Amerikkalainen kuuluisa yritysjohdon guru Tom Peters puhui ja kirjoitti usein ylivertaisesta osaamisesta ja varmaan vieläkin.
Olen pitänyt Petersin ylivertaista osaamista aivan uskomattoman hienona bisnesfilosofiana. Sinun pitää pyrkiä tuohon ylivertaiseen osaamiseen. Harva haluaa ostaa jotain keskinkertaista. Huipulle pyrkivät haluavat ostaa parasta, siis tavalla tai toisella ylivertaista osaamista.
Ylivertaiseen osaamisen pyrittäessä ei riitä tavanomainen. Huipulle pyrittäessä tarvitaan intohimoa.
Tässä tulee mieleeni edellisessä Intohimo-blogikirjoituksessani viittaamassani Wayne Dwyerin kirjassa lukemani kertomus.
Kertomus oli elämäänsä kyllästyneestä roska-auton kuljettajasta, joka ei saanut minkäänlaista tyydytystä työstään ja teki sitä vain henkensä pitimiksi, elääkseen. Eikä hän kokenut saavansa työstään minkäänlaista arvostustakaan, aivan alimman tason roskatyötä. Yhdysvalloissa.
Eräänä päivänä hän päätti tehdä elämän muutoksen. En muista enää miten kertomuksessa tuo oli kerrottu mutta joka tapauksessa hän päätti tehdä muutoksen. Hän jotenkin oivalsi että hänhän tekee tärkeää työtä yhteiskunnassa. Jos ei häntä olisi niin ihmisethän hukkuisivat jätteisiinsä. Se oli ensimmäinen oivallus korvien välissä.
Hän päätti tulla maailman parhaaksi roska-auton kuljettajaksi. Kunnianhimoinen tavoite.
Hän huomasi että ihmiset olivat happamia ja ynseitä, Hän ryhtyi kaikesta huolimatta tervehtimään ihmisiä hymyilevänä ja iloisena tullessaan heidän pihaansa tai talonsa eteen. Hän kertoi ihmisille palautettuaan tyhjennetyt ja puhdistetut roska-astiat, että kuinka kiva kun on taas puhtaat roska-astiat mihin laittaa roskat.
Parin viikon kuluessa hän alkoi huomata ihmisten myrtyneiden asenteiden muuttuneen. Ihmiset alkoivat tervehtiä häntä. Ihmiset alkoivat hymyillä hänelle. Ja hän alkoi tuntea tyydytystä työstään. Hänen koko elämänsä tuntui muuttuneen. Hän sai tyydytystä työstään, tunsi tekevänsä arvokasta työtä ja tunsi olevan tärkeä lenkki yhteiskunnassa.
Tuon kirjan luettuani olin kerran korjaamassa erään toimitusjohtajan sihteerin tietokonetta. Olin siinä yrityksessä töissä ja tunsin ihmisen aika happamasti työhönsä suhtautuvana,. Minulle hän oli kuitenkin aina ollut hirveän asiallinen ja jopa mukavakin, ettei minulla ollut mitään moitittavaa.
Kun olin siinä hänen konettaan eri tavoin räpläillyt, se mitä tein ei tässä ole olennaista, hän totesi minulle hiukan tuollaiseen toteavaan sävyyn, mutta aistin siinä sittenkin hiukan sellaisen ihailevan sivuvivahteen: ”Taidat tykätä työstäsi, ainakin siltä näyttää ?” Eli minusta siis näytti huokuvan työn ilo.
Menin hiukan hämilleni ja taisin vasta jotenkin lyhyesti, että ”Kyllä pidän”. Mutta sitten kelasin nopeasti työuraani siihen asti. Jouduin täydentämään. Niin oikeastaan kun tarkemmin mietin niin vaikka olen aikaisemmin tehnyt aivan erilaisia töitä niin pidin niistäkin. Kun oikein tarkkaan niin mietin, että minulla on kai ollut yksi ainoa työpaikka josta en pitänyt eikä siinäkään vikana ollut itse työ vaan lähes äänetön työilmapiiri. Ihmiskontaktit rajoittuivat siihen, että huoneessa jossa istui kolme kaveria sanottiin aamulla ”hei”, syömään lähdettäessä ”hei”, syömästä tultaessa ”hei” ja sitten kotiin lähdettäessä ”hei”. No minulle eläväisenä se oli ihan hirveää vaikka työ oli mielenkiintoista tietosanakirjan toimittamista. En muista pysyinkö siellä kaksi vai kolme kuukautta.
Eli ehkä ei kyse ollutkaan vain siitä työstä vaan minun asenteestani ylipäänsä työntekoon. Tai ylipäänsä elämänasenteesta.
Omille lapsilleni olenkin yrittänyt opettaa, että me elämme Suomessa korkean elintason maassa. Jos sinulla on mikä tahansa ammatti niin jos sinulla vain on työtä suomessa elää ihan mukiinmenevästi. Tehdä vain paljon rahaa jossain työssä josta ei pidä on paljon huonompi vaihtoehto. Saada tehdä jotain johon tuntee suorastaan intohimoa ja jos siitä saa vielä palkkaa niin yhdistelmä on uskomattoman hieno ja palkitseva.
Kun olen työurani aikana seurannut ihmisiä niin ne jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä saavat ehdottomasti aikaan parhaat tulokset.
Sama koskee kuormittavuutta. Työ johon tuntee intohimoa ei alkuunkaan kuormita samalla tavoin kuin vastenmielinen työ.
22.9.2007
Intuitio päätöksenteossa
Itse luin joskus ajat sitten, 1980-luvulla amerikkalaisen ”kotipsykologi” Wayne Dwyerin kirjan. En muista enää edes kirjan nimeä, olisiko ollut ”Uskalla elää”. Mutta kirja teki minuun vaikutuksen. En muista enää vuosilukua mutta iältäni taisin olla 35-40, jossain siinä välillä.
Muistan sieltä pari asiaa. Minusta ne olivat kirjan olennaisinta antia.
Ensimmäinen oli intuition korostaminen. Siellä oli moneen kertaan esimerkkejä sisäisen äänen kuuntelemisesta vaikeissa päätöksentekotilanteissa. Oli hirveän vapauttavaa lukea jonkun gurun neuvo moisesta taikauskosta. Vaikka miten rationaalinen ja looginen olen yrittänyt olla elämäni aikana erilaisissa vaikeissa päätöksentekotilanteissa niin uskomaton määrä päätöksiä on mennyt yli ajattelukykyni. On ollut sitten kyse työelämän tai yksityiselämän päätöksistä ei järkevä päätöksenteko ole antanut ratkaisua. Monessa tilanteessa olisi pitkän pähkäilyn jälkeen aivan hyvin voinut heittää kruuna ja klaavaa.
Niissä yhteyksissä olen hiljentynyt kuuntelemaan sisintäni. Juu juu. Älkää lukijat huolestuko, en kuule ääniä ainakaan vielä.
Mutta joku aivan ihmeellinen tunne, intuitio, sanoo, että se on noin. Joku omituinen hyminä sisällä. Erikoista. Mutta yli 20 vuoden kokemuksella olen oppinut luottamaan tuohon ratkaisuun. Ei se tule minään salamana kirkkaalta taivaalta. Sitä on edellyttänyt pitkä pohdinta ja harkintana ja punninta. Se on tehnyt kuin myyräntyötä synapseissa tms mutta tulos on ollut kirkas. Näin minä teen.
Saatte vapaasti olla mitä mieltä tahansa, että GranpaIgor on vähän omituinen hullu tai ihan mitä tahansa. Mutta tuo sisäinen ”ääni”, hyminä, intuitio, käytettäköön siitä mitä tahansa nimeä, ei ole minua johtanut harhaan kertaakaan. Ei kertaakaan. Tuohon voi tietenkin löytää psykologisia selityksiä, miten sitä sitten jälkeenpäin psyyke rakentaa argumentit valitun vaihtoehdon puolustamiseksi. Jos olisin valinnut toisen vaihtoehdon sekin olisi jälkeenpäin omassa mielessä muuttunut ihan yhtä oikeaksi.
Olkoon miten tahansa ainakin minä olen havainnut myös intuition täydentävän loogista ja rationaalista päätöksentekoa.
Muistan sieltä pari asiaa. Minusta ne olivat kirjan olennaisinta antia.
Ensimmäinen oli intuition korostaminen. Siellä oli moneen kertaan esimerkkejä sisäisen äänen kuuntelemisesta vaikeissa päätöksentekotilanteissa. Oli hirveän vapauttavaa lukea jonkun gurun neuvo moisesta taikauskosta. Vaikka miten rationaalinen ja looginen olen yrittänyt olla elämäni aikana erilaisissa vaikeissa päätöksentekotilanteissa niin uskomaton määrä päätöksiä on mennyt yli ajattelukykyni. On ollut sitten kyse työelämän tai yksityiselämän päätöksistä ei järkevä päätöksenteko ole antanut ratkaisua. Monessa tilanteessa olisi pitkän pähkäilyn jälkeen aivan hyvin voinut heittää kruuna ja klaavaa.
Niissä yhteyksissä olen hiljentynyt kuuntelemaan sisintäni. Juu juu. Älkää lukijat huolestuko, en kuule ääniä ainakaan vielä.
Mutta joku aivan ihmeellinen tunne, intuitio, sanoo, että se on noin. Joku omituinen hyminä sisällä. Erikoista. Mutta yli 20 vuoden kokemuksella olen oppinut luottamaan tuohon ratkaisuun. Ei se tule minään salamana kirkkaalta taivaalta. Sitä on edellyttänyt pitkä pohdinta ja harkintana ja punninta. Se on tehnyt kuin myyräntyötä synapseissa tms mutta tulos on ollut kirkas. Näin minä teen.
Saatte vapaasti olla mitä mieltä tahansa, että GranpaIgor on vähän omituinen hullu tai ihan mitä tahansa. Mutta tuo sisäinen ”ääni”, hyminä, intuitio, käytettäköön siitä mitä tahansa nimeä, ei ole minua johtanut harhaan kertaakaan. Ei kertaakaan. Tuohon voi tietenkin löytää psykologisia selityksiä, miten sitä sitten jälkeenpäin psyyke rakentaa argumentit valitun vaihtoehdon puolustamiseksi. Jos olisin valinnut toisen vaihtoehdon sekin olisi jälkeenpäin omassa mielessä muuttunut ihan yhtä oikeaksi.
Olkoon miten tahansa ainakin minä olen havainnut myös intuition täydentävän loogista ja rationaalista päätöksentekoa.
21.9.2007
Opetusperiaatteeni opettajana
Aiheen sain kun luin erästä toista "by-invitation-only" blogia. Siellä oli kertomus opettajasta joka sai koululuokan järjestyshäiriköt taitavasti kuriin. En rohkene tähän siteerata vaikka en uskokaan että siinä mitään suurta tekijänoikeusrikkomusta tekisin.
Tuli mieleeni oma toimintani opettajana.
Kun olen ollut opettaja, pääasiassa aikuisille ja tietotekniikasta tai sen soveltamisesta yrityksissä, olen usein aloittanut ensimmäisen tunnin kertomalla opetusperiaatteistani:
Jos oppilaani eivät opi niin minun näkemykseni mukaan vika ei ole heidän tyhmyydessä vaan vika on minussa opettajana. Sillä mitään sellaista rakettitiedettä en opeta jota ei kuka tahansa voi oppia.
Mutta heti perään olen täydentänyt vaatimukseni. Jos oppilas ei ymmärrä niin on rohkeasti kysyttävä. Tyhmä on se joka ei kysy. Kysymättä ei välttämättä opi. Vain näin minulla on mahdollisuus parantaa opetusta ja saada kaikki ymmärtämään ja oppimaan. Voin kertoa asian ehkä paremmin tai toisin sanoin tai jotenkin muuten parantaa opetustani. Minullehan asia on ennestään tuttua. En aina saata etukäteen valmistautuessani tietää missä on oppilaiden aukkokohdat. Saatan käyttää ammattislangia olevia ilmaisuja ihan vain epähuomiossani yms.
Kun pelisäännöt on sovittu ja hiukan harjoiteltu päästään varsinaiseen oppimiseen. Ensimmäisinä tunteina joutuu silti pitämään tuntosarvet valppaina. Vaikka kukaan ei kysyisi mitään on hiukan yritettävä arvuutella ilmeistä ja eleistä ja tehtävä jotain kontrolloivia kysymyksiä, lähinnä sen selvittämiseksi että menikö perille. Suomalaiset syttyvät vähän hitaasti opetustilanteessakin. Mutta kun oppilaat ihan oikeasti oivaltavat että tuo heppu joka tuolla edessä on opettamassa (siis minä) on ihan tosissaan noilla alun ohjelmajulistuksillaan niin alkaa oppimisen yhteistyö sujua.
Ainoa minua harmittanut seikka on vuosien varrella ollut, että opetustilanteessa aina on sellainen muutaman prosentin vähemmistö jolta ei kiitosta heru kun tehdään palautekysely. Olen kuitenkin joskus myöhemmin kuullut opetusalan ammattilaisilta että opetat miten tahansa ja ketä tahansa niin kyse on kuin jostain luonnonvakiosta. Jos saat yli 90% antamaan arvosanan kiitettävä tai hyvä olet menestynyt erinomaisesti.
Kaikkia ei voi tyydyttää.
Tuli mieleeni oma toimintani opettajana.
Kun olen ollut opettaja, pääasiassa aikuisille ja tietotekniikasta tai sen soveltamisesta yrityksissä, olen usein aloittanut ensimmäisen tunnin kertomalla opetusperiaatteistani:
Jos oppilaani eivät opi niin minun näkemykseni mukaan vika ei ole heidän tyhmyydessä vaan vika on minussa opettajana. Sillä mitään sellaista rakettitiedettä en opeta jota ei kuka tahansa voi oppia.
Mutta heti perään olen täydentänyt vaatimukseni. Jos oppilas ei ymmärrä niin on rohkeasti kysyttävä. Tyhmä on se joka ei kysy. Kysymättä ei välttämättä opi. Vain näin minulla on mahdollisuus parantaa opetusta ja saada kaikki ymmärtämään ja oppimaan. Voin kertoa asian ehkä paremmin tai toisin sanoin tai jotenkin muuten parantaa opetustani. Minullehan asia on ennestään tuttua. En aina saata etukäteen valmistautuessani tietää missä on oppilaiden aukkokohdat. Saatan käyttää ammattislangia olevia ilmaisuja ihan vain epähuomiossani yms.
Kun pelisäännöt on sovittu ja hiukan harjoiteltu päästään varsinaiseen oppimiseen. Ensimmäisinä tunteina joutuu silti pitämään tuntosarvet valppaina. Vaikka kukaan ei kysyisi mitään on hiukan yritettävä arvuutella ilmeistä ja eleistä ja tehtävä jotain kontrolloivia kysymyksiä, lähinnä sen selvittämiseksi että menikö perille. Suomalaiset syttyvät vähän hitaasti opetustilanteessakin. Mutta kun oppilaat ihan oikeasti oivaltavat että tuo heppu joka tuolla edessä on opettamassa (siis minä) on ihan tosissaan noilla alun ohjelmajulistuksillaan niin alkaa oppimisen yhteistyö sujua.
Ainoa minua harmittanut seikka on vuosien varrella ollut, että opetustilanteessa aina on sellainen muutaman prosentin vähemmistö jolta ei kiitosta heru kun tehdään palautekysely. Olen kuitenkin joskus myöhemmin kuullut opetusalan ammattilaisilta että opetat miten tahansa ja ketä tahansa niin kyse on kuin jostain luonnonvakiosta. Jos saat yli 90% antamaan arvosanan kiitettävä tai hyvä olet menestynyt erinomaisesti.
Kaikkia ei voi tyydyttää.
20.9.2007
Mitä opin vanhemmiltani?
Kun Kumitonttu (niin isolla vai pienellä kirjaimella?) tuntuu kuuluvan vakiolukijoihin ansaitsee hän ainakin jonkun nopean kommentin. Sain kyllä tästä ajatuksen kirjoittaa ihan erikseen saamistani opeista. Ja kun aloin kirjoitta niin eihän tästä mitään ihan lyhyttä pikku kommenttia tullutkaan.
Ei pidä tässä unohtaa että sain äidiltänikin arvokkaita asioita. Mutta mies kun olen niin ehkä mieskuva muotoutui kuitenkin enemmän isän mukaan.
Muistan aina 50-luvulla kun monen kaverin isät lauantaisin työpäivän jälkeen pikkuhiprakassa huojuivat minun isäni tuli aina raittiina ja ryhdikkäänä perheenä luokse kotiin. Aina. Ei poikkeuksia eikä epävarmuutta. Tunsin usein hiljaista ylpeyttä kun isä ryhdikkäästi asteli kotiportista. Ei ollut kännissä, ei.
Tosin isän puutteista miehenä olen yrittänyt ottaa opiksi. Niin sellaisiakin aloin huomata kun "aikuistuin" joskus 40 paikkeilla. Siinä vaiheessa isästä tuli minun silmissänikin ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen, sitä ennen vallitsi kova kilpailuasetelma. Jos ei vahdi tarkkana itseään antaa aivan liian hyvin periksi myös perimilleen huonoille piirteille. Jos itse uskaltaisin arvioida olen ehkä edistyksestä saanut kouluarvosanan 8. Eli parantamisen varaa on vieläkin. Mitä sanoisivat lähimpäni tai ex-vaimoni on sitten eri asia. Mutta ei sekään varmaan ihan objektiivista olisi.
