso mahtava ja taloudellliset tulokset mahtavat. Siis todellinen win-win tilanne. Eikä siinä tarvinnut edes työntekijöitä vaihtaa uusiin, mikä on monen kovana saneerajana tunnetun yritysjohtajan ainoa kikka-vitonen jonka osaavat. Kas, kun pitkällä uralla on tullut nähtyä sellaisiakin.

Pitää taas muistuttaa klassisten Clausewitzin, SunTsun, Suvorovin ja muiden sotapäälliköiden opetuksista. Kyllä nämä asiat jo heillä on tiedettu ja osattu. Kannattaa lukea.

Jatkuvaa purnausta?

Olen useampaan kertaan kirjoittanut, että harmittaa kun kirjoitussuoneni tai runoratsuni vaatii jonkun kielteisen impulssin käynnistyäkseen. Vaan niin on taas käynyt. Taas pitää ihmetellä kielteisiä asioita.

Omat lapset ja lapsenlapsi ovat yleisimpiä ilonaiheita, hyvä niinkin. Ihmissuhteethan ne tärkeitä ovatkin. Pitää kirjoittaa niistäkin jossain vaiheessa.

Kuulin työpaikasta jossa yrityksen ilmapiiri on mm silmänpalvonnan läpitunkema. Se ilmenee siten että siellä henkilöstö usein toimii pelkkien ennakkoluulojen ja kuvitelmien varassa. Esimieheltä ei uskalleta kysyä ja erilaiset päätökset tehdään arvuuttamalla kyselemättä, keskustelematta mitä esimies saattaisi ajatella.

Myös raportointi toimii silmänpalvontaperiaatteella. Raportoidaan esimiehen toivomia vaikka ne eivät kaikilta osin ihan paikkansa pitäisikään. Erityisen tärkeätä on lähes neuroottisella ahkeruudella tapahtuva määräajoissa pysymisen raportoiminen kun jossain taustalla vaanii esimiehen esimies lukemassa raportteja miten asetetuissa määräajoissa on tehokkaasti pysytty. Totuudesta viis.

Loput sitten edellisestä johtaakin loogisesti tai vain arvaa: yrityskulttuuri on pönäkkä, hierarkkinen ja byrokraattinen. Monikerroksisessa organisaatiossa esimiesten oman arvovallan pönkittäminen titteleillä tai erilaisilla arvoasemaa korostavilla keinoilla on yleistä.

Henkilöstön työmotivaatio ja viihtyvyys on huonoa.

Esimiestyössä pakoillaan vastuunottoa. Päätökset teetetään mielellään erilaisilla tiimeillä ja ”neuvostoilla”. Kun asia menee pieleen voi syyttää tiimiä. Tämän syy on, että virheen sattuessa kaikkein tärkeintä on syntipukin löytäminen ja rankaiseminen. Usein vielä klassiseen tapaan: syyttömät rangaistaan ja syylliset palkitaan.

Eikä tämän toteaminen tarkoita että en arvostaisi ryhmätyötä tai konsensusta päätöksenteossa.

Kuulin jopa huhuja että yrityksessä olisi kannusteena käytetty suoritustasomittareiden julkistamista kahvihuoneen seinällä nimet avoimesti mainiten huonoimmasta päästä - aivan kuin keskiaikaisena häpeäpaaluna tai orjapiiskurina. Täydellistä ymmärtämättömyyttä myönteisten kannusteiden tehosta.

Tämä kaikki oli surullista kuultavaa ja otin syvästi osaa kuulemiini järjettömyyksiin. Olisi vielä kirveellä töitä tuollaisella työpaikalla. Kyllä käsitykset suomalaisten työpaikkojen hyvästä johtamisilmastosta lienevät samanlaista urbaanilegendaa kuin Suomen Transparency Internationalilta saama ”maailman vähiten korruptoitunut maa” leima.

Kirjoitin jo pitkälti yli kymmenen vuotta sitten sähköpostia Göttingenin yliopistossa silloin työskennelleet (silloisen Transparencyn johtohenkilöitä) tutkijalle, kreivi von Lambsdorffille tästä Transparencyn tutkimusmenetelmästä ja sen esimerkiksi Suomen kohdalla antamista virheellisistä tuloksista. Muistaakseni Kauppalehden Presso kirjoitti samasta tutkimusharhasta 2005 tai 2006 – en ole enää löytänyt tuota Presson juttua mistään.

Ministeri Luhtasen aviomiehen verosotku

Oikeusministeri Leena Luhtanen väittää sivustollaan hurskaasti, että verottaja ja veroasiantuntijat ovat ilmoittaneet ettei vajaa tuhannen euron palkkiosta olisi ollut tarvetta tehdä ennakonpidätystä eikä maksaa sosiaaliturvamaksuja.


Voi olla että sekä ministeri Luhtanen että hänen Fortumilta isoja optioita nostava miehensä pitävä molemmat 1000 euron summaa pikkurahoina mutta melkein pikkulapsetkin tietävät, että kaikista palkoista on suoritettava ennakonpidätykset.

Voi olla että eduskunnassa ja ministeriössä on niin paljon kaikkea verovapaata että realiteetit hämärtyvät.

Kyllä tässäkin olisi taas ollut parempi tunnustaa moka ja pyytää anteeksi vaikkapa.

Mutta kyllä tuosta syytteen voisi nostaa. Kukahan nostaa?

Terveydenhuollon parantamisesta

Törmäsin aivan hämmästyttävän inhorealistiseen näkemykseen.

Valtioneuvoston kanslia on julkaissut v 2007 selvityksen Terveydenhuollon menojen hillintä , ja siellä sivulla 27 kerrotaan:

"Terveydenhuollon erityispiirteiden tarkastelusta nousevat esille seuraavat terveydenhuollonmenokehityksen ja rahoitustarpeen hallintaa koskevat suositukset:

1 Terveydenhuollon kokonaismenojen säätelyn tulisi ensisijaisesti kohdistua palvelujentarjontaan, koska tarjonnan määrän säätely on keskeinen keino vaikuttaa terveyspalvelujenkysyntään, terveydenhuollon kokonaismenoihin ja rahoitustarpeeseen."

Tuo väitehän on inhorealismissaan omalla tavallaan aivan mieletön.

Kun vähennetään terveydenhuollon palvelujen tarjontaa saadaan kustannukset alenemaan ja kokonaismenot alenevat sen seurauksena. Jos julkinen terveydenhuolto toimisi markkinoilla vapaassa kilpailussa olisi tarjonnan vähentämisen seurauksena vain myyntihintojen nousu. Ja siinä voisi taas julksihallintoa syyttää johtavan markkina-aseman väärinkäytöstä.

Mutta pitenevätkö jonot ja huonontuuko jäljelle jäävä palvelutaso ? Voi tietenkin ajatella darvinistisesti, että jos jonot ovat pitkät ja palvelutaso huono säilyvät vain vahvat tai rahakkaat hengissä eloonjäämistaistelussa. Rikkaat ovat siirtyneet yksityispuolelle ja heikot ja köyhät kuolleet. Ja väestön laatu paranee.