Pitkäsanainen kun olen niin ehkä nyt pääsen siihen asiaan mitä Kumitontulle lupasin. Ainakin yhden esimerkin ehkä pari.
No ensimmäinen, jota olen noudattanut aika hyvin: jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti. Älä siis hutiloi. Olen silti armahtanut itseni jos en ihan isäni tasolle ole aina yltänyt.
Joo, itselleen on oltava armollinen, sen tosin opin äidiltä, en isältä. Isä oli itselleenkin tinkimätön.
Täsmällisyys on kuninkaiden hyve. Tässä olen epäonnistunut, aikakäsitykseni on jossain suomalaisen ja afrikkalaisen aikakäsityksen välimaastossa. Pienenä bonuksena kuitenkin toisaalta muidenkin huono ajanpitoa enkä tule hulluksi jos joku on myöhässä. Oppi on erinomainen mutta tässäkin olen joutunut itseäni armahtamaan. En kehtaa edes kertoa arvosanaan jonka antaisin itselleni. Olen siis armollinen mutta hyvää arvosanaa en voi antaa edes armosta, se olisi vilpillistä ja vastoin isän moraaliohjeita.
Sitten oli lukeneisuutta ja järjen käyttöä koskevat mietteet: se mitä pääkopassa ei ole niin takapuoli saa kärsiä.
Ja ahkeruuteen ja omatoimisuuteen sopi eräs venäjänkielinen sananlasku: jotenkin suomeksi: jos rakastat kelkkailua rakasta myös kelkan huoltamista.
Älyä isä korosti tavallaan hyvin perinteisellä "noblesse oblige" (eli aateluus velvoittaa) tyylillä. Eli jos Luoja on antanut järkeä niin olisi synti ja henkistä velttoutta olla sitä käyttämättä ja myös muiden hyväksi. Tämä muiden hyväksi oli tärkeä näkökohta. Pelkkä oman edun ajaminen ei ollut sivistynyttä, vain nousukkaat öykkärit syyllistyivät sellaiseen, eivätkä sellaiset suurta arvonantoa isän silmissä nauttineet. Tosin joskus joutui hiljaa sietämään. Olen perinyt asenteen.
Tästä kirjoitinkin joskus blogissa, että sellaiset menestyneet yrittäjät jotka muistavat mainita myös hyvän onnen merkityksen menestyksessään saavat minulta nöyryyspisteitä. Omalla kaikkivoipaisuudella ja ahkeruudella rehvastelevat eivät minun silmissäni suurta arvostusta nauti.
Jos Luoja ei ole antanut älyä niin sehän ei ole sen ihmisen oma vika eli olkaa anteeksiantavaisia, hieno oppi sekin..
Pitää vielä pari asiaa lisätä kun innostuin. Äiti opetti ettei saa mennä vihassa nukkumaan ja pahoja tekoja piti ehtiä pyytää anteeksi. Uskomaton oppi. Olen yrittänyt noudattaa ja osin sen vuoksi minua onkin siunattu upeilla unen lahjoilla.
Aitoon anteeksipyytämiseen vaadittava nöyryyttä olen aina välillä joutunut opettelemaan, hiukan olen jo oppinut. Yllättävän usein olen huomannut vastapuolen sulaneen jos itse olen ensimmäisenä ojentanut käteni anteeksipyyntöön. Ensimmäinen anteeksipyytäjä on aina ollut voittaja siinä asetelmassa.
Moraaliohjeen olen liittänyt itse tuohon äidiltä oppimaani anteeksipyyntösääntöön: älä tee mitään sellaista joka veisi mielenrauhasi, yöunesi. Ja jos olet tehnyt niin yritä pyytää anteeksi.
Tähänkin pitää tietenkin taas liittää se yleinen armeliaisuus näkökohta, että itselleen pitää sitten kuitenkin olla armollinen jos erehtyy. Ihmisiähän me kaikki kuitenkin vain olemme. Niin eikä tuon armeliaisuuden pelkästään tarvitse itseään koskea vaan myös muita . Itselleen on vain paljon vaikeampi olla armollinen, ainakin minä olen näin sen kokenut. Itseltään vaatii enemmän.
Kumitontun kysymällä tavalla antaisin mielelläni nuo kaikki edelle kirjaamani elämänohjeet lapsilleni perinnöksi. Toivottavasti jotain olen osannut välittää jo nytkin. Lukekoot sitten tätä blogia niin oppivat sieltä lisää jos ei ole tullut aiemmin eksplisiittisesti kerrottua.
Asia josta en tiedä mistä sen olen kehittänyt, ehkä se on syntynyt kodin oppien, mietiskelyn, lukemisen ja elämänkokemusten ja perusoptimismin yhdistelmänä. Mutta haluaisin että lapseni sen sisäistäisivät. Se on eräänlainen ”kissafilosofia” selviytymisstrategia. Elämä on aikamoista vuoristorataa, vuorottelevaa ylä- ja alamäkeä, joskus pidempiä joskus lyhyempiä jaksoja.
Kun olet sijoittanut monipuoliseen tietoon, taitoon ja osaamiseen on sinulla iso määrä jo erilaisia perusasioita mukanasi. Maallinen omaisuus sinulta voidaan ryövätä, sinulta voidaan viedä perheesi ja kotimaasi jopa kunniasi mutta niin kauan kuin sinussa henki pihisee niin oma pää on mukanasi. Jos omaat vielä kissan tai vieteriukon ominaisuuden, että makaat nyrkkeilytermein hetken kanveesissa mutta sitten siitä nouset ylös ja jatkat. Et luovu etkä anna periksi. Et koskaan.
No nyt pääsen sitten ruokakauppaan.
Ei pidä tässä unohtaa että sain äidiltänikin arvokkaita asioita. Mutta mies kun olen niin ehkä mieskuva muotoutui kuitenkin enemmän isän mukaan.
Muistan aina 50-luvulla kun monen kaverin isät lauantaisin työpäivän jälkeen pikkuhiprakassa huojuivat minun isäni tuli aina raittiina ja ryhdikkäänä perheenä luokse kotiin. Aina. Ei poikkeuksia eikä epävarmuutta. Tunsin usein hiljaista ylpeyttä kun isä ryhdikkäästi asteli kotiportista. Ei ollut kännissä, ei.
Tosin isän puutteista miehenä olen yrittänyt ottaa opiksi. Niin sellaisiakin aloin huomata kun "aikuistuin" joskus 40 paikkeilla. Siinä vaiheessa isästä tuli minun silmissänikin ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen, sitä ennen vallitsi kova kilpailuasetelma. Jos ei vahdi tarkkana itseään antaa aivan liian hyvin periksi myös perimilleen huonoille piirteille. Jos itse uskaltaisin arvioida olen ehkä edistyksestä saanut kouluarvosanan 8. Eli parantamisen varaa on vieläkin. Mitä sanoisivat lähimpäni tai ex-vaimoni on sitten eri asia. Mutta ei sekään varmaan ihan objektiivista olisi.
Pitkäsanainen kun olen niin ehkä nyt pääsen siihen asiaan mitä Kumitontulle lupasin. Ainakin yhden esimerkin ehkä pari.
No ensimmäinen, jota olen noudattanut aika hyvin: jos teet jotain niin tee se saman tien kunnolla ja huolellisesti. Älä siis hutiloi. Olen silti armahtanut itseni jos en ihan isäni tasolle ole aina yltänyt.
Joo, itselleen on oltava armollinen, sen tosin opin äidiltä, en isältä. Isä oli itselleenkin tinkimätön.
Täsmällisyys on kuninkaiden hyve. Tässä olen epäonnistunut, aikakäsitykseni on jossain suomalaisen ja afrikkalaisen aikakäsityksen välimaastossa. Pienenä bonuksena kuitenkin toisaalta muidenkin huono ajanpitoa enkä tule hulluksi jos joku on myöhässä. Oppi on erinomainen mutta tässäkin olen joutunut itseäni armahtamaan. En kehtaa edes kertoa arvosanaan jonka antaisin itselleni. Olen siis armollinen mutta hyvää arvosanaa en voi antaa edes armosta, se olisi vilpillistä ja vastoin isän moraaliohjeita.
Sitten oli lukeneisuutta ja järjen käyttöä koskevat mietteet: se mitä pääkopassa ei ole niin takapuoli saa kärsiä.
Ja ahkeruuteen ja omatoimisuuteen sopi eräs venäjänkielinen sananlasku: jotenkin suomeksi: jos rakastat kelkkailua rakasta myös kelkan huoltamista.
Älyä isä korosti tavallaan hyvin perinteisellä "noblesse oblige" (eli aateluus velvoittaa) tyylillä. Eli jos Luoja on antanut järkeä niin olisi synti ja henkistä velttoutta olla sitä käyttämättä ja myös muiden hyväksi. Tämä muiden hyväksi oli tärkeä näkökohta. Pelkkä oman edun ajaminen ei ollut sivistynyttä, vain nousukkaat öykkärit syyllistyivät sellaiseen, eivätkä sellaiset suurta arvonantoa isän silmissä nauttineet. Tosin joskus joutui hiljaa sietämään. Olen perinyt asenteen.
Tästä kirjoitinkin joskus blogissa, että sellaiset menestyneet yrittäjät jotka muistavat mainita myös hyvän onnen merkityksen menestyksessään saavat minulta nöyryyspisteitä. Omalla kaikkivoipaisuudella ja ahkeruudella rehvastelevat eivät minun silmissäni suurta arvostusta nauti.
Jos Luoja ei ole antanut älyä niin sehän ei ole sen ihmisen oma vika eli olkaa anteeksiantavaisia, hieno oppi sekin..
Pitää vielä pari asiaa lisätä kun innostuin. Äiti opetti ettei saa mennä vihassa nukkumaan ja pahoja tekoja piti ehtiä pyytää anteeksi. Uskomaton oppi. Olen yrittänyt noudattaa ja osin sen vuoksi minua onkin siunattu upeilla unen lahjoilla.
Aitoon anteeksipyytämiseen vaadittava nöyryyttä olen aina välillä joutunut opettelemaan, hiukan olen jo oppinut. Yllättävän usein olen huomannut vastapuolen sulaneen jos itse olen ensimmäisenä ojentanut käteni anteeksipyyntöön. Ensimmäinen anteeksipyytäjä on aina ollut voittaja siinä asetelmassa.
Moraaliohjeen olen liittänyt itse tuohon äidiltä oppimaani anteeksipyyntösääntöön: älä tee mitään sellaista joka veisi mielenrauhasi, yöunesi. Ja jos olet tehnyt niin yritä pyytää anteeksi.
Tähänkin pitää tietenkin taas liittää se yleinen armeliaisuus näkökohta, että itselleen pitää sitten kuitenkin olla armollinen jos erehtyy. Ihmisiähän me kaikki kuitenkin vain olemme. Niin eikä tuon armeliaisuuden pelkästään tarvitse itseään koskea vaan myös muita . Itselleen on vain paljon vaikeampi olla armollinen, ainakin minä olen näin sen kokenut. Itseltään vaatii enemmän.
Kumitontun kysymällä tavalla antaisin mielelläni nuo kaikki edelle kirjaamani elämänohjeet lapsilleni perinnöksi. Toivottavasti jotain olen osannut välittää jo nytkin. Lukekoot sitten tätä blogia niin oppivat sieltä lisää jos ei ole tullut aiemmin eksplisiittisesti kerrottua.
Asia josta en tiedä mistä sen olen kehittänyt, ehkä se on syntynyt kodin oppien, mietiskelyn, lukemisen ja elämänkokemusten ja perusoptimismin yhdistelmänä. Mutta haluaisin että lapseni sen sisäistäisivät. Se on eräänlainen ”kissafilosofia” selviytymisstrategia. Elämä on aikamoista vuoristorataa, vuorottelevaa ylä- ja alamäkeä, joskus pidempiä joskus lyhyempiä jaksoja.
Kun olet sijoittanut monipuoliseen tietoon, taitoon ja osaamiseen on sinulla iso määrä jo erilaisia perusasioita mukanasi. Maallinen omaisuus sinulta voidaan ryövätä, sinulta voidaan viedä perheesi ja kotimaasi jopa kunniasi mutta niin kauan kuin sinussa henki pihisee niin oma pää on mukanasi. Jos omaat vielä kissan tai vieteriukon ominaisuuden, että makaat nyrkkeilytermein hetken kanveesissa mutta sitten siitä nouset ylös ja jatkat. Et luovu etkä anna periksi. Et koskaan.
No nyt pääsen sitten ruokakauppaan.
Isän syntymäpäivä
Jos isäni eläisi hän olisi eilen täyttänyt 95 vuotta. Eläessään hän usein muisteli omaa äidinpuoleista isoisäänsä, joka kuoli vasta tuonikäisenä. Tästä esi-isästäni mainitsin joskus viime vuonna kun kirjoitin Venäjän tulleista.
Haikeat mutta myös lämpimät muistot isästäni palautuivat eilen mieleeni. Muistin lukuisia taisteluja välillämmme mutta myös ne lukuisat elämänohjeet, jotka usein haluamattanikin sain, jotka myöhemmin ovat paljastuneet kullanarvoisiksi.
Tuli ihan kyynel silmäkulmaan kun muistelin.
Tällaisina hetkinä aina toivoo, että kun vain olisi osannut samanlaiset eväät antaa omille lapsilleen.
Eikä tuollaisista perinnöistä ole koskaan edes mennyt perintöveroa ;)
Haikeat mutta myös lämpimät muistot isästäni palautuivat eilen mieleeni. Muistin lukuisia taisteluja välillämmme mutta myös ne lukuisat elämänohjeet, jotka usein haluamattanikin sain, jotka myöhemmin ovat paljastuneet kullanarvoisiksi.
Tuli ihan kyynel silmäkulmaan kun muistelin.
Tällaisina hetkinä aina toivoo, että kun vain olisi osannut samanlaiset eväät antaa omille lapsilleen.
Eikä tuollaisista perinnöistä ole koskaan edes mennyt perintöveroa ;)
15.9.2007
Työpaikkakiusaaminen
Olen törmännyt työpaikkakiusaamiseen muutamassa työpaikassa työurani aikana.
Yhdessä paikassa saatoin olla uhrikin, vaikka en sitä itse täysin oivaltanut. Minulla on ollut sen verran hyvä omanarvontunto, että pidin kiusaajaa vain hankalana, yhteistyökyvyttömänä ja omituisena. Jälkeenpäin ymmärsin hänen tehneen melkoisen määrän myyräntyötä selkäni takana häiritäkseen työtäni. Osin hän siinä onnistuikin selvisi minulle jälkeenpäin. Onneksi en ollut tämän ihmisen välitön alainen. Hänen välittöminä alaisinaan työskennelleet vaihtuivatkin tiuhaan tahtiin. Melkein pari kertaa vuodessa näin jonkun alaisen itku kurkussa irtisanoutuneen.
Miksi hänen esimiehensä eivät reagoineet? Mietin usein siihen esimiehen reagoimattomuuteen selitystä jo talossa ollessani. Selitys oli ilmeisesti aika yksinkertainen. Tämä työpaikkakiusaaja oli yrityksen pääkirjanpitäjä ja siinä tehtävässä varmaan taitavin koskaan tapaamani. Huipputaitavana hän teki myös suuren osan esimiehensä talousjohtajan tehtävistä. Kun muutaman kerran talousjohtajalle ihmettelin hän totesi pragmaattisesti työvoimatoimistosta aina löytyvän itkusilmissä poislähteneiden tilalle jonossa uusia merkonomeja. Niin pääsihän hän itse helpolla kun kiusaaja teki hänenkin töitään.
Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 37/2007 oli juttu sairastuneesta rauhanturvaaja-luutnantista, joka oli ollut ulkomailla työpaikkakiusaajan alaisena rauhanturvaajajoukoissa. Surullista luettavaa miten työpaikan ilmapiiri voi sairastuttaa ihmisen.
Olen kirjoittanut huhtikuussa 2007 narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Tähän mennessä näitä minun tuntemiani työpaikkakiusaajia tuntuu yhdistävän tuollaiset narsistisen persoonallisuushäiriöisen tunnusmerkit. Kaikissa tapauksissa on ollut kyse työssään erittäin taitavista ihmisistä, joita on yhdistänyt tunne-elämän köyhyys tai peräti olemattomuus.
En ole lääkäri, joten en kykene tietenkään kiusaajista mitään virallista diagnoosia tekemään. Mutta tuo muutama vuosi sitten oppimani tästä asiasta on antanut minulle ainakin riittävän selityksen.
Mutta vaikka selitys on hyvä se ei silti oikeuta työpaikkakiusaamiseen. Ongelma on vain hirveän vaikea, kun kyse usein on todella erittäin taitavista työntekijöistä. Ja on paljon yrityksiä, joissa ylin johto punnitsee yhden ilmapiirin pilaajan niin tärkeäksi, että sellainen saa pilata hyvän työilmapiirinkin. Nämä ovat niitä työpaikkoja joissa julistus ”henkilöstö on tärkein voimavaramme” toteutuu vain juhlapuheissa
Yhdessä paikassa saatoin olla uhrikin, vaikka en sitä itse täysin oivaltanut. Minulla on ollut sen verran hyvä omanarvontunto, että pidin kiusaajaa vain hankalana, yhteistyökyvyttömänä ja omituisena. Jälkeenpäin ymmärsin hänen tehneen melkoisen määrän myyräntyötä selkäni takana häiritäkseen työtäni. Osin hän siinä onnistuikin selvisi minulle jälkeenpäin. Onneksi en ollut tämän ihmisen välitön alainen. Hänen välittöminä alaisinaan työskennelleet vaihtuivatkin tiuhaan tahtiin. Melkein pari kertaa vuodessa näin jonkun alaisen itku kurkussa irtisanoutuneen.