Muistan kuinka joku kerran kertoi alkoholismiongelmaankin yksinkertaisen ratkaisun: pannaan viinan hinta niin halvaksi, että kaikilla siihen taipuvaisilla olisi mahdollisuus juoda itsensä hengiltä. Sen jälkeen sitä ongelmaa ei ainakaan samassa mitassa enää olisi. Ja terveydenhuollossakin säästyisi melkoiset määrät rahaa. Onhan suurin tapaturmien yksittäinen aiheuttaja tuksimusten perusteella alkoholi.


Näin siis kustannuksia saadaan alennettua. Raa'alla mutta tehokkaalla tavalla.

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 10/2007 kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapääällikkö kysyykin hyvin tuon em teesiin viitaten:

"Mitä tämä tarkoittaa? Pitääkö vanhustenhuollossa panna lappu luukulle?"

Näin eduskuntavaalien kynnyksellä herää kyllä kysymys minkälaisen hallituksen aikana olemme tuollaisia selvityksia teettäneet. Huhuh. Minä ainakin haluan muutosta koko ajatuskuvioon.

Ja erilaisissa tutkimuksissakin on jatkuvasti selvitelty, että kansalaisten arvomaailman ykkössijoilla on ollut vanhusten ja terveydenhuolto jopa verojen nostamisen kustannuksellakin.

Kyllä nyt on kirveellä töitä. Ja se "kirves" on meidän kansalaisten käsissä vaaliuurnilla.

Totaalisen tympeät vaalikeskustelut TV:ssä

Pönäkät ukot istuvat jossain ringissä heittämässä toisilleen ja kai vähän yleisöllekin jotain valmiiksi pureksittuja fraaseja. Imagot on kiillotettu ja stailistit on tehnyt parastaan. Näytelmä alkaa.

En oikein ymmärrä edes onko kyse farssista vai tragediasta. Kuitenkin kaikki vaikuttaa aika tympeän yhdentekevältä.

Kymmenet vaalikoneet netissä kertovat kuka lähinnä vastaa käsityksiäsi, mutta kun katsoo korkealle ranking-listallesi päässeitä nimiä niin mitä tulee mieleen.

Ainakin osa eteeni tulleistä nimistä on tuttuja ja heistä osa jo Arkadianmäellä istuneita. Mitään lupaamaansa eivät kuitenkaan ole saaneet aikaisemminkaan aikaan.

Minä olen ainakin ihan hukassa ketä äänestäisin. Itsekin kohta eläköityvänä olen ajatellut että kun valitsee riittävän iäkkään on sellaisella ehkä enemmän rohkeutta tehdäkin jotain radikaalia kun ei tarvitse huolehtia uraputkesta. Toisaalta kun valitsee oikein nuoren niin hänellä on jäljellä vielä sekä voimia että idealismia ja juuri koska uraputki on edessä on hänella myös tarve profiloitua. Mutta sitten taas edessä on ne vanhat konkarit joiden käsissä on tämän nuoren uraputki niin sitten tulee taas tarve mielistellä eikä ajaa oikeaksi kokemiaan asioita.

Ääh. On tämä vaikeaa.

BTW paras vaalikone minun mielestäni näytti olevan nuorison omassa IRC-Galleriassa vaikka hivenen kornia onkin, että minun ikäinen ukko sellaista sanookin, luulevat svielä namusedäksi :)

Julkishallinto aikoo myydä kiinteistöjään

Välillä tuntuu kuin lukisi satua hölmöläisistä, kun lukee miten julkisen vallan omaisuutta aiotaan myydä ja sitten ostaa aiemmin itse tuotetut palvelut.

Kuntien omistamat sähkölaitoksethan on käytännössä kai myyty kaikkialla Suomessa. Palvelutason en ole pahemmin kuullut parantuneen tässä yksityistämisessä eikä hirveästi ole tietoa siitäkään mikä olisi energian hinta ollut jos laitokset edelleenkin olisivat julkisessa omistuksesssa.

Nyt luen järkytyksellä että "Hus pohtii jättimäistä kiinteistökauppaa" kuten tuore tämänpäiväinen Suomen Kuvalehti otsikoi. Sairaalat myytäisiin kiinteistösijoittajille ja jäätäisiin vuokralle? Ja sitten Hus keskittyisi "ydinosaamiseensa" - mitä se sitten onkaan? Työntekijöiden vähentäminen ja ylikuormittaminen ja potilaiden jonotuttaminen - sekö sitä ydinosaamista ;)

Muista joskus kun eräs huonommin talousasioita ymmärtävä yrittäjäystäväni kysyi, kun eräs asiakas oli hänelle rehvastellut firmansa uusilla leasing-autoilla, miten edullisia leasing-sopimukset ovat. Alkoi tuttavanikin himoita uudempaa edustavaa menopeliä firmalleen. Kun tuttavani tiesi minut "tarkan markan"-mieheksi hän kysyi minulta onko leasing auto erityisen edullinen. Yritin kiteyttää mielipiteeni lyhykäisesti ja vastasin kutakuinkin seuraavasti:

Jos olet ns P.A. (vulg. = "PersAukinen") ja haluat allesi hienon uuden auton niin onhan se "edullista", ellei peräti ainoa mahdollisuus saada se uusi hieno auto.

Tai jos tiedät omalle rahallesi todella huipputuoton antavia sijoituskohteita voi olla edullisempaa liisata auto ja sijoittaa omat rahansa noihin huippukohteisiin.

Toinenkin tarina minulla on menneisyydestä. Asiakkaanani oli yritys jonka johtaja ajoi hienolla Bemarilla. Kun tuli ensimmäisen laskuni maksun aika sen maksua vetkutettiin ja vetkutettiin ja taisi maksuajaksi parin viikon sijasta tulla 3 kk.

Sen jälkeen aloinkin kuvata erään sortin yrittäjiä kuvaamalla yritykseksi jossa arvot eivät ole kohdallaan kun johtaja ajaa isolla Mersulla tai Bemarilla mutta maksuja ei makseta koskaan ajallaan.

Mutta sairaalat myisivät pois kiinteistönsä ja vuokraisivat ne takaisin. Ja eräänä selityksenä on että "kiinteistöjen omistus ja hallinta ei ole sen ydinliiketoimintaa"

Minulle tuo koko ilmaisu ydinliiketoimintaan keskittymisestä ja muun ulkoistamisesta ovat kuin kirosanoja, erittäin harvoin kuulen onnistuneista, epäonnistuneita esimerkkejä sen sijaan näen jatkuvasti ympärilläni. Noinkin iso kiinteistönomistaja kuin HUS kykenee varmaan palkkaamaan riittävän ammattitaitoiset kiinteistön omistuksen ja hoidon ammattilaiset. Varmaan myös taitavat rahoituksen ammattilaiset. Ja jos yksikkö on liian pieni siihen niin laajennetaan koko julkishallintoon.

Minä en ymmärrä mikä olisi se lisäarvo mikä saataisiin myymällä koko valtava kiinteistömassa jollekin yksityiselle sijoittajataholle? Paljon rahaa, jolla voisi mällätä ja leikkiä rikasta hetken aikaa?

Vastaavanlainen juttu oli kun Lahden moottoritien loppupätkä rakennutettiin takaisin vuokrattavaksi. Sehän valmistui ennätysajassa,kun yksityinen omistajataho pääsi näin nopeammin rahastamaan. Ymmärsin, että vuokranmaksu tuli liikennemäärien suhteessa. Olisi hauska kuulla kuinka paljon tuo tie tuli tällä tavoin kalliimmaksi kuin jos se olisi rakennettu vaikka hitaammmin perinteellisellä mallilla (niin miksi hitaammin? Eikö julkishallinnon insinöörit osaa yksityisten veroista rakennushallintaa?).