Miksi hänen esimiehensä eivät reagoineet? Mietin usein siihen esimiehen reagoimattomuuteen selitystä jo talossa ollessani. Selitys oli ilmeisesti aika yksinkertainen. Tämä työpaikkakiusaaja oli yrityksen pääkirjanpitäjä ja siinä tehtävässä varmaan taitavin koskaan tapaamani. Huipputaitavana hän teki myös suuren osan esimiehensä talousjohtajan tehtävistä. Kun muutaman kerran talousjohtajalle ihmettelin hän totesi pragmaattisesti työvoimatoimistosta aina löytyvän itkusilmissä poislähteneiden tilalle jonossa uusia merkonomeja. Niin pääsihän hän itse helpolla kun kiusaaja teki hänenkin töitään.
Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 37/2007 oli juttu sairastuneesta rauhanturvaaja-luutnantista, joka oli ollut ulkomailla työpaikkakiusaajan alaisena rauhanturvaajajoukoissa. Surullista luettavaa miten työpaikan ilmapiiri voi sairastuttaa ihmisen.
Olen kirjoittanut huhtikuussa 2007 narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Tähän mennessä näitä minun tuntemiani työpaikkakiusaajia tuntuu yhdistävän tuollaiset narsistisen persoonallisuushäiriöisen tunnusmerkit. Kaikissa tapauksissa on ollut kyse työssään erittäin taitavista ihmisistä, joita on yhdistänyt tunne-elämän köyhyys tai peräti olemattomuus.
En ole lääkäri, joten en kykene tietenkään kiusaajista mitään virallista diagnoosia tekemään. Mutta tuo muutama vuosi sitten oppimani tästä asiasta on antanut minulle ainakin riittävän selityksen.
Mutta vaikka selitys on hyvä se ei silti oikeuta työpaikkakiusaamiseen. Ongelma on vain hirveän vaikea, kun kyse usein on todella erittäin taitavista työntekijöistä. Ja on paljon yrityksiä, joissa ylin johto punnitsee yhden ilmapiirin pilaajan niin tärkeäksi, että sellainen saa pilata hyvän työilmapiirinkin. Nämä ovat niitä työpaikkoja joissa julistus ”henkilöstö on tärkein voimavaramme” toteutuu vain juhlapuheissa
14.9.2007
Entiset aviopuolisot ystävinä?
Tuli eilen täyteen 3 kk tekemästäni eropäätöksestä. Milloin puolisoni oli oman päätöksensä tehnyt ei ole tiedossani. Väitti tehneensä päätöksensä ennen minua.
Olen yrittänyt selvittää itselleni miten aviopuolisot säilyvät avioeron jälkeen ystävinä. Tiedän sellaisia tapauksia ja olen niitä joskus sekä ihmetellyt että ihaillut. Olisi se jotenkin niin hienoa.
Mutta olen elämäni aikana joutunut katkaisemaan vuosikymmenien ystävyyssuhteitanikin . Tekee kipeää mutta voi säilyttää oman arvokkuuden kun ei tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.
Miten sellainen avioeron jälkeisen ystävyyden säilyttäminen onnistuu? Onko muutos ystävyydeksi jotenkin kypsän aikuisen ihmisen tunnusmerkki vai miten tuota pitäisi arvioida? Jos ei kykene ystävyyteen entisen puolisonsa kanssa niin onko sitä jotenkin kehittymätön?
Mitä asiasta sanoo kristinusko? Muita uskontoja en tähän viitsi arvuutella, koska siellä missä naiset ovat alistetussa asemassa asiaa varmaan tulkitaan ”miesmyönteisellä” tavalla.
Onko se normaalia vai epänormaalia – vai onko se vain niin tai näin. Joskus onnistuu joskus ei. Vai onko kyse kuitenkin jostain vuorovaikutuksesta, toisilta pareilta onnistuu toisilta ei ja se on vain jostain kemiasta kyse? Vai onko tilanne sellainen, että jos avioeron jälkeen kykenee säilymään ystävinä ei koskaan ole ollutkaan kyse rakkaudesta?
Muuttuuko rakkaus vihaksi vai ystävyydeksi? Mistä se riippuu?
Ja mitä se rakkaus oikeastaan olikaan, seksiäkö vain?
Tällaisia kysymyksiä sitä pyörii ajatuksissa kun tekee työtä erosta toipuakseen.
En vieläkään ole ratkaissut mielessäni onko tällaisten asioiden kirjoittaminen blogiin jotenkin ekshibitionismia. Ehkä on. Sitten on vain myönnettävä itselleen rehellisesti omat ekshibitionistiset taipumukset ;)
Olen yrittänyt selvittää itselleni miten aviopuolisot säilyvät avioeron jälkeen ystävinä. Tiedän sellaisia tapauksia ja olen niitä joskus sekä ihmetellyt että ihaillut. Olisi se jotenkin niin hienoa.
Mutta olen elämäni aikana joutunut katkaisemaan vuosikymmenien ystävyyssuhteitanikin . Tekee kipeää mutta voi säilyttää oman arvokkuuden kun ei tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.
Miten sellainen avioeron jälkeisen ystävyyden säilyttäminen onnistuu? Onko muutos ystävyydeksi jotenkin kypsän aikuisen ihmisen tunnusmerkki vai miten tuota pitäisi arvioida? Jos ei kykene ystävyyteen entisen puolisonsa kanssa niin onko sitä jotenkin kehittymätön?
Mitä asiasta sanoo kristinusko? Muita uskontoja en tähän viitsi arvuutella, koska siellä missä naiset ovat alistetussa asemassa asiaa varmaan tulkitaan ”miesmyönteisellä” tavalla.
Onko se normaalia vai epänormaalia – vai onko se vain niin tai näin. Joskus onnistuu joskus ei. Vai onko kyse kuitenkin jostain vuorovaikutuksesta, toisilta pareilta onnistuu toisilta ei ja se on vain jostain kemiasta kyse? Vai onko tilanne sellainen, että jos avioeron jälkeen kykenee säilymään ystävinä ei koskaan ole ollutkaan kyse rakkaudesta?
Muuttuuko rakkaus vihaksi vai ystävyydeksi? Mistä se riippuu?
Ja mitä se rakkaus oikeastaan olikaan, seksiäkö vain?
Tällaisia kysymyksiä sitä pyörii ajatuksissa kun tekee työtä erosta toipuakseen.
En vieläkään ole ratkaissut mielessäni onko tällaisten asioiden kirjoittaminen blogiin jotenkin ekshibitionismia. Ehkä on. Sitten on vain myönnettävä itselleen rehellisesti omat ekshibitionistiset taipumukset ;)
11.9.2007
"Homokukkaro"
Ostin ensimmäisen (miesten) käsilaukkuni joskus 1960-luvun alussa ja sen jälkeen niitä on minulla ollut aika monta. Osa on ollut pieniä rannekukkaroita ja sitten isoja olkalaukkuja.
En muista enää kuka minulle ensimmäisenä irvaili nimittämällä käsilaukkujani homokukkaroiksi. Mutta ei se nimitys ole minua häirinnyt, vaikka ns hetero olenkin. En pode homofobiaa. Pidän itse asiassa nimitystä hauskana ja toivon ettei kukaan oikea homo loukkaantuisi. Ainakin minun homotuttavani ovat sen verran huumoria ymmärtäviä etteivät varmasti loukkaannu.
Paras iso olkalaukkuni oli kotimaisen Three Bags nimisen yrityksen. Se maksoi kyllä aika hurjasti. Muistaakseni joskus hiukan yli 20 vuotta sitten se taisi maksaa lähes 1000 markkaa ja se on ollut kallein koskaan hankkimani laukku. Se oli laadukas ja hieno, mutta pieni suunnitteluvirhe siinäkin oli tapahtunut. Olkahihnan kiinnitys itse laukkuun olisi saanut olla vahvempi. Tosin olen syytellyt itseänikin, että ahdoin laukun liian täyteen kun korvasin sillä usein salkunkin.
Pieniä rannehihnalla varustettuja laukkuja minulla on ollut melkoinen määrä ja ne ovat usein eräänlaisia heräteostoja. Näen jossain liikkeessä hyvännäköisen laukun ja lankean ostamaan sellaisen heräteostona. Kirjoitinkin täällä blogissa joku aika sitten tästä naisilta oppimastani itsensä hellimiskikasta eli shoppailusta. Se on ihan kivaa aina joskus jos osaa pysyä kohtuudessa. Itse asiassa minulle ei ongelmana ole vaatekaupat tai laukkukaupat.
Ilmeisesti aika yleiseen miehiseen tapaan minun heikkoutenani on erilaiset vimpaimet. Kutsunkin Claes Ohlssonia tai Verkkokauppaa miesten "Tiimariksi". Niissä saatan vaellella pidempäänkin ja usein sieltä pääsen vain vaivoin ulos ostamatta mitään. Joudun suorastaan kovettamaan itseni ja aina kun tekee mieleni ostaa jotain yritän suorittaa vielä kerran jonkinlaisen realitetticheckauksen: tarvitsenko tällaista vimpainta ihan oikeasti? Yllättävän usein oikea vastaus on että enhän minä tuota tarvitse ;)
Onneksi minua ei ole vaivannut joitakin ihmisiä ulosmenokassoilla vaivaava tunne, ettei voi mennä kaupasta ulos ostamatta jotain. Siksi he usein kassan läheltä kopaisevat mukaansa jotain halpaa ja hyödytöntä ja ihan turhaa.
En muista enää kuka minulle ensimmäisenä irvaili nimittämällä käsilaukkujani homokukkaroiksi. Mutta ei se nimitys ole minua häirinnyt, vaikka ns hetero olenkin. En pode homofobiaa. Pidän itse asiassa nimitystä hauskana ja toivon ettei kukaan oikea homo loukkaantuisi. Ainakin minun homotuttavani ovat sen verran huumoria ymmärtäviä etteivät varmasti loukkaannu.
Paras iso olkalaukkuni oli kotimaisen Three Bags nimisen yrityksen. Se maksoi kyllä aika hurjasti. Muistaakseni joskus hiukan yli 20 vuotta sitten se taisi maksaa lähes 1000 markkaa ja se on ollut kallein koskaan hankkimani laukku. Se oli laadukas ja hieno, mutta pieni suunnitteluvirhe siinäkin oli tapahtunut. Olkahihnan kiinnitys itse laukkuun olisi saanut olla vahvempi. Tosin olen syytellyt itseänikin, että ahdoin laukun liian täyteen kun korvasin sillä usein salkunkin.
Pieniä rannehihnalla varustettuja laukkuja minulla on ollut melkoinen määrä ja ne ovat usein eräänlaisia heräteostoja. Näen jossain liikkeessä hyvännäköisen laukun ja lankean ostamaan sellaisen heräteostona. Kirjoitinkin täällä blogissa joku aika sitten tästä naisilta oppimastani itsensä hellimiskikasta eli shoppailusta. Se on ihan kivaa aina joskus jos osaa pysyä kohtuudessa. Itse asiassa minulle ei ongelmana ole vaatekaupat tai laukkukaupat.
Ilmeisesti aika yleiseen miehiseen tapaan minun heikkoutenani on erilaiset vimpaimet. Kutsunkin Claes Ohlssonia tai Verkkokauppaa miesten "Tiimariksi". Niissä saatan vaellella pidempäänkin ja usein sieltä pääsen vain vaivoin ulos ostamatta mitään. Joudun suorastaan kovettamaan itseni ja aina kun tekee mieleni ostaa jotain yritän suorittaa vielä kerran jonkinlaisen realitetticheckauksen: tarvitsenko tällaista vimpainta ihan oikeasti? Yllättävän usein oikea vastaus on että enhän minä tuota tarvitse ;)
Onneksi minua ei ole vaivannut joitakin ihmisiä ulosmenokassoilla vaivaava tunne, ettei voi mennä kaupasta ulos ostamatta jotain. Siksi he usein kassan läheltä kopaisevat mukaansa jotain halpaa ja hyödytöntä ja ihan turhaa.
8.9.2007
Media is the Message!
Kirjoittamisieni aiheet vaihtelevat aika tavalla. En tiedä vieläkään olisiko parempi profiloitua vain määrättyihn asioihin vai kirjoittaa useampia blogeja?
Yhteisöllisyys tunkee yritysmaailmaan. Väkisin. Mutta muuttuvatko ihmiset siinä mukana?
Olen tehnyt töitä yrityksessä, jossa etätyö oli laajasti käytössä jo 1990-luvulla. Moni työtehtävä ei ollut suuremmin paikkaan sidottua ja osittain ei edes aikaankaan. Tosin hankalaahan asiakkaiden olisi ollutkin soittaa myöhään illalla tai aikaisin aamulla kukonlaulun aikaan. Vaikka kännykät olivatkin kaikilla.
Sähköposti oli laajasti käytössä kahdenvälisissä yhteyksissä, Usenet tyylisiä uutisryhmiä käytettiin laajempaan vuoropuheluun ja välittömään vuorovaikutteiseen kommunikaatioon käytettiin irc-ohjelmaa. Kaikki välineet olivat minulle jo ennestään tuttuja kun olin innostunut internetin hyödyntämisestä jo 1990-luvun alkupuolelta.
Minäkin olin kuvitellut esimerkiksi, että irc oli pelkästään teinien ja nuorten nettipulinoita varten, ja tämä siis kaikki paljon ennen kuin Microsoft Messengerit, Skype’it ja muut vastaavat yleistyivät. Oli yllätys havaita, että sitä saatettiin hyvin käyttää liike-elämässäkin vuorovaikutteiseen kommunikaatioon.
RSS-viestien seuraamisella olen saanut jonkin verran erilaisten mielenkiintoisten blogien seuraamiseen jäntevyyttä.
Itsekin aloin pari vuotta sitten tämän blogin kirjoittamisen ja nythän ne ovat jo räjähtäneet käsiin. Mielenkiintoisia blogeja on ”liikaa”.
Nyt on alkanut ilmestyä uusia työvälineitä. Ensin kuulin pari kuukautta sitten tyttäreltäni Facebook nimisestä, taisin jopa kirjauttaa itseni sellaisen käyttäjäksi ja sitten hiukan myöhemmin samantyylinen Jaiku ilmestyi tai ainakin kuulin siitä vasta silloin. Facebook haiskahti profiloituvan nuorten jutusta, vaikka eräs minun ikäinen vanha työtoverinikin oli sellaisen aloittanut. Jaiku vaikutti enemmän ”aikuisten” jutulta.
Joitakin kuukausia sitten oli aloitettu netissä ”tapahtuva” yhteisöllinen kirjahanke joka kuvaisi tulevaisuuden yhteisöllistä yritystoimintaa. Hanke on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen ja seuraan sitä mielenkiinnolla.
Vaikka monesta asiasta olenkin samaa mieltä niin ihan kaikesta en kuitenkaan. Olen järkytyksellä havainnut ulkoistamisten. jäykkien ja kaavamaisten prosessien ja pitkien palveluketjujen muuttaneen monet asiat entistä huonommiksi. Enkä ole välttämättä huomannut, että niillä keinoilla olisi saavutettu palvelutaso- tai kustannushyötyjäkään. Olen usein vain havainnut, että joillain ulkoistusta myyvillä yrityksillä on ollut taitavasti argumentoivat myyjät ja tyhmät ostajat.
Kun kuulenkin puhuttavan keskittymisestä ydinliiketoimintaan laitan välittömästi ”paskanjauhantasuodattimeni” päälle vaikka jatkankin kuuntelemista. En halua antaa ennakkokäsitysteni häiritä – voihan joskus kuulla jotain todella oivallista.
Mutta kun sitten havaitsee ympärillään yritysjohtajia, jotka puhuvat juhlapuheissa tyyliin miten ”henkilöstö on tärkein voimavaramme”, hehkuttavat uutta yhteisöllisyyttä ja siihen liittyviä sähköisiä työvälineitä, mutta sitten kaikissa tempuissaan samaan aikaan osoittavat kaikkea päinvastaista. Henkilöstöllä on vain välienarvoa ja heidät koetaan lyhytnäköisesti koneiden kaltaisiksi kohtuullisen helposti korvattaviksi tuotannontekijöiksi. Muistuu mieleen 1980-luvulla kun japanilaista tuotantofilosofiaa yritettiin tuoda suomalaiseen tuotantoon, olin sitä itsekin opettamassa ja konsultoimassa. No eihän se onnistunut kuin harvoilla yrityksillä, kas kun me Suomessa olemme kulttuurisesti erilaisia kuin japanilaiset eli ei meille sitä kaikkea voinut tuosta vain säkillä ammentaa. Vaikka miten varoittelin monia yrittäjiä meni nekin varoitukset kuin kuuroille korville. Kas kun ”pullasta” olisi tarkoitus vain ottaa työnantaja-omistajalle hyvin maistuvat rusinat ja loput jättää kokonaan toteuttamatta.
.
Yhteisöllisyys tunkee yritysmaailmaan. Väkisin. Mutta muuttuvatko ihmiset siinä mukana?
Olen tehnyt töitä yrityksessä, jossa etätyö oli laajasti käytössä jo 1990-luvulla. Moni työtehtävä ei ollut suuremmin paikkaan sidottua ja osittain ei edes aikaankaan. Tosin hankalaahan asiakkaiden olisi ollutkin soittaa myöhään illalla tai aikaisin aamulla kukonlaulun aikaan. Vaikka kännykät olivatkin kaikilla.
Sähköposti oli laajasti käytössä kahdenvälisissä yhteyksissä, Usenet tyylisiä uutisryhmiä käytettiin laajempaan vuoropuheluun ja välittömään vuorovaikutteiseen kommunikaatioon käytettiin irc-ohjelmaa. Kaikki välineet olivat minulle jo ennestään tuttuja kun olin innostunut internetin hyödyntämisestä jo 1990-luvun alkupuolelta.
Minäkin olin kuvitellut esimerkiksi, että irc oli pelkästään teinien ja nuorten nettipulinoita varten, ja tämä siis kaikki paljon ennen kuin Microsoft Messengerit, Skype’it ja muut vastaavat yleistyivät. Oli yllätys havaita, että sitä saatettiin hyvin käyttää liike-elämässäkin vuorovaikutteiseen kommunikaatioon.
RSS-viestien seuraamisella olen saanut jonkin verran erilaisten mielenkiintoisten blogien seuraamiseen jäntevyyttä.
Itsekin aloin pari vuotta sitten tämän blogin kirjoittamisen ja nythän ne ovat jo räjähtäneet käsiin. Mielenkiintoisia blogeja on ”liikaa”.
Nyt on alkanut ilmestyä uusia työvälineitä. Ensin kuulin pari kuukautta sitten tyttäreltäni Facebook nimisestä, taisin jopa kirjauttaa itseni sellaisen käyttäjäksi ja sitten hiukan myöhemmin samantyylinen Jaiku ilmestyi tai ainakin kuulin siitä vasta silloin. Facebook haiskahti profiloituvan nuorten jutusta, vaikka eräs minun ikäinen vanha työtoverinikin oli sellaisen aloittanut. Jaiku vaikutti enemmän ”aikuisten” jutulta.
Joitakin kuukausia sitten oli aloitettu netissä ”tapahtuva” yhteisöllinen kirjahanke joka kuvaisi tulevaisuuden yhteisöllistä yritystoimintaa. Hanke on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen ja seuraan sitä mielenkiinnolla.
Vaikka monesta asiasta olenkin samaa mieltä niin ihan kaikesta en kuitenkaan. Olen järkytyksellä havainnut ulkoistamisten. jäykkien ja kaavamaisten prosessien ja pitkien palveluketjujen muuttaneen monet asiat entistä huonommiksi. Enkä ole välttämättä huomannut, että niillä keinoilla olisi saavutettu palvelutaso- tai kustannushyötyjäkään. Olen usein vain havainnut, että joillain ulkoistusta myyvillä yrityksillä on ollut taitavasti argumentoivat myyjät ja tyhmät ostajat.
Kun kuulenkin puhuttavan keskittymisestä ydinliiketoimintaan laitan välittömästi ”paskanjauhantasuodattimeni” päälle vaikka jatkankin kuuntelemista. En halua antaa ennakkokäsitysteni häiritä – voihan joskus kuulla jotain todella oivallista.
Mutta kun sitten havaitsee ympärillään yritysjohtajia, jotka puhuvat juhlapuheissa tyyliin miten ”henkilöstö on tärkein voimavaramme”, hehkuttavat uutta yhteisöllisyyttä ja siihen liittyviä sähköisiä työvälineitä, mutta sitten kaikissa tempuissaan samaan aikaan osoittavat kaikkea päinvastaista. Henkilöstöllä on vain välienarvoa ja heidät koetaan lyhytnäköisesti koneiden kaltaisiksi kohtuullisen helposti korvattaviksi tuotannontekijöiksi. Muistuu mieleen 1980-luvulla kun japanilaista tuotantofilosofiaa yritettiin tuoda suomalaiseen tuotantoon, olin sitä itsekin opettamassa ja konsultoimassa. No eihän se onnistunut kuin harvoilla yrityksillä, kas kun me Suomessa olemme kulttuurisesti erilaisia kuin japanilaiset eli ei meille sitä kaikkea voinut tuosta vain säkillä ammentaa. Vaikka miten varoittelin monia yrittäjiä meni nekin varoitukset kuin kuuroille korville. Kas kun ”pullasta” olisi tarkoitus vain ottaa työnantaja-omistajalle hyvin maistuvat rusinat ja loput jättää kokonaan toteuttamatta.
.
1.9.2007
Arto Kytöhonka ja avioero
Kirjoitin kesäkuussa Artosta. Ainoa Arton kirja jota en koskaan ehtinyt saada Artolta hänen eläessään oli käsittääkseni Arton viimeiseksi jäänyt proosarunokirja "Kurjan miehen kirjeitä avioerosta, lapsista, kuolemasta. Äitini talo 1991. (proosarunoja)".
Onneksi kirjastolaitoksemme kykenee vielä (miten kauan?) palvelemaan asiakkaita ja sain sen Päijät-Hämeestä kaukolainaksi.
Se oli järkyttävää luettavaa, mutta sen lukeminen lievitti omaa avioerosuruani. Se aivan kuin asetti minun tuskani selkeästi oikeisiin mittasuhteisiin. Meillähän ei kuitenkaan enää ollut pieniä lapsia erotessamme.
Muistan vieläkin ensimmäisen n 30 vuoden takaisen eroni traumat, kun jouduin käytännössä luopumaan lapsistani muuttaessani heistä n 400 km päähän. Eikä silloinen ent vaimoni sentään tehnyt samanlaista kiusantekovastarintaa (******* tähän kohtaan on tullut huomautus ja myönnän kirjoittaneeni vain tosita osapulta kuunnelleena, lue kommentit 2-3 *******) kuin mitä Arto joutui kokemaan.
Kaikki 5 lastani ovat jo aikuisia. Vanhimpien kanssa on näitä eroasioita joskus sivuttukin keskusteluissa. Ja on se hirveää kuultavaa erovanhemmalle miten lapset ovat tilanteen kokeneet.
Minun neuvoni onkin ollut ensimmäisestä 30 vuoden takaisesta avioerosta lähtien: tehkää mitä tahansa korjataksenne avioliittonne. Jos teillä on pieniä lapsia sitä kannattaa kaikin voimin ja vielä vähän enemmänkin yrittää.
Enkä tällä suinkaan tarkoita neuvoa, että pitäkää jotain kulissiaviolittoa vain lasten vuoksi pystyssä. Pienetkin lapset ovat yllättävän taitavia aistimaan ympäröivän ilmapiirin, paljon taitavampia kuin useimmat aikuiset. Aikuiset kykenevät usein pitkäänkin petkuttamaan puolisoaan, mutta eivät lapsiaan. Kulissiavioliiton säilyttäminen on pelkkää lastenkin petkuttamista. Tuskin te siihenkään haluatte syyllistyä.
Mutta uskon vakaasti, että avioliiton pelastamiseen kannattaa panostaa. Joskus sanonkin pienellä huumorilla "ei se vaihtamisella parane".
Onneksi kirjastolaitoksemme kykenee vielä (miten kauan?) palvelemaan asiakkaita ja sain sen Päijät-Hämeestä kaukolainaksi.
Se oli järkyttävää luettavaa, mutta sen lukeminen lievitti omaa avioerosuruani. Se aivan kuin asetti minun tuskani selkeästi oikeisiin mittasuhteisiin. Meillähän ei kuitenkaan enää ollut pieniä lapsia erotessamme.
Muistan vieläkin ensimmäisen n 30 vuoden takaisen eroni traumat, kun jouduin käytännössä luopumaan lapsistani muuttaessani heistä n 400 km päähän. Eikä silloinen ent vaimoni sentään tehnyt samanlaista kiusantekovastarintaa (******* tähän kohtaan on tullut huomautus ja myönnän kirjoittaneeni vain tosita osapulta kuunnelleena, lue kommentit 2-3 *******) kuin mitä Arto joutui kokemaan.
Kaikki 5 lastani ovat jo aikuisia. Vanhimpien kanssa on näitä eroasioita joskus sivuttukin keskusteluissa. Ja on se hirveää kuultavaa erovanhemmalle miten lapset ovat tilanteen kokeneet.
Minun neuvoni onkin ollut ensimmäisestä 30 vuoden takaisesta avioerosta lähtien: tehkää mitä tahansa korjataksenne avioliittonne. Jos teillä on pieniä lapsia sitä kannattaa kaikin voimin ja vielä vähän enemmänkin yrittää.
Enkä tällä suinkaan tarkoita neuvoa, että pitäkää jotain kulissiaviolittoa vain lasten vuoksi pystyssä. Pienetkin lapset ovat yllättävän taitavia aistimaan ympäröivän ilmapiirin, paljon taitavampia kuin useimmat aikuiset. Aikuiset kykenevät usein pitkäänkin petkuttamaan puolisoaan, mutta eivät lapsiaan. Kulissiavioliiton säilyttäminen on pelkkää lastenkin petkuttamista. Tuskin te siihenkään haluatte syyllistyä.
Mutta uskon vakaasti, että avioliiton pelastamiseen kannattaa panostaa. Joskus sanonkin pienellä huumorilla "ei se vaihtamisella parane".
Lievä kankkunen
Oli työpaikan juhlat perjantai-iltana. Vaikka paikalla oli paljon väkeä ja osa ihan ventovieraita niin oman lähipiirin kanssa oli ihan mukava kilistellä maljoja.
Nautin sen verran harvakseen jaloja juomia, että lankesin ansaan.
Kun aloitin aterian valkoviinillä niin ajattelin vuosikymmenien kokemuksen opettamana olla sekoittamatta juomia ja nautiskelin kohtuullisen hyvää kuivahkoa valkoviiniä lähes samalla antaumuksella kuin olisin juonut 2/3 miedompaa keskikaljaa.
Humalahan siitä seurasi, mutta silti ymmärsin ennen ns ördäysvaihetta (sinänsä minulle aika harvinainen olotila!) hypätä taksiin ja ajaa kotiin.
Lievä kankkunen (pelkästään fyysinen) siitä tuli.
Olen tässä blogissakin useamman kerran muistellut isältäni ja äidiltäni saamia oppeja. Joskus nuorena miehenä muistan isäni kertoneen minulle omalta isältään saaneen joskus neuvon, että oikein hankalaan kohmeloon auttaa homeopaattisesti yksi pieni viinaryyppy. Isäni oli alkoholia sivistyneesti kohtuukäyttävä ja mielestäni onnistui meihin lapsiinkin istuttamaan samanlaiset tavat. Tuon kohmeloryyppyneuvonkin mukana sain asianmukaiset varoitukset, että noita kohmeloryyppyjä on sitten otettava vain yksi eikä ajateltava sitä uutena lähtölaukauksena. Melkein 50 vuotta epäsäännöllisin välein alkoholia käyttäneenä en ole tuohon kikkaan joutunut turvautumaan kuin pari kertaa ja niistäkin kerroista taitaa olla useita kymmeniä vuosia. Mutta kikka on hyvä.
Pitkästä aikaa sattuneesta vahingosta taas uudestaan viisastuneena olisi vain pitänyt vaihtaa mietoon kaljaan. Tai sitten juoda joka toinen lasillinen vettä tms - erittäin käyttökelpoinen kikka sekin.
Mutta sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Syötyni hyvän tukevan aamiaisen puoleltapäivin alkoi elämä taas palautua.
Nautin sen verran harvakseen jaloja juomia, että lankesin ansaan.
Kun aloitin aterian valkoviinillä niin ajattelin vuosikymmenien kokemuksen opettamana olla sekoittamatta juomia ja nautiskelin kohtuullisen hyvää kuivahkoa valkoviiniä lähes samalla antaumuksella kuin olisin juonut 2/3 miedompaa keskikaljaa.
Humalahan siitä seurasi, mutta silti ymmärsin ennen ns ördäysvaihetta (sinänsä minulle aika harvinainen olotila!) hypätä taksiin ja ajaa kotiin.
Lievä kankkunen (pelkästään fyysinen) siitä tuli.
Olen tässä blogissakin useamman kerran muistellut isältäni ja äidiltäni saamia oppeja. Joskus nuorena miehenä muistan isäni kertoneen minulle omalta isältään saaneen joskus neuvon, että oikein hankalaan kohmeloon auttaa homeopaattisesti yksi pieni viinaryyppy. Isäni oli alkoholia sivistyneesti kohtuukäyttävä ja mielestäni onnistui meihin lapsiinkin istuttamaan samanlaiset tavat. Tuon kohmeloryyppyneuvonkin mukana sain asianmukaiset varoitukset, että noita kohmeloryyppyjä on sitten otettava vain yksi eikä ajateltava sitä uutena lähtölaukauksena. Melkein 50 vuotta epäsäännöllisin välein alkoholia käyttäneenä en ole tuohon kikkaan joutunut turvautumaan kuin pari kertaa ja niistäkin kerroista taitaa olla useita kymmeniä vuosia. Mutta kikka on hyvä.
Pitkästä aikaa sattuneesta vahingosta taas uudestaan viisastuneena olisi vain pitänyt vaihtaa mietoon kaljaan. Tai sitten juoda joka toinen lasillinen vettä tms - erittäin käyttökelpoinen kikka sekin.
Mutta sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Syötyni hyvän tukevan aamiaisen puoleltapäivin alkoi elämä taas palautua.
29.8.2007
Auto hajosi
Sattuipa käymään viikko sitten keskiviikon ukkosmyrskyissä huonosti. Ajoin rankkasateessa rautatien alikulkutunneliin Kauniaisten keskustassa. Vettä tuli kuin kaatamalla ja ajoradalla tunnelissa oli paljon vetta. Taisi siellä olla mennyt edellä linja-auto, mutta en huomannut mitenkään arvioida sen perusteella veden syvyyttä.
No siinäpäs kävi. Tunnelin alimmalla kohdalla vettä oli todella paljon ja yritin painaa lisää kaasua. Moottori sammui, eikä sen jälkeen mikään hätävilkkuja lukuunottamatta toiminut. Olin tunnelin syvimmällä kohdalla. Tunnelin seinämiä katsomalla havaitsi veden pinnan vain kaatosateessa koko ajan kohoavan.
Kyllä siinä jonkinmoinen pakokauhu valtasi. Aluksi muistin ohjeet, että hukkuvasta autosta pitää päästä mahdollisimman nopeasti ulos ja aukaisin ovea, mutta sieltä oikein ryöpsähti vetta autoon sisään. Sain oven joten kuten suljettua. Eli vettä oli yli kynnyskoteloiden. Arvelin veden syvyydeksi yli 40 senttimetriä hurjimmillaan.
Tässä vaiheessa tajusin, että olihan minulla kännykkä ja soitin 112 hätänumeroon. Oli ruuhkaa mutta jäin jonoon. Hetken kuluttua sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää apua, pitihän auto saada tunnelista pois.
Kun minulla oli tunnelin pohjalla hätävilkut päällä huomasivat muut autoilijat veden syvyyden autostani, olihan sitä pitkälti ohi puskureiden. Ja kaikki kääntyivät ympäri etsimään kiertotietä.
Kun poliisi ehti paikalle oli kaatosade jo laantunut ja veden pinta tunnelissa laski nopeaa vauhtia, mutta auto ei silti enää käynnistynyt eikä starttikaan pyörinyt.
Poliisit työnsivät auton pois tunnelista kun Lada oli kuitenkin sen verran kevyt. Onneksi poliisi keksi kysyä onko minulla kasko, en siinä hädässä edes ymmrätänyt siihen kuuluvan hinauksenkin. Ja kun minulla oli kasko tilasin hinurin vetämään auton jonnekin korjaamolle.
Korjaamolla sitten paljastui perjantaina että kone oli hörpännyt vetta sen verran joka sylinteriin, että se oli sitten entinen kone.
Diagnoosi oli joka tapauksessa musertava: entinen moottori.
Nyt viikkoa myöhemmin paljastui kaskovakuutuksen konnankoukku:
---------- lainaus -----------
Korvausvelvollisuuuden ulkopuolelle jäävät vahingot
Vakuutuksesta ei korvata vahinkoa, joka on aiheutunut
- vedestä ajettaessa veden peittämällä tiellä tai alueella
---------- lainaus -----------
Siellähän se luki selvästi, sivuja ehdoissa oli yli 20. Eipä tuota voi selvemmin sanoa.
Kyllä tämä muutaman tonnin ylimääräinen lasku kruunasi kaikki kesän 2007 vastoinkäymiseni. KÄÄK.
No siinäpäs kävi. Tunnelin alimmalla kohdalla vettä oli todella paljon ja yritin painaa lisää kaasua. Moottori sammui, eikä sen jälkeen mikään hätävilkkuja lukuunottamatta toiminut. Olin tunnelin syvimmällä kohdalla. Tunnelin seinämiä katsomalla havaitsi veden pinnan vain kaatosateessa koko ajan kohoavan.
Kyllä siinä jonkinmoinen pakokauhu valtasi. Aluksi muistin ohjeet, että hukkuvasta autosta pitää päästä mahdollisimman nopeasti ulos ja aukaisin ovea, mutta sieltä oikein ryöpsähti vetta autoon sisään. Sain oven joten kuten suljettua. Eli vettä oli yli kynnyskoteloiden. Arvelin veden syvyydeksi yli 40 senttimetriä hurjimmillaan.
Tässä vaiheessa tajusin, että olihan minulla kännykkä ja soitin 112 hätänumeroon. Oli ruuhkaa mutta jäin jonoon. Hetken kuluttua sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää apua, pitihän auto saada tunnelista pois.
Kun minulla oli tunnelin pohjalla hätävilkut päällä huomasivat muut autoilijat veden syvyyden autostani, olihan sitä pitkälti ohi puskureiden. Ja kaikki kääntyivät ympäri etsimään kiertotietä.