Mutta tämä sairaaloiden sale-and-lease-back. Ihan lapsellista touhua - aivan kuin paukkupakkasella pissaisi housuihinsa saadakseen hetkeksi lämmintä ja sitten vasta kylmä tulisikin tovin kuluttua.

Maailma täynnä mielenkiintoisia blogeja

Maailma on niin täynnä mielenkiintoisia blogeja, että voisi yötä päivää vain surffailla ja lukea ihmisten kirjoituksia.

Sinänsä tietoähky on ollut todellisuutta jo paljon aikaisemmin, mutta blogit ovat tuoneet tähänomat mausteensa. Muistaakseni luin jossain nimityksenkin: kansalaisjournalismi.

Pitää sanoa, että on tämä monasti paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeiden journalistien jutut.

Olen useasti havainnut kuinka journalistit kirjoittavat puuta heinää ilman asioiden kunnollista tarkistamista. Ei vähäisintäkään mediakritiikkiä ja julkishallinnon tiedotukset ovat kuin Jumalan sanaa - kaikki otetaan todesta.

Sanomalehdistä pidän edelleenkin pääkaupunkiseudun ruotsinkielistä Hufvudstadsbladetia ehdottomana ykkösenä ulkomaanuutisten asiallisuudessa. Hesariahan avoimesti ja yleisesti kai pidetään suurimpana demarilehtenä. Ainakin minä pidän sitä sellaisena.

Välillä tuntuu, että YLEkin on SDP/Kepu puoluetoimistojen tiedotuspiste vaikka joskus tasapuolisuuden vuoksi hiukan kokoomustakin tiedotetaan. Eihän sitä tiedä jos vaikka vaaleissa voittaisi.

Mutta aivan hyvin voisi YLEkin nostaa uutiskynnystä ettei joka päivä tarvitsisi hallituksen ministerien naamoja tuijotella ja aika tyhjänpäivissä asioissa.

TV:ssä on enää melkein pelkästään vain nuoria ja kauniita toimittajia, aivan kuin vanhempia ja ryppyisempiä ei enää olisi olemassakaan. Ja suomenkielen taito sen kun vain huononee. Seksikkyys ja pyöriminen keltaisen lehdistön julkkispalstoilla ja -ravintoloissa tuntuvat olevan tärkeimmät avut.

Onneksi aina välillä saa kuulla esimerkiksi veteraanitoimittaja Erkki Toivasta.

Ja onneksi on satelliitit, että TV:stäkin näkee muutakin kuin yksipuolista ja sisäsiittoista ohjelmaa.

Ikuista valitusta?

Kirjoitin taas pari pikku valitusta tänne blogiini.

Alkoi harmittaa, että lähes aina kun tekee mieli kirjoittaa on kyse jostain purnauksesta, valittamisesta tai kielteisestä.

Vaikka miten yritän olla positiivinen ihminen niin jotenkin vaan nämä kielteiset jutut tulevat etualalle.

Onneksi toinen äskeisistä kirjoituksista, juttu Makupalat portaalista oli sentään positiivinen kehu.

3G/Umts ja GPRS rahastusta

Oletko joutunut kännykällä surffaamaan verkossa tai lukemaan sähköpostejasi. Se on "sikakallista". Laskutushan normaalisti tapahtuu liikennemäärän mukaan.

Kotimaassa on tänä päivänä mahdollisuus tehdä sopimus, jossa kiinteä kuukausiveloitus määräytyy maksiminopeuden mukaan 20-30 euroa kuukaudessa.

Mutta tämä ei koske käyttöä ulkomailla.

Laskin piruuttani, että jos Saksassa pelkästään avaa suomalaisella kännykällään MTV3 pääsivun uppoaa siihen muutama euro, siis muutamassa sekunnissa! Jos sitten luet sähköpostejasi joista hyvässä lykyssä 80-90% on roskapostia saatat saada siitä vielä isomman laskun.

Tiedän useita business-käyttäjiä, jotka ovat pikku surffauksella 3G/UMTS/Edge/GPRS verkossa saaneet 300-600 € laskun yhdessä kuukaudessa jopa ihan kotimaassa kun eivät ole oivaltaneet vaihtaa sopimustaan etukäteen kinnteähintaiseksi. "Sikakalliisiin" ulkomaisiin veloituksiin ei voi edes valmistautua millään muulla kuin rajaamalla käyttöään.

Joo, joo. Onhan se kätevää ja vaivatonta mutta kohtuuttoman kallista. Eikä se maksutonta ole vaikka laskun maksaisikin työantajasi.

Ehkä onkin tullut aika, että me elämme monopolistisia tai oligopoli-puhelinfirmoja varten ja joiden edessä kilpailunvalvonta- ja kartelliviranomaiset ovat voimattomia.

Makupalat - paras portaali?

Onko Hämeenlinnan kirjaston Makupalat Suomen paras portaali?

Minun mielestäni se on sitä ehdottomasti. Näkee selvästi, että sen on suunnitellut tiedon hakemiseen ja jäsentämiseen perehtynyt ammattilainen.

Jos olen oikein ymmärtänyt tuon portaalin historian niin se kai lienee lyhykäisesti seuraavanlainen:

keski-ikäinen naispuolinen kirjastonhoitaja innostui internettiin ja keksi tehdä kirjaston käyttämällä systematiikalla internet portaalin. Siitä tuli suosittu ja portaalin tehokas ylläpito alkoi viedä yhä enemmän kirjastonhoitajan aikaa.

Kun olemme "säästöajan kulttuuri-Suomessa" niin pitihän tuo Makupalat-portaali lopettaa kun vei liikaa kirjaston resursseja.

Sellaisesta kulttuuribarbariasta nostivatkin käyttäjät aikamoisen vastarinnan. Olin itsekin protestoimassa lempisivustoni katoamista verkosta. Kai sitä päätöksentekijät kuvittelivat, että tuon sivuston rakentaminen oli vain jonkun höyrähtäneen kirjastoihmisen oma pikku harrastus eikä todellinen kulttuuripalvelus koko kansalle.

Ilmeisesti suuren painostuksen johdosta tuo sivusto palautettiin takaisin. Onneksi ovat myös osanneet pitää sinne myytävien mainosten määrän niin rajoitettuna että se ei aiheuta ylenmääräistä ärsytystä käyttäjissä.

Vaikka työksenikin surffaan jatkuvasti verkossa on tuo Makupalat silti ehdottomasti edelleen parhaana pitämäni portaali. Siinä on kaikki mitä tarvitaan eikä mitään liikaa.

Ystävänpäivänä

Pidän ihmisistä ja ystävistä. Tärkeintä elämässä ovat mielestäni ystävät ja ihmissuhteet yleensä.

Minulle ystävänpäivä on joka päivä eikä pelkästään 14.2. Siksi en onnitele erikseen jokaista ystävääni.

Siis jos et ole saanut minulta ystävänpäiväkorttia ei syytä huoleen. Saatat silti olla ystäväni.