Kun poliisi ehti paikalle oli kaatosade jo laantunut ja veden pinta tunnelissa laski nopeaa vauhtia, mutta auto ei silti enää käynnistynyt eikä starttikaan pyörinyt.
Poliisit työnsivät auton pois tunnelista kun Lada oli kuitenkin sen verran kevyt. Onneksi poliisi keksi kysyä onko minulla kasko, en siinä hädässä edes ymmrätänyt siihen kuuluvan hinauksenkin. Ja kun minulla oli kasko tilasin hinurin vetämään auton jonnekin korjaamolle.
Korjaamolla sitten paljastui perjantaina että kone oli hörpännyt vetta sen verran joka sylinteriin, että se oli sitten entinen kone.
Diagnoosi oli joka tapauksessa musertava: entinen moottori.
Nyt viikkoa myöhemmin paljastui kaskovakuutuksen konnankoukku:
---------- lainaus -----------
Korvausvelvollisuuuden ulkopuolelle jäävät vahingot
Vakuutuksesta ei korvata vahinkoa, joka on aiheutunut
- vedestä ajettaessa veden peittämällä tiellä tai alueella
---------- lainaus -----------
Siellähän se luki selvästi, sivuja ehdoissa oli yli 20. Eipä tuota voi selvemmin sanoa.
Kyllä tämä muutaman tonnin ylimääräinen lasku kruunasi kaikki kesän 2007 vastoinkäymiseni. KÄÄK.
23.8.2007
Ministeri ehdottaa tietokoneäänestystä
No niin. Nyt meillä on ministeri joka aikoo tuoda meille tietokoneäänestämisen. Ehkä siihen vielä liitetään kännykällä äänestäminen – Nokia-maa kun olemme.
Italiassa viihtyvä nuorin poikani kertoikin, että kännykän yleisnimeksi Italiassa on muodostunutkin ”il noocchia” (toivottavasti oikea kirjoitusasu) ja lausutaan jotenkin ”il nookkia”
Olen viime vuonna kirjoittanut peräti kahteen kertaan tietokoneiden käytöstä demokraattisen maan äänestyksissä ja äänestysten väärentämisestä. Olen elättänyt itseäni tietokoneiden ohjelmoinnilla, ylläpidolla yms lähes 30 vuotta. Luotan tietokoneisiin suurin piirtein yhtä vähän kuin autoihin.
Kuka tästä tietokoneäänestyksestä oikeasti hyötyy? Mikä on tämän investoinnin takaisinmaksuaika – vai onko tämä tuollainen ars-pro-ars juttu, josta mitään taloudellista hyötyä ei odotetakaan? Pitäähän Suomessa johtavana tietoyhteiskuntana olla tietokonevaalitkin.
Huhuh. Ministeriraukka. Joku vetää ylähuulesta ja kovaa. Eikö meillä ole hyödyllisempia investointikohteita enää?
Italiassa viihtyvä nuorin poikani kertoikin, että kännykän yleisnimeksi Italiassa on muodostunutkin ”il noocchia” (toivottavasti oikea kirjoitusasu) ja lausutaan jotenkin ”il nookkia”
Olen viime vuonna kirjoittanut peräti kahteen kertaan tietokoneiden käytöstä demokraattisen maan äänestyksissä ja äänestysten väärentämisestä. Olen elättänyt itseäni tietokoneiden ohjelmoinnilla, ylläpidolla yms lähes 30 vuotta. Luotan tietokoneisiin suurin piirtein yhtä vähän kuin autoihin.
Kuka tästä tietokoneäänestyksestä oikeasti hyötyy? Mikä on tämän investoinnin takaisinmaksuaika – vai onko tämä tuollainen ars-pro-ars juttu, josta mitään taloudellista hyötyä ei odotetakaan? Pitäähän Suomessa johtavana tietoyhteiskuntana olla tietokonevaalitkin.
Huhuh. Ministeriraukka. Joku vetää ylähuulesta ja kovaa. Eikö meillä ole hyödyllisempia investointikohteita enää?
Eutanasia-mietelmiä mökiltä
Olin ulkomailla asuvan vanhimman tyttäreni (40 v) kanssa kesämökillä lähes viikon ja keskustelimme kaikenlaista. Kyllä siinä hyvin unohtuivat työasiat ja muutkin murheet.
Kerroin tässä blogissa aikaisemmin lankoni hautajaisista
ja langon saamasta huonosta sairaalahoidosta
Jotkut tutut, osa lapsistanikin, ovat lukeneet huolestumiseni huvittuneina ja ovat arvelleet minun vain kuvittelevan. Heidän luottamuksensa suomalaiseen terveydenhuoltoon on ollut vankkumaton.
Mutta nyt Nokian tapaus puhutti. Kun lehdet alkavat kirjoittaa alkaa tavallinen suomalainenkin herätä. Mistä ”laatulehdet” eivät kirjoita sitä ei ole. Hymy, Alibi, 7 päivää, Oho ja mitä niitä on saavat kirjoittaa mitä tahansa niin sehän ei tavallista suomalaista hetkauta. Sosiaalipornoa tai skandaaleja ne vaan ovat.
Tyttäreni ensimmäinen akateeminen loppututkinto oli moraalifilosofiasta, saattaa olla että geeneilläkin on ollut osuutensa ;) Hän on kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja on naimisissa juutalaisen kanssa. Minun arvio on, että molemmat ovat jonkin sortin älykköjä. Mies on jo väitellyt kauppatieteen tohtori ja samaiseen tavoitteeseen on tyttärenikin pyrkimässä.
Hänen Amerikan juutalaisen libertaari-miehensä vakaa hoitotahto on, että hänen henkensä eteen on lääkärien tehtävä kaikki mahdollinen. Perusteena on hyvin pitkälle juutalaisten kokema joukkotuho, jonka seurauksena elämän kunnioitus on noussut arvoon mittaamattomaan.
En itse ollut koskaan havainnut tai oivaltanut erästä seikkaa vaikka paljon seuraan eri maiden virtauksia mm eutanasia-asiassa (jota vastustan jyrkästi!). Voimakkainta ”arvottoman elämän” jonkinlaista nopeutettua lopettamista tunnutaan kannattavan voimakkaasti protestanttisissa yhteiskunnissa, katolisissa maissa eutanasian yms kannatus on tyttäreni ja hänen miehensä mukaan harvinaista.
Toinen hämmästyttävä ja omakohtainen havainto Suomesta on, että yllättävän paljon noita mielipiteitä tuntuu löytyvän vanhusten ja sairaanhoidon ammattilaisissa. Nyt kun olen alkanut tarkkailla niin paljon enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan.
Tänään keskustelin vielä samasta asiasta erään hengenmiehen kanssa. Hän totesi ettei ongelmia ollut muutamia kymmeniä vuosia sitten kun ei ollut kaikenlaisia ihmekoneita ja –lääkkeitä. Ihmiset vain kuolivat. Nyt on toinen toistaan kalliimpia koneita, joilla ihmisten elämää voidaan pitkittää suurilla kustannuksilla. Nyt on mukaan tullut jo liberaali, talouteen tukeutuva bisnes-ajattelu. Hänkin myönsi, että nykyaikaisen liberaalit uskontosuunnat ovat muuttuneet noissakin suhteissa vapaamielisiksi ja mukauttavat jo oppejaan nykyaikaiseen bisnes-ajatteluun..
Olen aikaisemmin kirjoittanut Kalle Könkkölästä kirjoitus saattoi silloin vaikuttaa kärkkäältäkin, mutta kerron tässä ihailevani Kalle Könkkölää. Hän on osannut hyödyntää meidän yhteiskuntamme vammaistuet ja on sillä tehnyt varmaan mahtavan työn vammaisjärjestöissä muiden vammaisten hyväksi.
Niiden samojen sanojen perusteella, mitä Kuopiossa lääkäri viime kesänä vaimolleni hänen veljestään eli lankomiehestäni esitti olisi Könkkölänkin elämä ajat sitten pitänyt jollain nopeutetulla hoitamattomuudella saada loppumaan ”arvottomana”.
Eräs ison sairaalan ylilääkärituttavani kertoikin, että ongelma ei olekaan sairaan liittäminen elämää ylläpitäviin letkuihin vaan sitten myöhemmin se tilanne, että kuka tekee päätöksen letkujen irrottamisesta. Sekin näkökohta pani minut miettimään.
Arkkiatri Pelkonen on ollut aktiivinen keskustelija näissä asioissa lääketieteen eettisissä kysymyksissä, mutta hänen viimeisimmät puheenvuoronsa vain poikkeuksellisista yksittäistapauksista (Nokian tapaukset) ovat ainakin minusta olleet hiukan liikaa puolustelevia. Liekö sitten niin, että oman ammattikunnan kunniaa on puolustettava vähän enemmän kuin olisi tasapuolista. En nimittäin usko, että arkkiatrin asemassa oleva lääkäri olisi noin tietämätön esimerkiksi sairaaloissa vallitsevista nykykäytänteistä ja –asenteista.
Itse kuvittelin joskus nuorempana olevani suhteellisen vapaamielinen mutta huomaan muuttuneeni vanhemmiten konservatiiviseksi fundamentalistiksi. Mitä ne sanoivatkaan Kari Suomalainen ja Winston Churchill ihmisen kehityksestä iän myötä. Nuorena radikaali ja vanhana konservatiivi. Jatketaan keskustelua.
Kerroin tässä blogissa aikaisemmin lankoni hautajaisista
ja langon saamasta huonosta sairaalahoidosta
Jotkut tutut, osa lapsistanikin, ovat lukeneet huolestumiseni huvittuneina ja ovat arvelleet minun vain kuvittelevan. Heidän luottamuksensa suomalaiseen terveydenhuoltoon on ollut vankkumaton.
Mutta nyt Nokian tapaus puhutti. Kun lehdet alkavat kirjoittaa alkaa tavallinen suomalainenkin herätä. Mistä ”laatulehdet” eivät kirjoita sitä ei ole. Hymy, Alibi, 7 päivää, Oho ja mitä niitä on saavat kirjoittaa mitä tahansa niin sehän ei tavallista suomalaista hetkauta. Sosiaalipornoa tai skandaaleja ne vaan ovat.
Tyttäreni ensimmäinen akateeminen loppututkinto oli moraalifilosofiasta, saattaa olla että geeneilläkin on ollut osuutensa ;) Hän on kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja on naimisissa juutalaisen kanssa. Minun arvio on, että molemmat ovat jonkin sortin älykköjä. Mies on jo väitellyt kauppatieteen tohtori ja samaiseen tavoitteeseen on tyttärenikin pyrkimässä.
Hänen Amerikan juutalaisen libertaari-miehensä vakaa hoitotahto on, että hänen henkensä eteen on lääkärien tehtävä kaikki mahdollinen. Perusteena on hyvin pitkälle juutalaisten kokema joukkotuho, jonka seurauksena elämän kunnioitus on noussut arvoon mittaamattomaan.
En itse ollut koskaan havainnut tai oivaltanut erästä seikkaa vaikka paljon seuraan eri maiden virtauksia mm eutanasia-asiassa (jota vastustan jyrkästi!). Voimakkainta ”arvottoman elämän” jonkinlaista nopeutettua lopettamista tunnutaan kannattavan voimakkaasti protestanttisissa yhteiskunnissa, katolisissa maissa eutanasian yms kannatus on tyttäreni ja hänen miehensä mukaan harvinaista.
Toinen hämmästyttävä ja omakohtainen havainto Suomesta on, että yllättävän paljon noita mielipiteitä tuntuu löytyvän vanhusten ja sairaanhoidon ammattilaisissa. Nyt kun olen alkanut tarkkailla niin paljon enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan.
Tänään keskustelin vielä samasta asiasta erään hengenmiehen kanssa. Hän totesi ettei ongelmia ollut muutamia kymmeniä vuosia sitten kun ei ollut kaikenlaisia ihmekoneita ja –lääkkeitä. Ihmiset vain kuolivat. Nyt on toinen toistaan kalliimpia koneita, joilla ihmisten elämää voidaan pitkittää suurilla kustannuksilla. Nyt on mukaan tullut jo liberaali, talouteen tukeutuva bisnes-ajattelu. Hänkin myönsi, että nykyaikaisen liberaalit uskontosuunnat ovat muuttuneet noissakin suhteissa vapaamielisiksi ja mukauttavat jo oppejaan nykyaikaiseen bisnes-ajatteluun..
Olen aikaisemmin kirjoittanut Kalle Könkkölästä kirjoitus saattoi silloin vaikuttaa kärkkäältäkin, mutta kerron tässä ihailevani Kalle Könkkölää. Hän on osannut hyödyntää meidän yhteiskuntamme vammaistuet ja on sillä tehnyt varmaan mahtavan työn vammaisjärjestöissä muiden vammaisten hyväksi.
Niiden samojen sanojen perusteella, mitä Kuopiossa lääkäri viime kesänä vaimolleni hänen veljestään eli lankomiehestäni esitti olisi Könkkölänkin elämä ajat sitten pitänyt jollain nopeutetulla hoitamattomuudella saada loppumaan ”arvottomana”.
Eräs ison sairaalan ylilääkärituttavani kertoikin, että ongelma ei olekaan sairaan liittäminen elämää ylläpitäviin letkuihin vaan sitten myöhemmin se tilanne, että kuka tekee päätöksen letkujen irrottamisesta. Sekin näkökohta pani minut miettimään.
Arkkiatri Pelkonen on ollut aktiivinen keskustelija näissä asioissa lääketieteen eettisissä kysymyksissä, mutta hänen viimeisimmät puheenvuoronsa vain poikkeuksellisista yksittäistapauksista (Nokian tapaukset) ovat ainakin minusta olleet hiukan liikaa puolustelevia. Liekö sitten niin, että oman ammattikunnan kunniaa on puolustettava vähän enemmän kuin olisi tasapuolista. En nimittäin usko, että arkkiatrin asemassa oleva lääkäri olisi noin tietämätön esimerkiksi sairaaloissa vallitsevista nykykäytänteistä ja –asenteista.
Itse kuvittelin joskus nuorempana olevani suhteellisen vapaamielinen mutta huomaan muuttuneeni vanhemmiten konservatiiviseksi fundamentalistiksi. Mitä ne sanoivatkaan Kari Suomalainen ja Winston Churchill ihmisen kehityksestä iän myötä. Nuorena radikaali ja vanhana konservatiivi. Jatketaan keskustelua.
6.8.2007
Naisen logiikka
Olen työurani aikana ollu töissä sekä nais- että miesvaltaisilla aloilla ja työpaikoilla.
Esimiehenäni on ollut sekä miehiä että naisia. Alaisina minulla on ollut sekä miehiä että naisia.
Miehissä ja naisissa on ainakin minulle selittämättömiä eroja. Siksi olen tässäkin blogissa kirjoittanut, että nainen (karkeasti yleistettynä yleisnimikkeenä!) tulee minulle varmaan ikuisesti olemaan mysteeri.
Mutta naisen logiikasta minulla on hieno tosikertomus, jonka perusteella olen ajoittain suuresti ihaillut naisen logiikkaa. Ainakin minä jouduin tunnustamaan kertomuksen kuvaamassa asiassa naisen logiikan ylivertaisuuden miehen logiikkaan. Eikä tämä ole mikään Speden sketsi vaikka minä sitä hauskana pidänkin.
Vanhin tyttäreni taisi olla jotain 8-9 vuotias. Silloinen vaimoni odotti muistaakseni kolmatta lastamme siihen aikaan.
Minulla on aina ollu lasten kasvatusperiaate, että kaikkeen lasten tiedonjanoon on vastattava avoimesti ja rehellisesti ja väsymättä. Kyselyhän on lapsen keino oppia oppia ja rakentaa itseään.
Olimme koko perhe saunassa ja vanhin tyttäreni, silloin 8-9 vuotias kysyä paukauttaa:"Isä, jos haluaa tulla kolmilapsiseksi perheeksi niin kuinka monta kertaa pitää laittaa piliä pimppiin?"
Kauhea kysymys. "Laudatur-matemaatikon sieluni" alkoi muodostaa kuumeisesti jotain sarjakehitelmää, jossa syöttötietoina oli parisuhteen kesto vuosissa, vuodessa olevien viikkojen lukumäärä, vuosien mittaan ehkä aleneva "seksifrekvenssi" yms - monimutkainen yhtälö. Tuskan hiki ehti jo nousta otsalleni, mutta päätin olla uskollinen kasvatusperiaatteilleni ja vastata avoimesti ja rehellisesti.
Silloin sanoi vaimoni saunan lauteilta eleettömästi kuin maailman selvimpänä ja yksinkertaisimpana asiana: "ainakin kolme kertaa".
Olin järkyttynyt: Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs, täysin totuudellinen ja tyydytti tyttäremme tiedon nälän. Jouduin menemään itseeni ja miettimään mikä minua miehenä vaivasi, että en kyennyt vastaavaan.
Tuollaisen tapahtuman jälkeen olen entistä enemmän kunnioittanut naisia, naisten logiikkaa ja yksinkertaisia K.I.S.S. ratkaisuja monimutkaiseltakin näyttäviin ongelmiin.
Esimiehenäni on ollut sekä miehiä että naisia. Alaisina minulla on ollut sekä miehiä että naisia.
Miehissä ja naisissa on ainakin minulle selittämättömiä eroja. Siksi olen tässäkin blogissa kirjoittanut, että nainen (karkeasti yleistettynä yleisnimikkeenä!) tulee minulle varmaan ikuisesti olemaan mysteeri.