Sarkastisesti voisi tietenkin kysyä kannattaako ylipäänsä onnitella että on minun ystäväni :)

Kansan enemmistö kannattaa terveyspalvelujen ulkoistamista

Taas tuli tuore uutinen, joka todisti, että tilastoilla tai tutkimuksilla voi todistaa ihan mitä tahansa. Ja uutisointi osoittaa mielestäni myös, etteivät media-ihmiset harrasta mediakritiikkiä.

Minä en usko, että kansalaisten enemmistö todella haluaisi että julkiset terveyspalvelut pelkästään ulkoistettaisiin. Kansalaiset haluavat verovaroillaan vain parempia ja tehokkaammin tuotettuja terveyspalveluja.

Ensinnä jokainen joka haluaa saa yksityisiä terveyspalveluja jo nyt ostaa lähes mielin määrin. Kunhan vain maksaa.

Tutkimuksen teettäjä oli käsittääkseni yhdistys, jonka jäsenet myyvät verovaroilla ostettaviksi ulkoistettuja, yksityistettyjä terveyspalveluja, eli oma lehmä ojassa.

En minä ole ulkoistuksen vastustaja sinänsä. Ulkoistus on vain sellainen taitolaji, että jos julkinen valta (valtio, kunnat yms) ei osaa itse hoitaa terveys- tai sosiaalipalveluja kunnolla ja tehokkaasti niin ei ne osaa niitä oikealla tavalla tehokkaasti ostaakaan.

Ulkoistuksen ostaminen vaatii todella taitoa. Ulkoistus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla, palveluketjut pitenevät ja näyttävät myös aika usein huonontuvan.

Minä veikkaan, että taitaa ulkoistukselle muutenkin käy pitkällä aikavälillä samoin kuin kävi aikoinaan vähittäiskaupassa leivälle. Kun kunnon leipä alkoi loppua kaupoista ja kaikki oli muovipussiin pakattua höttöä alkoi vihdoin ilmestyä premium leipää, paistopisteitä, puolivalmisteita yms. Muoti-ilmiö ei ollut sittenkään kantanut.

Kirjoitin tässä blogissa aikaisemmin
epäonnistuneesta ulkoistuksesta ja törmään vastaaviin epäonnstuneisiin ulkoistuksiin jatkuvasti. Eräässä tapauksessa kysyinkin ulkoistuksen ostaneen yrityksen edustajalta oliko palvelu hänen mielestään hyvää: "ei se sitä ole, mutta se on ihan sopimuksemme mukaista". Sopimusta ei voinut purkaa kun ei ollut mitään sopimusrikkomusta ja kaikki meni sovittujen pykälien mukaan.

Paineita tuo vastaisille jatkoneuvotteluille saattoi aiheuttaa jos sopimusneuvottelija-ostajat vaivautuivat omiensa arvostelua kuuntelemaan. Arvostelun kuunteleminen saattoi olla piinallista kun olivat itse tehneet huonon sopimuksen edellisellä sopimuskierroksella.

Vanhushuollon yksityistäminen on mielestäni jo osoittanut karmeita säästöesimerkkejä, vaikka on näitä säästöshokkeja toteutettu julkisessa omistuksessakin olevissa laitoksissa.

Yli 60 v alkaa jo itsekin miettiä minkälaiseksi ulkoistus- tai säästöuhriksi tässä suuriin ikäluokkiin kuuluvana joutuu kun ei työuransa aikana mitään miljoona-omaisuuksia onnistunut kahmimaan. Ja koko TEL-eläkejärjestelmääkin on säästöjen (tästä voisi kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen, miten kuitenkin "rukkaajat" [meinasin virhekirjoittaa "runkkaajat"] ovat omat etunsa onnistuneet hoitamaan) kourissa ajettu alas siitä mitä minullekin työurani alussa 1960-luvun julkisvallan taholta luvattiin.

Olisi vain silloinkin pitänyt luottaa kapitalisteihin eikä sosialisteihin ;)

Myönteinen vai kielteinen lausunto?

Joskus nuorena, kun pääsin esimiesasemaan, nousi eräs "neste" hiukan päähäni.

Niin se nyt vaan teki vaikka miten sitä yritän vähätellä. Joillekin samanikäsille menestys nousi päähän paljon enemmän. Havaintojeni mukaan se tuppasi vaivaamaan kaikkia nuorena menestyneitä enemmän tai vähemmän.

Vasta Siperia ja kokemus opettavat.

Korviini kantautui mutkien kautta eräästä kilpailevasta yrityksestä luonnehdinta minusta:

"Ai, se helkkarin utelias kiipijä"

Onneksi osasin nauraa luonnehdinnalle. Sehän oli ihan osuva. Itse olisin muokannut luonnehdinnan vain myönteisempään muotoon:

erittäin tiedonhaluinen, eteenpäin pyrkivä nuorimies.

Molempien lausuntojen asiasisältöhän oli ihan sama, vain väritys erosi.

Hyvä vai huono johtaja?

Hyvästä ja huonosta johtajasta on kirjoitettu paljon. Tapasin tässä muutama päivä sitten vanhan ystävä-koulutoverin, jolla hänelläkin oli takanaan pitkä, kirjava ja mielenkiintoinen työura ja keskustelimme hyvästä johtajuudesta.

Suuren vaikutuksen on minuun tehnyt amerikkalainen business-guru-kirjalija Tom Peters etsiessään ylivertaista osaamista (In Search of Excellence).

Toinen vaikuttava on ollut huumorikirja "Peterin periaate". Kirjaa ei enää taida löytyä kuin jostain antikvaarisista kirjakaupoista. Itsekin hävitin sen barbaarimaisesti kun luovuin koko isohkosta kirjastostani muuttaessani Kuopiosta Helsingin seudulle takaisin.

Vaikka olenkin sivari ovat sotataidon oppi-isät von Clausewitz, Sun Tsu ja Suvorov opettaneet minulle johtamistaidosta paljon. Muutakin kun inhoamaani presussilaista käskyttämistä. Macchiavelliäkikin olen lukenut ymmärtääkseni ihmisluontoa, mutta minään oppi-isänä en ole häntä pitänyt.

Olimme ystäväni kanssa hyvin yksimielisiä sattuman merkityksestä menestyksessä ja pidimme yksinkertaisina yritysjohtajia, jotka kuvittelivat olevanssa jotensakin omnipotentteja, kaikkivoipaisia kun ovat menestyneet aherrettuaan 24 x 7 tauoitta ja ilman lomia ja perheensäkin laiminlyöneinä. Mutta emmme toki kumpikaan mitenkään väheksyneet yritteliäisyyden ja ahkeruuden merkitystä menestyksessä. Tärkeä osatekijä sekin.

Eräs aikanaan omalla työpaikallaan tiukkana pidetty kollega (vakanssi talousjohtaja) melkein kyynelehti onnesta, kun kerroin hänen alaistensa kaikkien tiukkuusmoitteiden keskellä kuitenkin todenneen, että "oikeudenmukainen se on aina". Hänen mielestään se oli suuri kiitos työntekijöiltä hänelle ja osoitus, että hän oli pomona onnistunut.

Vaikka tästä on aikaa kymmeniä vuosia ovat tuo oikeudenmukaisuus ja sen arvostaminen jääneet mieleeni. Vaikka missään ei ole luvattu, että elämä _maan_päällä_ olisi oikeudenmukaista, iloitsee kun sitä kohtaa.

Kollektiivinen päätöksenteko

Olen törmännyt yritystoiminnassakin kollektiiviseen päätöksentekoon.

Uskomatonta mitä kaikkea voidaan työntää kollektiivisen päätöksenteon taakse. Jos päätöstä tekee esim 5-6 hengen komitea/tiimi tai mikä se nimi nyt onkaan, niin heistä 1-2 on aktiivista ja sitten 4-5 nyökyttelijää, jees-ihmisiä. Erityisesti jos noissa 1-2 aktiivisessa sattuu olemaan muihin esimiesasemassa oleva niin eivät nuo loput rohkene olla eri mieltä, vaikka aidosti olisivatkin, vaan hyväksyvät päätöksen vaikenemalla.

Jos päätös osoittautuisi myöhemmmin huonoksi ei kukaan suostu siitä ottamaan vastuuta. Nyökyttelijät sitten rauhoittavat omaatuntoaan mumisemalla itsekseen, että "minähän olinkin eri mieltä".

Kun kapitalistisessa markkinataloudessa törmään tällaiseen "neuvostojen valtaan" niin minua puistattaa.

Tällä en suinkaan tarkoita etteikö ryhmätyö saata olla erittäin hedelmällistä.

Muistan pitkän työurani ajalta muutaman tuollaisen tapauksen vieläkin.

Eräs tapaus oli erään projektin ohjausryhmässä. Projektin vetäjä oli tehnyt erittäin suuren työn tehdessään yhden A4 mapin täyttävän projektisuunnitelman. Projektisuunnitelma oli annettu muutaman kiireisen henkilön muodostamalle ohjausryhmälle. Olin yksi heistä.

Päivisin kun en ehtinyt minulta meni muutama ilta tuon mapin lukemiseen ja ymmärtämiseen. Yritin puhelimitse olla yhteydessa toisiin ohjausryhmän jäseniin, mutta kaikilla oli jatkuva kiire ja sanoivat, että tavatan sitten ohjausryhmän kokouksessa.

Ohjausryhmän kokouksessa vastaan hangoittelustani huolimatta projektisuunnitelma hyväksyttiin äänestyksellä. Minun annettiin ymmärtää, että olin vain hankala kun en voinut hyväksyä kaikkea esitettyä. Ja kun ohjausryhmän kokouksellakin oli kiire, time-managereihin varattu aika oli loppumassa, ei kokouksessa ehditty keskustella ollenkaan esittämistäni näkökohdista.

Kokouksen jälkeen soitinkin sitten eräälle kollegalleni ohjausryhmässä ja ihmettelin, miten hän saattoi täysin hyväksyä projektisuunnitelman osin epäonnistuneetkin selvitykset. "Hei, en mä ehtinyt siitä lukea. Vilkaisin ja se näytti ihan OK:lta." Kun sitten selvitin mahdollisimman lyhykäisesti ja ytimekkäästi asian niin sain vastauksen "Ai, niinkö siellä olikin. Sehän on ihan päin honkia."

Vastaava toinen esimerkki oli eräässä teknologiahankkeessa 1980-luvulla. Istuimme palaverissa hiomassa erään mittavahkon tuotekehityshankkeen yksityiskohtia. Eräs hankkeen kehitysinsinööri esitti omat suunnitelmansa ja muu pöydän ympärillä kuunteli hiljaisena. Minä en oikein hyväksynyt enkä ymmärtänyt esitettyä ja pyysin lisää selvitystä kokouksessa. Siinä yhteydessä eräs yrityksen johtaja-asemassa oleva sitten hyvin kyynisesti esittikin, että "tämähän on kuin Japanissa että asiaa puidaan niin pitkään että päästään konsensukseen". Vastakysymykseni olikin: "No, onko se sitten huono asia?" Kokous päättyi ja vastustuksestani huolimatta kehitysinsinöörin suunnitelma hyväksyttiin nyökyttelemällä.

Kirjoitin seuraavaksi päiväksi kyseiselle, hankkeen käytännössä siunanneelle johtajalle perusteellisen kirjallisen selvityksen miksi hyväksytyssä muodossa suunnitelma olisi johtanut väärään, kalliiseen tai ainakin huonoon lopputulokseen.

Oli yllättävää havaita ko johtajan ilme kun oli perehtynyt selvitykseeni. Onneksi hän oli sitä tyyppiä, joka kehtasi myöntää erehtyneensä ja hanke saatiin noilta osin sitten kuitenkin ohjattua oikeammille raiteille.

Mutta kuinka paljon olenkaan törmännyt omaa asiantuntemustaan tai arvovaltaansa pönkittäviin, joille erehtymisen myöntäminen on lähes mahdotonta. Tai sitten yrityksen koko ilmapiiri on sellainen, että erehdyksiä ei sallita ja niiden sattuessa , tai oikeammin paljastuessa (niitähän yritetään kaikin voimin peitelläkin ;) tärkeimpänä nähdään syyllisten löytäminen ja rankaiseminen.

Kahden kerroksen väkeä

Yritän olla ennakkoluuloton ja pyrin seuraamaan kaikenlaista mediaa.

Tuo ilmaisu "kahden kerroksen väkeä" tuli mieleeni kun aloin verrata keskenään City-lehteä, Vee-lehteä ja Voima-lehteä. Noita kaikkia lukee käsitykseni mukaan nuoriso ja nuoret aikuiset. Mutta arvomnaailma lehdissä on eri maailmoista. City-lehdessä ja sen Vee-kloonissa tuntuu sisältö olevan ravintoloita ja bilettämistä ja jotain julkkisjuttuja. Voima-lehden sisältö on paljon yhteiskunnallisempaa: tasa-arvoa, köyhyyttä, syrjaytymistä, kehitysmaita, luomua, vegeä, sivareita yms.

Jos minun pitäisi luopua noista lehdistä niin viimeisenä luopuisin Voimasta. Ehkä se onkin lähempänä minun arvomaailmaani. Vaikka yhteiskunnallinen kehitykseni onkin seurannut Winston Churchillin (muistaakseni) kaavaa: nuorena radikaali ja vanhana konservatiivi, niin kyllä vielä jonkinlainen lukkarinrakkaus on sieluun jäänyt radikalismille.

Jos et ole lukenut Voimaa niin ota se mukaasi jostain ilmaisjakelupisteestä, jää sen koukkuun ja jos haluat seurata sitä säännöllisesti tilaa se.

Julkishallinnon maksupuheluille rajoja (vihdoinkin)

Vihdoinkin alkaa jotain tapahtua. Oikeusasiamies on saanut jonkinlaista ryhtiä viranomaisten puhelinpalvelujen hinnoittelulle ja nyt 2007 monet "ilmaiset" julkispuhelinpalvelut halpenevat.

Olen tuosta kirjoitellutkin ja muutaman kerran huomautellut suoraankin mm Kelalle viimeksi joulukuussa kun valtakunnallisessa tiedotuslehdessään mainostivat työttömien lisämaksullisia neuvontapuhelimia kertomatta noista erikoismaksuista.