Mutta naisen logiikasta minulla on hieno tosikertomus, jonka perusteella olen ajoittain suuresti ihaillut naisen logiikkaa. Ainakin minä jouduin tunnustamaan kertomuksen kuvaamassa asiassa naisen logiikan ylivertaisuuden miehen logiikkaan. Eikä tämä ole mikään Speden sketsi vaikka minä sitä hauskana pidänkin.
Vanhin tyttäreni taisi olla jotain 8-9 vuotias. Silloinen vaimoni odotti muistaakseni kolmatta lastamme siihen aikaan.
Minulla on aina ollu lasten kasvatusperiaate, että kaikkeen lasten tiedonjanoon on vastattava avoimesti ja rehellisesti ja väsymättä. Kyselyhän on lapsen keino oppia oppia ja rakentaa itseään.
Olimme koko perhe saunassa ja vanhin tyttäreni, silloin 8-9 vuotias kysyä paukauttaa:"Isä, jos haluaa tulla kolmilapsiseksi perheeksi niin kuinka monta kertaa pitää laittaa piliä pimppiin?"
Kauhea kysymys. "Laudatur-matemaatikon sieluni" alkoi muodostaa kuumeisesti jotain sarjakehitelmää, jossa syöttötietoina oli parisuhteen kesto vuosissa, vuodessa olevien viikkojen lukumäärä, vuosien mittaan ehkä aleneva "seksifrekvenssi" yms - monimutkainen yhtälö. Tuskan hiki ehti jo nousta otsalleni, mutta päätin olla uskollinen kasvatusperiaatteilleni ja vastata avoimesti ja rehellisesti.
Silloin sanoi vaimoni saunan lauteilta eleettömästi kuin maailman selvimpänä ja yksinkertaisimpana asiana: "ainakin kolme kertaa".
Olin järkyttynyt: Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs, täysin totuudellinen ja tyydytti tyttäremme tiedon nälän. Jouduin menemään itseeni ja miettimään mikä minua miehenä vaivasi, että en kyennyt vastaavaan.
Tuollaisen tapahtuman jälkeen olen entistä enemmän kunnioittanut naisia, naisten logiikkaa ja yksinkertaisia K.I.S.S. ratkaisuja monimutkaiseltakin näyttäviin ongelmiin.
Positiivisuus
Edellisen kirjotuksen kommenteista sain aiheen kirjoittaa positiivisuudesta.
Olen vuosikymmenet inhonnut "tekopirteitä" ihmisiä. Aina joskus tapaan ihmisiä, jotka ovat niin pirteän oloisia, että tekevät suorastaan kuvottavan vaikutuksen.
En silti osaa kuvata positiivisen ja tekopirteäksi kutsumani ihmisen eroja. Kysymys on ehkä jostain aitouden tunteesta. Tekopirteä teeskentelee.
Teeskentelyllä en tarkoita suurten klovnien tapaa hauskuttaa ihmisiä ja kuitenkin sieltä takaa paistaa suuren klovnerian surumielisyys.
Upein muisto positiivisuudesta on omalta äidiltäni. Siitä hiukan myöhemmin.
Näitä erilaisia arvoja käsittelee iän myötä yhä useammin. Ja yhä useammin joudun huomaamaan saaneeni omilta vanhemmiltani mitä arvokkaimpia elämänohjeita. Niitä ei nuorena aina oivaltanut, mutta vanhemmiten älyää.
Uskon perineeni ainakin osan myönteisestä ajattelutavastani nimenomaan äidiltä. Äitini positiivisuudesta esimerkki: nuorena 21 v alkoi paria vuotta vanhempi tyttöystäväni odottaa vauvaa. Itse olen aina pitänyt lapsista ja vaikka lapsen teko ei ollut mitenkään suunniteltu aloin ajatella naimisiin menoa.
Sitten tulikin "tenkapoo". Miten kertoisin vanhemmilleni tapahtuneesta "vahingosta"? Äidille kaikenlaisten vahinkojen kertominen oli helpompaa kuin isälle. Usein isälle asiat kerrottiinkin äidin välityksellä ja suodattamina.
Aluksi äiti oli tietenkin hyvin vihainen ja kommentit olivat suurinpiirtein jotain sen kaltaisia, että "etkö nyt osannut olla tuon varovaisempi" tms.
Mutta ei mennyt montaa minuuttia, kun äiti jo oli kääntänyt asiat myänteisiksi: "no nythän on ainakin varmistettu että te voitte saada yhdessä lapsia".
Nyt vielä yli 40 vuotta myöhemmin, äidin oltua kuollut jo 20 vuotta, ihailen ja muistelen edelleenkin tuota ymmärtävää myönteisyyttä. Voi kun jaksaisin ja kykenisin itse suhtautumaan yhtä myönteisesti lapsilleni ja lapsenlapsilleni (heitä on vasta 1 kpl) erilaisiin ilmiöhin.
Olen vuosikymmenet inhonnut "tekopirteitä" ihmisiä. Aina joskus tapaan ihmisiä, jotka ovat niin pirteän oloisia, että tekevät suorastaan kuvottavan vaikutuksen.
En silti osaa kuvata positiivisen ja tekopirteäksi kutsumani ihmisen eroja. Kysymys on ehkä jostain aitouden tunteesta. Tekopirteä teeskentelee.
Teeskentelyllä en tarkoita suurten klovnien tapaa hauskuttaa ihmisiä ja kuitenkin sieltä takaa paistaa suuren klovnerian surumielisyys.
Upein muisto positiivisuudesta on omalta äidiltäni. Siitä hiukan myöhemmin.
Näitä erilaisia arvoja käsittelee iän myötä yhä useammin. Ja yhä useammin joudun huomaamaan saaneeni omilta vanhemmiltani mitä arvokkaimpia elämänohjeita. Niitä ei nuorena aina oivaltanut, mutta vanhemmiten älyää.
Uskon perineeni ainakin osan myönteisestä ajattelutavastani nimenomaan äidiltä. Äitini positiivisuudesta esimerkki: nuorena 21 v alkoi paria vuotta vanhempi tyttöystäväni odottaa vauvaa. Itse olen aina pitänyt lapsista ja vaikka lapsen teko ei ollut mitenkään suunniteltu aloin ajatella naimisiin menoa.
Sitten tulikin "tenkapoo". Miten kertoisin vanhemmilleni tapahtuneesta "vahingosta"? Äidille kaikenlaisten vahinkojen kertominen oli helpompaa kuin isälle. Usein isälle asiat kerrottiinkin äidin välityksellä ja suodattamina.
Aluksi äiti oli tietenkin hyvin vihainen ja kommentit olivat suurinpiirtein jotain sen kaltaisia, että "etkö nyt osannut olla tuon varovaisempi" tms.
Mutta ei mennyt montaa minuuttia, kun äiti jo oli kääntänyt asiat myänteisiksi: "no nythän on ainakin varmistettu että te voitte saada yhdessä lapsia".
Nyt vielä yli 40 vuotta myöhemmin, äidin oltua kuollut jo 20 vuotta, ihailen ja muistelen edelleenkin tuota ymmärtävää myönteisyyttä. Voi kun jaksaisin ja kykenisin itse suhtautumaan yhtä myönteisesti lapsilleni ja lapsenlapsilleni (heitä on vasta 1 kpl) erilaisiin ilmiöhin.
5.8.2007
Langon hautajaiset
Kirjoitin aikaisemmin täällä blogissa lankoni siivottoman huonosta sairaalahoidosta.
Hoito onnistui. Vihdoinkin lankoni kuoli.
En ole lääketieteen asiantuntija mutta tervettä ns maalaisjärkeä väittäisin kohtuullisesti omaavani. En siten pysty kiistelemään terveydenhuollon henkilöstön kanssa minkälaiseen kuntoon lankoni olisi hyvällä hoidolla saatu.
Mutta sen osaan maalaisjärjelläni arvioidan, että hoidon taso julkisessa terveydenhuollossa näyttää olevan kovin selektiivistä. "Arvokkaita" ihmisiä hoidetaan hyvin, mutta "arvottomat" näytetään jätettävän vain minimaaliselle "perushoidolle", niin sitä olen kuullut kutsuttavan. Hän ei siis kuulunut ns tehostetun hoidon piiriin.
Kerroin havainnoistani sisareni tyttärelle, joka työskentelee Ruotsissa vanhusten hoidon piirissä. Lankonihan ei ollut edes vanhus. Lankoni kuoli 56 vuotiaana. Sisareni tytär oli järkyttynyt kuulemastaan. Ruotsissa ei hänen mukaansa ole missään vaiheessa vielä alennuttu vastaaviin "säästölinjauksiin".
"Arvottomista" tuli mieleeni, että olisi tuossa aihetta Aki Kaurismäelle pienen ihmisen puolesta kantaaottavaan elokuvaan.
Henkiin ei lankomiestäni enää saa. Ehkä hän saa sen nk ikuisen elämän vaikka ei itse uskossa tietääkseni ollutkaan.
Hautajaiset olivat kauniit. "Raavaana miehen" itkin minäkin, tietenkin miehekkäästi hillityn tukahdutetusti. Itse asiassa olin tuntenut lankoni kauemmin kuin entisen vaimoni, jonka kanssa olin sentään yli 28 vuotta. Itse asiassa lankoni oli se, joka tutustutti minut nuorempaan sisareensa.
Eli ystävyys lankoni kanssa kesti jonkin verran kauemmin kuin avioliittoni. Lankoni ei ehtinyt kuitenkaan enää ymmärtää eroamme. Ehkä kaikkien osapuolten onneksi.
Kaksinkertainen surutyöni on alkanut.
Hoito onnistui. Vihdoinkin lankoni kuoli.
En ole lääketieteen asiantuntija mutta tervettä ns maalaisjärkeä väittäisin kohtuullisesti omaavani. En siten pysty kiistelemään terveydenhuollon henkilöstön kanssa minkälaiseen kuntoon lankoni olisi hyvällä hoidolla saatu.
Mutta sen osaan maalaisjärjelläni arvioidan, että hoidon taso julkisessa terveydenhuollossa näyttää olevan kovin selektiivistä. "Arvokkaita" ihmisiä hoidetaan hyvin, mutta "arvottomat" näytetään jätettävän vain minimaaliselle "perushoidolle", niin sitä olen kuullut kutsuttavan. Hän ei siis kuulunut ns tehostetun hoidon piiriin.
Kerroin havainnoistani sisareni tyttärelle, joka työskentelee Ruotsissa vanhusten hoidon piirissä. Lankonihan ei ollut edes vanhus. Lankoni kuoli 56 vuotiaana. Sisareni tytär oli järkyttynyt kuulemastaan. Ruotsissa ei hänen mukaansa ole missään vaiheessa vielä alennuttu vastaaviin "säästölinjauksiin".
"Arvottomista" tuli mieleeni, että olisi tuossa aihetta Aki Kaurismäelle pienen ihmisen puolesta kantaaottavaan elokuvaan.
Henkiin ei lankomiestäni enää saa. Ehkä hän saa sen nk ikuisen elämän vaikka ei itse uskossa tietääkseni ollutkaan.
Hautajaiset olivat kauniit. "Raavaana miehen" itkin minäkin, tietenkin miehekkäästi hillityn tukahdutetusti. Itse asiassa olin tuntenut lankoni kauemmin kuin entisen vaimoni, jonka kanssa olin sentään yli 28 vuotta. Itse asiassa lankoni oli se, joka tutustutti minut nuorempaan sisareensa.
Eli ystävyys lankoni kanssa kesti jonkin verran kauemmin kuin avioliittoni. Lankoni ei ehtinyt kuitenkaan enää ymmärtää eroamme. Ehkä kaikkien osapuolten onneksi.
Kaksinkertainen surutyöni on alkanut.
2.8.2007
Nainen kotiin
Vaimoni, pitänee jo ehkä sanoa entinen, muutti pois kodistamme.
Ostin tilalle naisen. Kun olen haastavasti kertonut tutuilleni ostaneeni naisen niin mielleyhtymät ovat mielenkiintoiset. Joku epäilee minun tilanneen kiinalaisen tai thaimaalaisen naisen elämääni sulostuttamaan. Joku on epäillyt minun hankkineen postimyynnistä ns pumpattavan Barbaran.
Minulle meni erossa jalkalamppu. Kun menin etsimään jalkalamppua löysin hienon naisfiguuria muistuttavan jalkalampun. Kaupassa oli myös miesfiguuri-jalkalamppu, mutta hetero kun olen ostin naisen itselleni.
Shoppailua alakuloon miehillekin
Tuntiessani näinä aikoina lievää alakuloa olen havainnut shoppailun piristävän. En ole sitä aikaisemmin havainnut itsessäni ja olen luullut sen kuuluvan pääasiassa naisten itselääkintäarsenaaliin.
Mutta, aah kuinka ihanaa oli tuhlata johonkin oikein tarpeettomaan. Ostin GPS paikannuslaitteen, jonka avulla saan kännykästäni tehtyä navigaattorin autoon. Totaalisen tarpeeton minun käytössäni, mutta kai sen jonkin aikaa pitää puuhastelua yllä kunnes sen havaitsen tarpeettomaksi ja hylkään koko vimpaimen. Kuten lukija tekstistä havaitsee ymmärrän jo nyt laitteen tarpeettomuuden. Kunhan lääkitsin alakuloani shoppailulla.
Mutta, aah kuinka ihanaa oli tuhlata johonkin oikein tarpeettomaan. Ostin GPS paikannuslaitteen, jonka avulla saan kännykästäni tehtyä navigaattorin autoon. Totaalisen tarpeeton minun käytössäni, mutta kai sen jonkin aikaa pitää puuhastelua yllä kunnes sen havaitsen tarpeettomaksi ja hylkään koko vimpaimen. Kuten lukija tekstistä havaitsee ymmärrän jo nyt laitteen tarpeettomuuden. Kunhan lääkitsin alakuloani shoppailulla.
"Miehisyysgeeni"?
Juttelin tänään erään miespuolisen työtoverin kanssa autoista. Hän on minua paljon nuorempi, nykyaikainen valistunut nuori. Kantaa huolta ympäristöstä ja paljon muusta. Hän myös pyöräilee työmatkansa eikä omista autoa. Työpaikkamme parkkipaikalla oli toinen toistaan muhkeampia GT, GTS yms lisäkirjaimilla varustettuja toinen toistaan komeampia työsuhdeautoja.
Itse ajan kyllä henkilöautoa, mutta merkkiä tai mallia en pidä hirveän tärkeänä. Minulle kyse on puhtaasta kulkuvälineestä ja sen pkohtuulliset tai pienet kustannukset ovat tärkeää. Tässä iässä ja tällä elämänkokemuksella ei auton avulla tarvitse enää näyttää kenelläkän mitään.
Nuorempi työtoverinikin totesi, että autot eivät ole hänelle koskaan olleet mitenkään kiinnostavia. Hän kertoikin usein autoista puhuvassa miesseurassa kokevansa itsensä ulkopuoliseksi.
Huumorin pilke silmäkulmassa totesinkin hänelle, että puuttuisiko häneltä tuo auto- ja naisjuttuihin johtava miehisyysgeeni. Onneksi työtoverini tuntee minut ja on huumorintajuinen. Nauroimmekin molemmat tuolle tokaisulleni "miehisyysgeenistä".
Oli minulla kerran yksi naisystävätär, joka hienon Mersunsa jyhkeää lattiavaihdetta puristaessaan kertoi ajattelevansa tuhmia. Minäkin siitä julkeasta herjasta melkein punastuin.
Siinä yhteydessä meille sukeutuikin mielenkiintoinen keskustelu auton merkityksestä miehille ylipäänsä. Julkitoin myös ajatukseni, että minulle eri auton merkeillä ja malleilla on selvästi sukupuoli. Vaikka olen aikaisemmin täällä blogissa kirjoittanutkin naisen jäävän minulle ikuiseksi mysteeriksi niin autojen sukupuolijaottelu on ollut hauska ajatusleikkiä.
Ranskalaiset autot, erityisesti intohimoisesti rakastamani Citroenit, ovat kaikki olleet naispuolisia. Volkswagenit ja Volvot ovat selvästi miehiä enkä kovin naisellista Mersuakaan ole havainnut. Selvittäkää itsellenne oman autonne sukupuoli;) se ajatusleikki on ihan hauska. Siinä ajatusleikissä voi sitten autossaan havaita kaikenlaisia sukupuoleen liittyviä ominaisuuksia.
Jotkus japanilaiset autot ovat olleet arvoituksellisia. Hondat ovat selvästi tyylikkäitä japanilaisia kaunottaria. Mutta onko Subaru mies- vai naispuolinen? Siinä arvoitus ;)
Itse ajan kyllä henkilöautoa, mutta merkkiä tai mallia en pidä hirveän tärkeänä. Minulle kyse on puhtaasta kulkuvälineestä ja sen pkohtuulliset tai pienet kustannukset ovat tärkeää. Tässä iässä ja tällä elämänkokemuksella ei auton avulla tarvitse enää näyttää kenelläkän mitään.
Nuorempi työtoverinikin totesi, että autot eivät ole hänelle koskaan olleet mitenkään kiinnostavia. Hän kertoikin usein autoista puhuvassa miesseurassa kokevansa itsensä ulkopuoliseksi.
Huumorin pilke silmäkulmassa totesinkin hänelle, että puuttuisiko häneltä tuo auto- ja naisjuttuihin johtava miehisyysgeeni. Onneksi työtoverini tuntee minut ja on huumorintajuinen. Nauroimmekin molemmat tuolle tokaisulleni "miehisyysgeenistä".