Hämmästyttävää on virkamiesten joko tyhmyys tai röyhkeys. He selittävät ihan totisella naamalla, että eihän virasto noita rahoja saa vaan puhelinoperaattori. Ja sitten samaan syssyyn ihmettelevät, että nyt joutuvat varaamaan lisää rahaa näihin palveluihin kun eivät voi näitä lisämaksullisia puheluja käyttää.

Selitys että kyse on valtakunnallisesta yrityspalvelunumerosta, johon voi koko valtakunnasta soittaa samalla hinnalla on pelkkää silmälumetta, kun kaikki matkapuhelut koko valtakunnassa ovat muutenkin samanhintaisia. Ja harva enää lankapuhelimella soitteleekaan.

Minun käsitykseni mukaan edelleenkin puhelut maksaa puhelun soittaja ei puhelimeen vastaaja, jos virastolla on aivan tavallinen lankapuhelin. Miksi virastot sitten vaihtavat tuollaisiin yrityspalvelunumeroihin joihin soittaminen on tavallista puhelua huomattavasti kalliimpaa ainakin jos soittaja soittaa matkapuhelimesta kuten suurin osa nykyään tekee jos ei siitä saa mitään hyötyä itselleen? Eli virastojen edustajat joko hurskastelevat tai sitten ovat tyhmiä. Tyhmiä he voivat olla joko siten että eivät ylipäänsä ymmärrä saamaansa hyötyä tai sitten samanlaista tyhmnyyttä että tekevät huonoja sopimuksia joista he eivät hyödy eikä hyödy asiakkaatkaan.

Eduskunta hyväksyi 05.12.2006 EU:n perustuslain?

Onko tämä todella totta, että Suomen eduskunta on päivää ennen 89.
itsenäisyyspäivää hyväksynyt EU:n perustuslain:

Äänestyksessä on annettu 125 jaa- ja 39 ei-ääntä, 4 tyhjää; poissa 31 ? Mielenkiintoista oli tarkastella tuota poissaolijoiden listaa - aivan kuin asia olisi ollut niin arka, että siihen ei haluttu osallistua. Voi jopa spekuloida, että jos nuo 31 olisi äänestäneet ei ei koko esitys olisi mennyt läpi, koska se oli määritelty edellyttävän 2/3 annetuista äänistä mennakseen läpi.

Media on ihan hiljaa? Ainakaan mitään suurempaa elämöintiä en ole
havainnut. Missä on se vapaa lehdistö joka TODELLA informoi mitä maassa
todella tapahtuu?

Kuulemani mukaan oli YLEn ykkösessä lyhyt uutisprintti.

Eduskunnan tiedot löytää tästä
ja vasemmasta reunasta kohdasta "oikopolkuja" ja sen jälkeen "täysistunto"
Kohdasta "Viimeisimmät pöytäkirjat" löytyy vielä 05.12.2006 pöytäkirja
Täysistunnon pöytäkirja PTK 127/2006 vp

Hassuimmalta tuntuu miksi meillä tällainen näytös-temppu tehdään
puheenjohtajakauden lopuksi?

Onko tämä nyt vain jotain isompien mielistelyä vai mikä tässä on takana? Ranska ja Hollantihan ovat jo kansanäänestyksissä hylänneet kyseisen perustuslakiehdotuksen. Minua ainakin hävettää esiintyä Ranskassa tai Hollannissa suomalaisena.

Olen aina vierastanut erilaisia salaliittoteorioita erityisesti kun niiden esittäjät helposti leimataan vähintäänkin mielenterveydeltään labiileiksi. Mutta kyllä tässä median lähes yksimieliseltä näyttävä vaikeneminen tuntuu käsittämättömältä vallanpitäjien nöyristelyltä. Salaliitto?

Mediasta on tullut kuten eräät tuttavani nimittävät vaarattomia vallan sylikoiria. Itse asiassa on kai media ollut kiltti vallan sylikoira jo aikaisemminkin. Moni yhteiskuntakriitikko on sen tiennytkin. Mutta tämä vaikeneminen todistaa asian muillekin.

Biotekniikan tutkimusrahoituksesta

Eräs ystäväni keskusteli tänään kanssani ylenmääräisestä biotekniikan rahoituksesta Turun suunnalla, jota eräs tutkija perusteli vertaamalla tietokoneisiin, että siinäkin meni parikymmentä vuotta ennen kuin todellinen murros tapahtui, vaikka alkuaine pii on biotekniikkaa useita kertaluokkia yksinkertaisempi.

En osannut ottaa kantaa ystäväni tuohtumuksen aiheeseen kun en tuntenut asiaa.

Kyllähän tietotekniikassakin yhä uudelleen ja uudelleen on yritetty löytää uusia englanniksi killer-application'eiksi kutsuttuja. Taulukkolaskentaohjelma oli aikoinaan yksi sellainen. Kännykät ja SMS tekstiviestit samantyylisiä. Taisivat vielä maksulliset soittoäänetkin olla melkoisia kultamunia myyjilleen. Mutta kaikki kehitelmät eivät onnnistu murtamaan läpi vaikka kuinka kehittelijät elättelevät toivoa, että "nyt se tapahtuu". Jos on hyvä myyjä niin onnistuu ehkä hankkimaan jopa hyväuskoisia rahoittajiakin ja saa muutaman vuoden kehitellä toisten rahoilla.

Sitten tulee jotain nörttejä tietokonepelien rakentajia jotka tulevat ja rakentavat maailman mitan liiketoimintaa tuosta vaan jälkikäteen arvostellen vaivattomasti ja/tai sattumalta. Tulee mieleen Habbo-hotel verkkopeli ja Max Payne. Molemmat suomalaiset jo maailman mittoihin kasvaneina.

Mutta joskus yritysjohtaja-aikoinani jouduin soveltamaan tunnettua mainontaan liittyvää anekdoottia, joka varmaan soveltuu mainiosti myös erilaisiin tutkimus- ja kehittämisarviointeihin:

Kokenut mainospäällikkö kertoi kun häneltä kysyttiin kannattaako tuo ylen kallis mainostaminen ja eikö jättimäistä mainosbudjettia voisi puolittaa. Siihen mainospäällikkö tokaisi, että kyllä hän tietää että puolet mainosbudjetista menee hukkaan, mutta kun hän ei voi etukäteen tietää kumpi puoli.

Ystäväni ymmärsi anekdootin ja oli samaa mieltä kanssani.

Yksilöllistä on sitten mikä on osumatarkkuus. Menikö rahoituksesta vain puolet hukkaan vai 80% on tositilanteessa tietenkin erittäin tärkeää. Vaikka itse vahvasti uskon 80/20 säännön laajaan käyttökelpoisuuteen, sehän on noita maalaisjärjen mittareita, niin anekdootin osuvuuden kannalta se ei ole tärkeää. Mutta vaikka miten hyvä olisi osumatarkkuus niin pitää aina muistaa sama mitä nykyään erilaiset pääomarahastot korostavat kun kehuvat toteutuneita tuottoprosenttejaa aivan kuin takuuna, että tulevaisuuden tuottoprosentit olisivat heillä samaa luokkaa tai ainakin parempia kuin muilla sijoitusrahastoilla. Menneisyyden menestykset eivät ole välttämättä toistettavissa.

Onko kuka tahansa ostettavissa?

Tulipa erään tuttavani kanssa ihmisten luotettavuudesta puhuessamme mieleen vanha, mutta osuva kertomus lahjottavuudesta. Törmäsin siihen joskus 60-luvulla ja osuvana sanonta on iskostunut mieleeni.

Näkyvä pilke silmäkulmassa rikas mies kysyi hienolta naiselta cocktail-juhlisssa : Lähtisittekö kanssani sänkyyn miljoonasta? Kaunis hieno nainen alkoi kikertää: hihih oi oi hihih kyllähän minä.

Mies vaihtoi ilmeen totiseksi ja kysyi ronskisti samalta hienolta naiselta: Lähdetkö satasella naimaan kanssani?

Nainen näyttii äärettömän loukkaantuneelta ja vastasi tuohtuneena: Miksikä huoraksi te minua kuvittelette?

Siihen mies vastasi lakonisesti: No sen minä olen jo selvittänyt. Nyt yritän vain selvittää käypää hintaasi.

Näin raadollisia me ihmiset taidamme olla. Hinnat vain vaihtelevat.

Hiukan asiaan liittyen.: Tässä muutamia vuosia sitten moitin erästä yli 80 vuotiasta uskovaista tuttavaani, että miksi hän ei pyytänyt apuani etukäteen kun jälkikäteen paljastui että hän tuli kiinteistökaupassa nenästä vedetyksi. Itse kun arvelin jälkiviisaana, että olisin vastaavassa tilanteessa ollut epäilevämpi ostajan aikeista ja olisin ymmärtänyt kirjauttaa kiinteistön kauppakirjaan kaikki kauniit, mutta myöhemmin katteettomiksi osoittautuneet suulliset, jopa kirjalliset aiepöytäkirjaan kirjatut lupaukset. Kas kun kiinteistökaupassa jälkikäteen sitovia ovat vain kauppakirjaan kirjatut kaupanvahvistajankin vahvistamat kaupan ehdot.

Tämän entisen pyhäkoulun opettajan asenne oli mieleenpainuva: Enhän minä voi elää jatkuvasti epäilemässä kanssaihmisiäni. Jossain minun on vain pyrittävä olemaan luottavainen vaikka silloin tällöin ihmisten keskuudessa käykin että tulee kavalletuksi tai petetyksi. Oli siinä myönteistä asennetta opiksi minullekin.

Virtuaalilapsia

Kun edellinen juttu koski lapsipornoa niin siitä tuli mieleen samantyylinen ajatusleikki.

Joskus 90-luvun loppupuolella joku japanilainen skannerivalmistaja oli tuotteistanut paketin jossa skannerin lisäksi oli erityinen morphing ohjelma. Tarkoitus oli, että järjestelmän laitteella tulevat isä ja äiti voisivat syöttämällä skannerilla sisään molempien valokuvat saada niiden yhdistelmästä näkyviin tulevan lapsena ulkonäön virtuaalisena.

Samoinia aikoihin taisi markkinoille tulla myös ensimmäiset tamagotchi virtuaalilemmikit. Myös julkinen keskustelu homo- ja lesboparien tulevista avioliitoista velloi vilkkaana, homo- ja lesboparien adoptio-oikeuksistakin puhuttiin, mutta silloin 90-luvulla tuo vihkimisen läpiajaminen oli kai tärkeintä saada läpi. Hedelmöityshoidoista ei vielä puhuttu ollenkaan.

Minäpä aloin ajatusleikkiä kahden homon virtuaalilapsesta, eihän skanneri olisi tietänyt että sinne onkin syötetty kahden miehen valokuvat. Kun tuo lapsiporno oli samoihin aikoihin esillä kirjoitin molemmista aiheista kolumnitkin Netmagazine verkkolehteen, joka ilmestyi Kuopiosta käsin ammattitoimittaja Reijo Holopaisen ollessa toimituspäällikkönä ja oli kai ensimmäinen nettilehti laatuaan Suomessa. Ja kun ihan äärimmilleen vein ajatusleikkini muistelin joskus kuulleeni jostain hardcore pornosta jossa nainen ja susikoira olivat yhdessä. Siitä vaan tuonne skanneriin virtuaalilasta generoimaan ;)

Olen joskus nähnyt jotain televisiojuttuja tietokoneohjelmien avulla tehdyistä ihmisten vanhennussimulaatioista. Siinä olisi ollut oiva virtuaalilapsen generoimisohjelman jatkokehityssuunnitelma versioon 2 jne.

Jotta kukaan ei saisi väärää käsitystä niin tuttavapiiriini on elämäni aikan kuulunut useita miehiä, joiden olen tiennyt olevan homoja, ja muutaman lesbonkin tunnen. Ja he ovat tienneet ja ymmärtäneet että minä tiesin jne. Aika oli 60-70 lukua ja siihen aikaan moni piti vielä ympäristön vuoksi homous-luurangot kaapissa. Mutta kun kaverit oivalsivat, että en potenut mitään homofobiaa tai muutenkaan mitenkään halveksinut kenenkän sukupuolista suuntautuneisuutta sain monesta pitkäaikaisia ystäviä. Mutta pohjaa jännille ajatusleikeille tuosta virtuaali-lisääntymisestä saa ja kyllä monet homot osaavat näille jutuille itsekin aivan hyvin nauraa,

No. Tulipahan taas tuollaistakin tänään mieleen.

Onko tämä sensuroitavaa lapsipornoa?

Lapsiporno on kuvottavaa, mutta sen varjolla käynnistettävä internet-sensuuri tuntuu myös aika kammottavalta isoveli valvoo suuntaukselta. Eihän kirjekuoriakaan avata vain sen vuoksi että siellä kuoren sisällä voi olla lapsipornoa.

Jo useita vuosia siten kun pedofilia netissä oli esillä ensimmäisiä kertoja törmäsin minäkin kysymykseen. Kävin useammankin tutun kanssa keskustelua ja nostin keskustelussa esiin eräitä rajanvetokysymyksiä.

Samoihin aikoihin taisi kauppoihin tulla tietokonepeli Tomb Raider, jonka pääosassa oli vähäpukeinen, isorintainen ja muutenkin kurvikas naispuolinen sankari, piirroshahmo Lara Croft. Piirroshahmo oli melkein kuin valokuvattu.

Silloin tuli mieleeni: mitäpä jos lapsipornokuvakin olisi elävän mallin valokuvaamisen sijasta nykyaikaisilla tietokoneohjelmilla piirretty lähes valokuvan näköinen ja tasoinen? Pornokuvia palvova pedofiili saa siitä silti kicksejä. Pitäisikö se lastensuojelun nimissä sensuroida tai kieltää? Ketä lasta siinä silloin suojeltaisiin? Ja jos kysymys olisi tällaisestä virtuaalilapsesta niin miten määriteltäisiin onko kuva alaikäisestä vai mahdollisesti aikuisesta?

Niin iljettävänä kuin viiden nyt jo aikuisen lapsen isänä pedofiliaa kaikissa muodoissa pidänkin pidän silti kansalaisvapauksia niin suuressa arvossa, että en hyväksy minkäänlaisten epämääräisten ja tulkinnavaraisten sensuurimenetelmien käyttöönottoa.

Byrokratia-idiotiaa

Tänään Iltasanomissa oli ihan järkyttävä juttu vanhustenhuollon nykytilasta Helsingissä, mutta tuskin se erilaista on muuallakaan maassa.