Oli minulla kerran yksi naisystävätär, joka hienon Mersunsa jyhkeää lattiavaihdetta puristaessaan kertoi ajattelevansa tuhmia. Minäkin siitä julkeasta herjasta melkein punastuin.
Siinä yhteydessä meille sukeutuikin mielenkiintoinen keskustelu auton merkityksestä miehille ylipäänsä. Julkitoin myös ajatukseni, että minulle eri auton merkeillä ja malleilla on selvästi sukupuoli. Vaikka olen aikaisemmin täällä blogissa kirjoittanutkin naisen jäävän minulle ikuiseksi mysteeriksi niin autojen sukupuolijaottelu on ollut hauska ajatusleikkiä.
Ranskalaiset autot, erityisesti intohimoisesti rakastamani Citroenit, ovat kaikki olleet naispuolisia. Volkswagenit ja Volvot ovat selvästi miehiä enkä kovin naisellista Mersuakaan ole havainnut. Selvittäkää itsellenne oman autonne sukupuoli;) se ajatusleikki on ihan hauska. Siinä ajatusleikissä voi sitten autossaan havaita kaikenlaisia sukupuoleen liittyviä ominaisuuksia.
Jotkus japanilaiset autot ovat olleet arvoituksellisia. Hondat ovat selvästi tyylikkäitä japanilaisia kaunottaria. Mutta onko Subaru mies- vai naispuolinen? Siinä arvoitus ;)
1.8.2007
Ihmisten tyypitys
Törmäsin joskus vuosia sitten Myers-Briggs nimettyyn ihmisten typologialuokitukseen ja se kolahti kohdalle. Alkoi oikein harmittaa etten ollut aikaisemmin kohdannut tuota.
Se selitti minulle lukuisan määrän työpaikkojen ihmissuhdejuttuja, joita olin aikaisemmin nimittänyt vain ihmissuhdekemiaksi, mutta en ollut löytänyt sille kunnolla selvittävää tekijää. Se oli melkein alkemiaa ;)
Omatkin sympatiani ja antipatiani saivat hyvältä tuntuvan selityksen. Ruotsinkielinen sanonta "lika barn leka bäst" (=samanlaiset lapset leikkivät keskenään parhaiten) osoitti tässä pätevyytensä. Ihmiset joista pidin työpaikalla ja joiden kanssa pärjäsin parhaiten olivat hyvin lähellä omaa luokitustani.
Testit työpaikalla tehtiin lisenssioiduilla testikyselylomakkeilla ja siihen aikaan ne olivat vain englanninkielisiä. Muutaman sadan testikysymyksen perusteella minut oli luokiteltu parhaiten ryhmään ENTP kun itse olin lopputulosta näkemättä arvioinut itseni ryhmään INTP. Ero oli lähinnä akselilla ekstrovertti-introvertti.
Itse asiassa testin tulos oli oikeampi kuin oma arvioni. Oli kyllä ollut nuorempana huomattavasti enemmän introvertti, mutta työelämässä ja johtotehtävissä olin monta kertaa joutunut "oppimaan pois ujoudesta ja arkuudesta". Aikuisena minuun tutustuneet ihmiset eivät voineet kuvitellakaan minua sisäänpäin kääntyneeksi intovertiksi mitä kuitenkin pohjimmiltani tunnen kuitenkin olevani. Siperia on opettanut ;)
Muitakin käyttötapoja löysin vaikka mitenkä paljon.
Tieteellisesti tuo lienee kiistanalainen (ainakin Wikipediassa näinlukee, en ole sitä sen suuremmin tutkinut), mutta kyllä minä tuota perustellumpana pidän kuin kahvinporoista ennustamista tai astrologiaa ;)
Ja eihän akupunktionkaan pitäisi toimia vaan senkin pitäisi olla tieteellisesti pelkkää huuhaata ja silti se kumma kyllä toimii. Siitä minula on myös omakohtaista kokemustakin.
Skeptikkojen puhtaasti tieteellisiin faktoihin perustuvat katsomukset ovat sillä tavoin hiukan rajoittuneita, etteivät puhdasverisimmät skeptikot hyväksy akupunktiotakaan kun siellä puhutaan jostain epämääräisistä meridiaaneista, joita ei tieteessä tunneta.
Se selitti minulle lukuisan määrän työpaikkojen ihmissuhdejuttuja, joita olin aikaisemmin nimittänyt vain ihmissuhdekemiaksi, mutta en ollut löytänyt sille kunnolla selvittävää tekijää. Se oli melkein alkemiaa ;)
Omatkin sympatiani ja antipatiani saivat hyvältä tuntuvan selityksen. Ruotsinkielinen sanonta "lika barn leka bäst" (=samanlaiset lapset leikkivät keskenään parhaiten) osoitti tässä pätevyytensä. Ihmiset joista pidin työpaikalla ja joiden kanssa pärjäsin parhaiten olivat hyvin lähellä omaa luokitustani.
Testit työpaikalla tehtiin lisenssioiduilla testikyselylomakkeilla ja siihen aikaan ne olivat vain englanninkielisiä. Muutaman sadan testikysymyksen perusteella minut oli luokiteltu parhaiten ryhmään ENTP kun itse olin lopputulosta näkemättä arvioinut itseni ryhmään INTP. Ero oli lähinnä akselilla ekstrovertti-introvertti.
Itse asiassa testin tulos oli oikeampi kuin oma arvioni. Oli kyllä ollut nuorempana huomattavasti enemmän introvertti, mutta työelämässä ja johtotehtävissä olin monta kertaa joutunut "oppimaan pois ujoudesta ja arkuudesta". Aikuisena minuun tutustuneet ihmiset eivät voineet kuvitellakaan minua sisäänpäin kääntyneeksi intovertiksi mitä kuitenkin pohjimmiltani tunnen kuitenkin olevani. Siperia on opettanut ;)
Muitakin käyttötapoja löysin vaikka mitenkä paljon.
Tieteellisesti tuo lienee kiistanalainen (ainakin Wikipediassa näinlukee, en ole sitä sen suuremmin tutkinut), mutta kyllä minä tuota perustellumpana pidän kuin kahvinporoista ennustamista tai astrologiaa ;)
Ja eihän akupunktionkaan pitäisi toimia vaan senkin pitäisi olla tieteellisesti pelkkää huuhaata ja silti se kumma kyllä toimii. Siitä minula on myös omakohtaista kokemustakin.
Skeptikkojen puhtaasti tieteellisiin faktoihin perustuvat katsomukset ovat sillä tavoin hiukan rajoittuneita, etteivät puhdasverisimmät skeptikot hyväksy akupunktiotakaan kun siellä puhutaan jostain epämääräisistä meridiaaneista, joita ei tieteessä tunneta.
22.7.2007
Mitä on miehisyys?
Olen joskus tunnustanut, että nainen (yleisnimikkeenä) tulee ikuisesti olemaan minulle arvoitus. Me miehet poikkeamme naisista. Usein huomaan, että ymmärrän miehistä ajattelua mutta naisten ajattelua en ymmärrä.
Vaimoni, jonka kanssa ehdin olla melkein 30 vuotta naimisissa, sanoi samaa. Ei hän ole oppinut ikinä ymmärtämään miehistä tapaa ajatella.
Niin. Mitä tuo miehisyys siis on? Miksi me miehet esimerkiksi elämme 10 v lyhyemmän elämän kuin naisemme? Miten esimerkiksi isyys eroaa äitiydestä? Vastausta odottavia kysymyksiä on kymmeniä ellei satoja.
Näin avioeron aikaan sitä mietiskelee kaikkea tämänkaltaistakin. Olen joskus aikaisemminkin katsonut erilaisia miesryhmiä, jos sellaisiin olisin osallistunut, mutta olen kokenut ne kuitenkin hiukan vieraiksi itselleni. Minulla ei ole koskaan ollut esimerkiksi suurempaa mielenkiintoa penkkiurheiluun tai urheiluun muutenkaan ja olen siksi joskus miesseurassa kokenut itseni ulkopuoliseksi. Autoista, tietokoneista ja vaikkapa naisista olen kyllä kykenevä keskustelemaan miesseurassakin.
Homofobiaa en ole koskaan potenut ja minulla on työuran aikana ollut useita homotyötovereita. Monet heistä ovat olleet mahtavia tyyppejä. Kun he ovat huomanneet, että minua heidän seksuaalinen suuntautumisensa ei pahemmin ole häirinnyt (kunhan eivät minua ole hipelöineet, sen olen kohteliaasti aina torjunut) on meillä ollut yhdessä vaikka miten hauskaa.
Lesboja olen tuntenut vähemmän mutta joitakin kuitenkin.
Otin tämän hetero-homo asian tässä yhteydessä esiin. En tässä analysoi homomiesten miehisyyttä, mutta silti on myönnettävä, että mies on mies sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta.
Mutta tämä retki itseensä, jota avioero on vielä kiihdyttänyt, on pannut uudestaan mietintämyssyyn pitäisikö sittenkin osallistua johonkin miesryhmään tunteakseen itsensä vielä entistä paremmin. Olen joskus ollut hiukan kateellinen naisille vahvasta feministiliikkeestä ja miettinyt miksi miehet emme saa aikaan samanlaista. No ehkä pitää ryhtyä sanoista tekoihin.
Saisikohan tällä itselleen naisten tavoin 10 v lisää ikävuosiakin ;
Vaimoni, jonka kanssa ehdin olla melkein 30 vuotta naimisissa, sanoi samaa. Ei hän ole oppinut ikinä ymmärtämään miehistä tapaa ajatella.
Niin. Mitä tuo miehisyys siis on? Miksi me miehet esimerkiksi elämme 10 v lyhyemmän elämän kuin naisemme? Miten esimerkiksi isyys eroaa äitiydestä? Vastausta odottavia kysymyksiä on kymmeniä ellei satoja.
Näin avioeron aikaan sitä mietiskelee kaikkea tämänkaltaistakin. Olen joskus aikaisemminkin katsonut erilaisia miesryhmiä, jos sellaisiin olisin osallistunut, mutta olen kokenut ne kuitenkin hiukan vieraiksi itselleni. Minulla ei ole koskaan ollut esimerkiksi suurempaa mielenkiintoa penkkiurheiluun tai urheiluun muutenkaan ja olen siksi joskus miesseurassa kokenut itseni ulkopuoliseksi. Autoista, tietokoneista ja vaikkapa naisista olen kyllä kykenevä keskustelemaan miesseurassakin.
Homofobiaa en ole koskaan potenut ja minulla on työuran aikana ollut useita homotyötovereita. Monet heistä ovat olleet mahtavia tyyppejä. Kun he ovat huomanneet, että minua heidän seksuaalinen suuntautumisensa ei pahemmin ole häirinnyt (kunhan eivät minua ole hipelöineet, sen olen kohteliaasti aina torjunut) on meillä ollut yhdessä vaikka miten hauskaa.
Lesboja olen tuntenut vähemmän mutta joitakin kuitenkin.
Otin tämän hetero-homo asian tässä yhteydessä esiin. En tässä analysoi homomiesten miehisyyttä, mutta silti on myönnettävä, että mies on mies sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta.
Mutta tämä retki itseensä, jota avioero on vielä kiihdyttänyt, on pannut uudestaan mietintämyssyyn pitäisikö sittenkin osallistua johonkin miesryhmään tunteakseen itsensä vielä entistä paremmin. Olen joskus ollut hiukan kateellinen naisille vahvasta feministiliikkeestä ja miettinyt miksi miehet emme saa aikaan samanlaista. No ehkä pitää ryhtyä sanoista tekoihin.
Saisikohan tällä itselleen naisten tavoin 10 v lisää ikävuosiakin ;
Jari Sarasvuo
Tunnustan pitäväni Jari Sarasvuosta. Jo silloin kun hän juonsi televisiossa ”Hyvät, pahat ja rumat” ohjelmaa paljastui hänen ilmeinen älykkyytensä ja karismaattisuutensa. Eikä hänen lausuntonsa uskonnosta, arvoista , omaisuudesta yms ole hänen arvoaan silmissäni laskenut. Päinvastoin. Huippujätkä!
Mutta nyt viikonloppuna television A-Zoom ohjelmassa haastattelu oli pettymys. Kyllä Jari siinä hyvin pärjäsi vaikka hiukan liikaa korostikin haastattelulle asettamiaan rajoituksia. En kyllä suoraan ymmärräkään miksi Jari Sarasvuota haastatellaan Vesa Keskisestä ja Tuurin kyläkaupasta. Jari selvisi haastattelusta kuitenkin hyvin.
Olen kirjoittanut useasti suomalaisesta yritysjohdosta enkä suinkaan mitenkään kehuen. Uskon vakaasti että sekä Vesa Keskinen että Jari Sarasvuo poikkeavat joukosta edukseen.
Uskomattominta oli Jari Sarasvuon väite, että suomalaiset (palkka)yritysjohtajat olisivat maailman huippua mutta yrittäjä-johtajat eivät yltäisi samanlaisiin saavutuksiin. Sarasvuon väite perustui siihen, että suomalaiset palkkajohtajat osaisivat tehdä parhainta tulosta omistajilleen maailman mittakaavassa. Mistähän tuon vahvistavat tiedot löytyisi? Minun käsitykseni mukaan Yhdysvalloissa tehdään parhaimpia tuloksia omistajille siellä 20% voitto liikevaihdosta on aika yleistä mutta Suomessa sellaista tulosta tekevät vain harvat huippuyritykset. No myönnettäköön, toimialastahan tuo myös riippuu.
Jotain hyviä johtajuutta edistäviä ominaisuuksia suomalaisissa saattaa kyllä olla, sitä ei voi kiistää. Jos nyt tuollaisia asioita voi ylipäänsä yleistää. Mutta haluaisin kyllä nähdä sen vertailun jossa olisimme maailman parhaat.
Vai onko kyse samanlaisesta, minun mielestäni pelkästä urbaanilegendasta, että Suomi on maailman korruptiovapain maa?
Mutta nyt viikonloppuna television A-Zoom ohjelmassa haastattelu oli pettymys. Kyllä Jari siinä hyvin pärjäsi vaikka hiukan liikaa korostikin haastattelulle asettamiaan rajoituksia. En kyllä suoraan ymmärräkään miksi Jari Sarasvuota haastatellaan Vesa Keskisestä ja Tuurin kyläkaupasta. Jari selvisi haastattelusta kuitenkin hyvin.
Olen kirjoittanut useasti suomalaisesta yritysjohdosta enkä suinkaan mitenkään kehuen. Uskon vakaasti että sekä Vesa Keskinen että Jari Sarasvuo poikkeavat joukosta edukseen.
Uskomattominta oli Jari Sarasvuon väite, että suomalaiset (palkka)yritysjohtajat olisivat maailman huippua mutta yrittäjä-johtajat eivät yltäisi samanlaisiin saavutuksiin. Sarasvuon väite perustui siihen, että suomalaiset palkkajohtajat osaisivat tehdä parhainta tulosta omistajilleen maailman mittakaavassa. Mistähän tuon vahvistavat tiedot löytyisi? Minun käsitykseni mukaan Yhdysvalloissa tehdään parhaimpia tuloksia omistajille siellä 20% voitto liikevaihdosta on aika yleistä mutta Suomessa sellaista tulosta tekevät vain harvat huippuyritykset. No myönnettäköön, toimialastahan tuo myös riippuu.
Jotain hyviä johtajuutta edistäviä ominaisuuksia suomalaisissa saattaa kyllä olla, sitä ei voi kiistää. Jos nyt tuollaisia asioita voi ylipäänsä yleistää. Mutta haluaisin kyllä nähdä sen vertailun jossa olisimme maailman parhaat.
Vai onko kyse samanlaisesta, minun mielestäni pelkästä urbaanilegendasta, että Suomi on maailman korruptiovapain maa?
18.7.2007
Avioerosta
Kirjoitin noin kuukausi sitten avioerosta. Se on aika yksityinen asia jopa "ekshibitionistillekin" enkä sitä sen enempää täällä käsittele. Totean vain, että tämä toinen liittoni kesti vajaa 30 vuotta.
Mutta yllättävän hyvän ja mielenkiintoisen sivuston löysin taas kristillisiltä. Vaikka en voi sanoa olevani uskossa niin tuntuu siltä, että kristillisillä kuitenkin vielä arvot ovat oikeilla paikoilla. Eli kyse oli NMKY:n parisuhdekurssien avioliitto-opas netissä. Ehkä se löytyi minun osalta hiukan myöhässä mutta toivottavasti joku muu hyötyy linkistä.
Mutta yllättävän hyvän ja mielenkiintoisen sivuston löysin taas kristillisiltä. Vaikka en voi sanoa olevani uskossa niin tuntuu siltä, että kristillisillä kuitenkin vielä arvot ovat oikeilla paikoilla. Eli kyse oli NMKY:n parisuhdekurssien avioliitto-opas netissä. Ehkä se löytyi minun osalta hiukan myöhässä mutta toivottavasti joku muu hyötyy linkistä.
3.7.2007
Sekalaista blogaamista
Osa blogaamisesta tuntuu omituiselta.
Oivalsin jossain vaiheessa, että tamperelainen, minun mielestäni rasisti Seppo Lehto lukee itsensä samaan kategoriaan johon olen itseni merkinnyt eli ryhmään "kansalaisjournalismi". Mietin oikeasti, että pitäisikö minun kokonaan irtisanoutua tuollaisesta ryhmästä. En halua tulla assosioiduksi mitenkään tuon henkisiin ihmisiin.
En halua tulla vahingossakaan yhdistetyksi vastaaviin hankkeisiin.