Näyttelijäpariskunta Helge Herala ja Marja Korhonen ovat eläneet yhdessä vanhainkodissa, mutta Helge Heralan hoito on käynyt yksityisessa vanhainkodissa liian kalliiksi, ja siksi Helge Herala on päätetty siirtää kaupungin omaan laitokseen. Mutta kun Marja Korhosen kunto on alkaneesta alzheimer-taudista huolimatta parempi ei häntä kannata tai ei voida siirtää samaan vanhainkotiin. Eli yli 80 vuotias aviopari tylysti erotetaan kuntataloudellisista syistä.

Hyi hävetkää .

Näin tämän järkyttävänä esimerkkinä ulkoistuksen vaaroista ja kun siihen yhdistyy pelkkä rahaa laskeva kyynisyys ei tässä ole mitään inhimillistä. Minusta tuo on hädänalaisten ihmisten heitteillejättöä ellei peräti tahallista kidutusta.

Ajatuksia Venäjän tullista

Isoäitini isällä oli tsaarin Venäjällä huolintaliike ja liikkeellä oli asiakkaina mm suuret suomalaiset paperinviejät. Joskus 1900-luvun alussa Venäjän tulli alkoi hankalaksi ja määräsi tulkinnoillaan ylimääräisiä tulleja omaa teollisuuttaan suomalaisilta suojellakseen. Isoäitini isä ryhtyi asiakkaittensa puolesta ajamaan asiaa ja usean vuoden taistelujen jälkeen sai asiakkaitensa puolesta voiton tullin vääristä tulkinnoista ja jos olen oikein ymmärtänyt voitto ei tullut lahjomalla vaan oikeudellisesti. Sen seurauksena suomalaiset viejät saivat suuret palautukset jälkikäteen.

Nyt kyllä suomalaisten viejien olisi aika saada joku vastaavanlainen järjestely. Onhan ihan käsittämätöntä, että vilkkaalla EU-Venäjä SUomen puoleisella rajalla rekkajonot ovat kymmenien kilometrien pituisia ja esimerkiksi elintarvikkeet ehtivät pilaantua ruuhkajonoissa. Käsittämätöntä. Tietääkö kukaan onko samanlaisia jonoja myös Venäjän etelämmillä raja-asemilla vai onko tämä vain Suomi-spesifinen ongelma? Olemmekohan uhonneet liikaa Nato-kortilla tms ;)

Mainittakoon, että suomalaiset paperiteollisuuspatruunat myönsivät tälle lokakuun vallankumouksessa köyhtyneelle ja länteen siirtyneelle isoäitini isälle vapaaehtoisen eläkkeen palkkiona omalle teollisuudenhaaralleen tekemistä palveluksista. Hän elikin sitten peräti 96 vuotiaaksi ja kuoli Tukholmassa v 1954. Siihen aikaan patruunahengessäkään kaveria ei jätetty.

Tämä isoäitini isä oli myös erään toisen erikoisen tempun takana. Venäjällähän on junilla ollut muusta Euroopasta poiketen sama junakiskojen raideleveys kuin Suomessa. Mutta Suomesta poiketen Pietarissa myös raitiovaunuilla on sama raideleveys kuin junilla. Hänpä keksi, että Suomesta tulevat kuljetukset voidaan kalliiden uudelleenlastauksien ja miljoonakaupungin kiertämisen sijasta ohjatakin yöllä kaupungin läpi raitiovaunukiskoja pitkin ja onnistui saamaan siihen luvankin. Ja ratkaisu toimi. Paljon Pietarissa matkustaneet tietävät, että Pietarissa Neva-joen yli johtavat nostosillat nostetaan yöllä ylös kellontarkasti. Talvikeleillä tuo junien ajo raitiovaunukiskoilla Pietarin lukuisien siltojen ylitse muodosti useita jännityksen hetkiä kun aikataulut olivat tiukat ja tarkat ja junat juuttuivat lumeen yms. Mutta olennaista oli että ratkaisu toimi ja oli kustannustehokas.

Että sellaista tuli tänään uutiasannista mieleeni.

Myrskyjen aiheuttamat sähkökatkot, muustakin energiapolitiikasta ja ahneudesta

En muista 60-70 luvulta, että uutisissa olisi jatkuvasti ollut tietoja Suomessa tuhansien kotien olevan vuorokausikaupalla ilman sähköä milloin minkäkin myrskyn johdosta.

En ole syvällisesti analysoinut näitä eri vuosikymmeniä, mutta yhden erityisen havainnon olen tehnyt. Sen jälkeen kun sähköä toimittavat yritykset Suomessa myytiin julkisyhteisöiltä osakesijoittajille osasta sähköverkon ennakoivasta huollosta on luovuttu. Otan esimerkin: aikaisemmin sain kesämökilläni sähkölaitokselta maksuttoman metsuriavun jos piti kaataa sähkölinjoja vaarantaviksi kasvaneita puita tontiltani. Nyt saan tehdä sen omalla kustannuksellani. En tiedä joutuisinko korvausvastuuseen, jos puut myrkyssä kaatuvat ja rikkovat sähkölinjan.

Nykysysteemi ilmeisesti on, että viat korjataan vasta sitten kun ne ilmenevät ja ennaltaehkäisevä huolto on minimoitu. Ehkä näin saadaan parempi osakekohtainen tuotto pidemmällä tähtäimellä. Pahin kärsijä on sähköttä tuhansien arvoiset pakasteensa menettänyt kuluttaja, en ole rohjennut kuvitellakaan mitä tapahtuu suoralla sähkölämmityksellä taloansa lämmittävälle talvipakkasilla kun sähköt on poikki.

Kuulin juuri uutisissa miten Venäjä nostaa Gruusialta perimäänsä maakaasun hintaa yli kaksinkertaiseksi, ilmeisesti vastaamaan aiempaa paremmin maailmanmarkkinahintaa. Tässä tietenkin kaikki Venäjää vihaavat "hurskaat" sanovat "hyi hyi Vladimir Putin", koska asiassa on nähtävä poliittisen painostuksen makua. Mutta jos Yhdysvallat taloussaarrolla boikotoi Irania tai Kuubaa poliittisin tarkoitusperin niin asia on ihan OK, sellaista on suurvaltapolitiikka.

Fortumin jättioptioista en jaksa kirjoittaa. Ahneus ja kansalle yhteisien varojen jakaminen harvojen kavereiden kesken on jo ihan normaaliksi muodostunutta laillista "kähmintää".

En ole ollut mikään suuri Sauli Niiinistön ihailija, ehkä pieni sellainen kuitenkin. Mutta viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä nro 43/2006 Sauli iski Paavo Lipposta takaisin hänen Saulia halveksivasta kolumnistaan oikein kunnolla. Mielestäni jutun ahneus vertaus oli aivan herkullinen: Niinistö totesi olleensa ahneudessaan ilmeisesti "huonompi" kuin Paavo Lipponen tai Tarja Halonen kun on julkisessa toimessa rikastunut heitä vähemmän..

Sauli Niinistön haastattelun ingressissä oli lause joka pani vakavasti miettimään: "Lipposen ja demarien vallantäyteys on valtavaa." Mitäpä jos Sauli on oikeassa?