Oivalsin jossain vaiheessa, että tamperelainen, minun mielestäni rasisti Seppo Lehto lukee itsensä samaan kategoriaan johon olen itseni merkinnyt eli ryhmään "kansalaisjournalismi". Mietin oikeasti, että pitäisikö minun kokonaan irtisanoutua tuollaisesta ryhmästä. En halua tulla assosioiduksi mitenkään tuon henkisiin ihmisiin.
En halua tulla vahingossakaan yhdistetyksi vastaaviin hankkeisiin.
1.7.2007
Ennakkoluuloista
Kävin tänään Espoon Weegee museotalon Helinä Rautavaaran museossa
Olen käyntiä jo vuosikausia suunnitellut mutta nyt tuli tehtyä.
Olipa siinä ihmeteltävää, nähtävää ja kuultavaa. Hiukan voin ymmärtää, että jotkut museoalan ihmiset ovat saattaneet rypistellä aikoinaan otsakurttujaan. Olihan se ihan väärin, että joku yksityinen ihminen tuollaisen kokoelman kasasi omilla varoillaan.
Hieno elämäntyö joka tapauksessa oli osa miten kitschiä tahansa. Ainakin minä oli aivan mykistynyt.
Olen aikoinaan arvostanut Helinän isää, professori Toivo Rautavaaraa hänen elämäntyöstään. Oli siinä varmaan isän perintötekijöilläkin merkitystä.
Mutta nyt oli huvittavaa lukea isän tyttärelleen joskus 1950-luvulla lähettämästä postikortista miten Toivo-isä oli kauhuissaan, että Helin-tytär kirjoittaa reportaaseja ulkomaanmatkoiltaan Apu-nimiseen lehteen, jota ei suostu edes avaamaan.
Minä vuorostani muistan miten nuo matkakertomukset kiehtoivat silloin nuorta mieltäni. On kai niilläkin ollut merkitystä myöhempään ammatin valintaani: olin melkein 20 vuotta matkailualalla juoksupojasta johtajaksi kunnes hurahdin mikrotietokoneisiin v 1979.
Samankaltaiseen nokan nyrpistämiseen törmäsin aivan vastikään toisen professorin, Jukka Kemppisen blogissa
Lainaan sieltä kohdan (kirjoitusvirheineen):
” En ole tohtinut käydä Lidlissä, koska kilpailijat järjestivät sille mediassa niin kuuman vastaanoton. Luultaasti kysymys on myymälästä, joss "kunnon ihminen" ei käy.”
Aika hassua ennakkoluuloa professorismieheltä ;)
Muistan kun Lidl tuli Suomeen niin joku lehti-ihminen kirjoitti miten Lidlin tuotteet eivät ole ympäristöystävällisiä kun niistä ei löytynyt Joutsen-merkkiä. Nämä lehti-ihmiset eivät oivaltaneet että koko Joutsen-merkki oli pohjoismainen ja Lidlin tuotteet olivat valtaosin keski-Euroopasta.
Mutta että tiedemieskin antaa ennakkoluulojen vaivata asiointiaan. Ilmeisesti professoria ei suuremmin rahanpuute vaivaa kun ei vastaavaa ennakkoluuloa tunnu tuntevan Stockmannia kohtaan ;)
Olen käyntiä jo vuosikausia suunnitellut mutta nyt tuli tehtyä.
Olipa siinä ihmeteltävää, nähtävää ja kuultavaa. Hiukan voin ymmärtää, että jotkut museoalan ihmiset ovat saattaneet rypistellä aikoinaan otsakurttujaan. Olihan se ihan väärin, että joku yksityinen ihminen tuollaisen kokoelman kasasi omilla varoillaan.
Hieno elämäntyö joka tapauksessa oli osa miten kitschiä tahansa. Ainakin minä oli aivan mykistynyt.
Olen aikoinaan arvostanut Helinän isää, professori Toivo Rautavaaraa hänen elämäntyöstään. Oli siinä varmaan isän perintötekijöilläkin merkitystä.
Mutta nyt oli huvittavaa lukea isän tyttärelleen joskus 1950-luvulla lähettämästä postikortista miten Toivo-isä oli kauhuissaan, että Helin-tytär kirjoittaa reportaaseja ulkomaanmatkoiltaan Apu-nimiseen lehteen, jota ei suostu edes avaamaan.
Minä vuorostani muistan miten nuo matkakertomukset kiehtoivat silloin nuorta mieltäni. On kai niilläkin ollut merkitystä myöhempään ammatin valintaani: olin melkein 20 vuotta matkailualalla juoksupojasta johtajaksi kunnes hurahdin mikrotietokoneisiin v 1979.
Samankaltaiseen nokan nyrpistämiseen törmäsin aivan vastikään toisen professorin, Jukka Kemppisen blogissa
Lainaan sieltä kohdan (kirjoitusvirheineen):
” En ole tohtinut käydä Lidlissä, koska kilpailijat järjestivät sille mediassa niin kuuman vastaanoton. Luultaasti kysymys on myymälästä, joss "kunnon ihminen" ei käy.”
Aika hassua ennakkoluuloa professorismieheltä ;)
Muistan kun Lidl tuli Suomeen niin joku lehti-ihminen kirjoitti miten Lidlin tuotteet eivät ole ympäristöystävällisiä kun niistä ei löytynyt Joutsen-merkkiä. Nämä lehti-ihmiset eivät oivaltaneet että koko Joutsen-merkki oli pohjoismainen ja Lidlin tuotteet olivat valtaosin keski-Euroopasta.
Mutta että tiedemieskin antaa ennakkoluulojen vaivata asiointiaan. Ilmeisesti professoria ei suuremmin rahanpuute vaivaa kun ei vastaavaa ennakkoluuloa tunnu tuntevan Stockmannia kohtaan ;)
25.6.2007
Inhorealistinen trendi
Luin aivan järkyttävän inhorealistisen jutun. Yale yliopiston matemaatikko-taloustieteilijä Martin Shubik on päätellyt historian kulusta seuraavia:
kuinka monta ihmistä kymmenen määrätietoista miestä kykenee tappamaan ennen kuin heidät saadaan pysäytettyä.
Shubikin mukaan trendi on kautta historian ollut aika vakaa. Vasta viimeisten kymmenien vuosien aikana se on noussut jyrkästi.
kuinka monta ihmistä kymmenen määrätietoista miestä kykenee tappamaan ennen kuin heidät saadaan pysäytettyä.
Shubikin mukaan trendi on kautta historian ollut aika vakaa. Vasta viimeisten kymmenien vuosien aikana se on noussut jyrkästi.
Kirjaston lainaustiedoista
Olen melko kaikkiruokainen lukutottumuksiltani.
New Yorkin syyskuun 11. tapahtumien jälkeen tuli uudestaan mieleeni kun joskus 80-luvulla maalasin tulevaisuuden kauhuskenaarioita George Orwellin, Aldous Huxleyn tai Ray Bradburyn tyyliin, miten IsoVeli alkaa meitä valvoa.
Tämä tapahtui joskus 80-luvulla, jolloin kirjastot eivät vielä olleet nykyisellä tavalla tietokoneistettuja ja netin piirissä, mutta ensimmäiset kirjastojärjestelmät olivat jo käytössä ja jonkinlaisen tietoliikennelinjankin ulottuvissa.. Aloin jo epäillä yksityisyyden asteettaista murenemista.
Lainasin pienellä maalaispaikkakunnalla kirjastosta samalla lainauskerralla Libyan Muammar Gaddafin Vihreän kirjan ja Iranin ajatollah Khomeinin kirjoittaman kirjan, jonka ranskankielestä versiosta Armas J.Pulla oli sen suomentanut.
Enää ei olisi puuttunut sarjasta kuin kuin joku Fidel Castron teos, Mao Zedongin Punainen kirja
ja sitten vielä Kim Il-Sungin Juche aatetta ylistävä eepos.
Silloin ei vielä ollut myöhempää Turkmenistanin presidentti Saparmurat Nijazov
kuuluisaa Ruhnama kirjaa
Minkälaisen persoonallisuusprofiilin olisi tuosta joku Supo tai Homeland Security tyyppinen turvallisuusviranomainen luonut?
Nyttemminhän yksityisyyden suoja on Suomessakin ohentunut vain lähes läpinäkyväksi seitiksi, jossa kuitenkin kaikki tiedot ovat avoinna eri viranomaisille. Ja ilman asianmukaista valvontamahdollisuutta tuollaisistakin nippelitiedoista voitaisiin muodostaa vaikka miten vaarallisia ja paikkansapitämättömiä luotettavuuslausuntoja.
Ai niin. Muammar Gaddafin kirja oli ihan mielenkiintoinen ja miksei nuo muutkin olivat lukukelpoisia. Ajatollah Khomeinin kirja en suosittele kenellekään, sitä ei länsimainen kristillisessä viitekehyksessä kasvanut ihminen voi oikein ymmärtää edes sen verta akuin noita muita. Suuri osa kirjaa oli muistikuvani mukaan uskonnollisia sääntöjä jotka liittyivät sukupuolielimiin, -elämään, hygieniaan ja ulostamiseen.
Nijazovin Ruhnaman englanninkielistä versiota olen muutamia otteita kerran lueskellut netissä (osoite edellä).
New Yorkin syyskuun 11. tapahtumien jälkeen tuli uudestaan mieleeni kun joskus 80-luvulla maalasin tulevaisuuden kauhuskenaarioita George Orwellin, Aldous Huxleyn tai Ray Bradburyn tyyliin, miten IsoVeli alkaa meitä valvoa.
Tämä tapahtui joskus 80-luvulla, jolloin kirjastot eivät vielä olleet nykyisellä tavalla tietokoneistettuja ja netin piirissä, mutta ensimmäiset kirjastojärjestelmät olivat jo käytössä ja jonkinlaisen tietoliikennelinjankin ulottuvissa.. Aloin jo epäillä yksityisyyden asteettaista murenemista.
Lainasin pienellä maalaispaikkakunnalla kirjastosta samalla lainauskerralla Libyan Muammar Gaddafin Vihreän kirjan ja Iranin ajatollah Khomeinin kirjoittaman kirjan, jonka ranskankielestä versiosta Armas J.Pulla oli sen suomentanut.
Enää ei olisi puuttunut sarjasta kuin kuin joku Fidel Castron teos, Mao Zedongin Punainen kirja
ja sitten vielä Kim Il-Sungin Juche aatetta ylistävä eepos.
Silloin ei vielä ollut myöhempää Turkmenistanin presidentti Saparmurat Nijazov
kuuluisaa Ruhnama kirjaa
Minkälaisen persoonallisuusprofiilin olisi tuosta joku Supo tai Homeland Security tyyppinen turvallisuusviranomainen luonut?
Nyttemminhän yksityisyyden suoja on Suomessakin ohentunut vain lähes läpinäkyväksi seitiksi, jossa kuitenkin kaikki tiedot ovat avoinna eri viranomaisille. Ja ilman asianmukaista valvontamahdollisuutta tuollaisistakin nippelitiedoista voitaisiin muodostaa vaikka miten vaarallisia ja paikkansapitämättömiä luotettavuuslausuntoja.
Ai niin. Muammar Gaddafin kirja oli ihan mielenkiintoinen ja miksei nuo muutkin olivat lukukelpoisia. Ajatollah Khomeinin kirja en suosittele kenellekään, sitä ei länsimainen kristillisessä viitekehyksessä kasvanut ihminen voi oikein ymmärtää edes sen verta akuin noita muita. Suuri osa kirjaa oli muistikuvani mukaan uskonnollisia sääntöjä jotka liittyivät sukupuolielimiin, -elämään, hygieniaan ja ulostamiseen.
Nijazovin Ruhnaman englanninkielistä versiota olen muutamia otteita kerran lueskellut netissä (osoite edellä).
23.6.2007
Tupakoinin lopettamisesta
Kirjoitin muutama päivä sitten alkoholista. Kun nyt kirjoitan tupakoinnin lopettamisesta niin taitaa oikein olla tällainen paheiden jatkumo.
Sain yli 6 vuotta sitten aivoinfarktin, mutta selvisin siitä melko pienin vaurioin takaisin työkuntoon. Jos alun alkaen lääkärit olisivat osanneet tehdä oireiden perusteella oikean diagnoosin olisivat vauriot jääneet vieläkin pienemmiksi. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, että vaikka aivohalvaus on yksi suurimpia kansansairauksia se ei oikein ole lääkärien hallinnassa, jos nyt mikään sairaus sitä voi ollakaan. Mutta jäljessä olemme olleet aivohalvauksien erikoishoidossa eurooppalaisesta hyvästä hoitokäytännöstä. Ja esimerkiksi aivoinfarkteissa niin tärkeän liuotushoidon saaminen pikaisesti on täysin riippuvaista missä päin tai missä kunnassa asut. Käsittääkseni Espoo (rikkaana kuntana) oli pitkään jäljessä muista Helsingin seudun kunnista liuotushoidossa. Tosin aivan viime aikoina tuntuu, että aivohalvauksiin erikoistuneita hoitokeskittymiä on vihdoinkin alettu perustaa ainakin suurille paikkakunnille.
Lääkärien mukaan tupakointi on merkittävä tekijä aivohalvauksissa.
Minun tupakointini loppui infarktikohtaukseen. Olen jälkeenpäin todennutkin rehellisesti, että ilman tuollaista ”kepillä opetusta” olisin tuskin kyennyt lopettamaan tupakointia. Niin kovana pidin riippuvuuttani ja/tai itseäni niin heikkona.
Olin 1 kk sairaalassa ja 3 kk toipumislomalla. Sairaalassa oli melko helppoa olla tupakoimatta. Toipumislomalla kävin akupunktiossa. Kun lääkärille valitin ja kerroin että muutamat sydäninfarktin läpikäyneet ystäväni olivat aluksi lopettaneet tupakoinnin, mutta sitten langenneet uudestaan jonkin ajan kuluttua. Fiksuja miehiä nämä molemmat tuntemani miehet. Miksi minä onnistuisin sen paremmin? Vaikka muu akupunktiohoito tapahtui lääkärin vastaanotolla hän sanoi, että hän voi laittaa korvaani pitkäaikaisen akupunktioneulan tupakanhimon estämiseksi. Sitä piti sitten painella aina kun teki tupakkaa mieli.
Toinen kikka, jonka itse kehitin. Kotimme parvekkeella oli ollut vedellä täytetty lasipurkki jonne käryävät tupakan tumpit laitettiin ja joka sitten joka kerta kannella suljettiin. Tupakan savuhan haisi vanhalle tupakkamiehelle houkuttelevalta. Itse asiassa se vieläkin haisee houkuttelevalta. Mutta tuo lasipurkki haisi kauhealta. Aloin haistella sitä joka kerta kun teki tupakkaa mieli. Se auttoi. Haju oli kuvottava eikä sen tupakka-vesi-uutteen ulkonäkökään mitään ruokahalua kiihottavaa ollut. Tehosi ainakin hetkellisesti. Eipä haistelun jälkeen tehnyt tupakka mieli.
Kerroin myöhemmin kikasta eräälle työtoverilleni, jonka vaimo on terveydenhoitaja ja pitää tupakanvierotusluentoja. Oli kuulemma hyvä lisä tupakanvierotusarsenaalissa.
Nyt olen ollut yli 6 vuotta täysin tupakoimatta. Läskejä kertyi vyötärölle aivan liikaa tupakoimattomuuden jälkeen.
Valitin eräälle lääkärille kerran, että mitä tämäkään on. Vaihdan yhden epäterveellisen (=tupakka) toiseen epäterveelliseen
(=liikalihavuus) elämäntapaan. Hän yritti hiukan minua lohduttaa ja vakuutti, että se on kuitenkin tupakointiin verrattuna vähemmän epäterveellinen.
En ole maistanut yhtään ainoaa tupakkaa aivoinfarktin jälkeen. Olen seurannut sivusta AA-liikettä ja sen periaatteita. Siellä korostetaan tietääkseni paljon sitä ensimmäisen ryypyn kohtalokkuutta. Alkoholi ei ole minulle ollut koskaan ongelma mutta olen oivaltanut, että tupakka oli.
Olin joskus havainnut miten tupakoimattomat ihmiset joskus ravintolassa ostivat tupakka-askin ja lankesivat polttamaan. Yhden, kaksi, ehkä koko illankin. Ja sitten seuraavana päivänä piti ”säästäväisenä” polttaa aski loppuun. Sitten kun aski loppui niin jatko tapahtuikin jo periaatteella: no vielä tämän päivän ja tuli ostettua jo toinen aski. Ja kierre oli valmis.
Alussa jännitti töihin mennessä entiset ns tupakkatauot. Oli ihan omituinen olo aina kun oli sopiva tauon paikka. Tupakalle menon sijasta käyskentelin käytävillä ja pihalla. Myös ensimmäinen ravintolakäynti tupakoivien työtovereiden seurassa tuntui etukäteen uhkaavalta. Siitäkin selvisin kunnialla. Sen verran voin toki tunnustaa, että kyllä ahnaasti haistelin tupakansavua. Mutta kun keuhkoni olivat jo tottuneet tupakattomuuteen seuraavan päivänä olo oli kyllä epämiellyttävä eikä se ollut pelkkää krapulaa. Nyttemmin en enää oikein viitsi haistellakaan tupakansavua, alkaa tehdä ihan pahaa hengityksessä.
Jaa, mistähän paheesta kirjoitan seuraavaksi? Vai aloitanko käsittelemään ns kuolemansyntejä?
Sain yli 6 vuotta sitten aivoinfarktin, mutta selvisin siitä melko pienin vaurioin takaisin työkuntoon. Jos alun alkaen lääkärit olisivat osanneet tehdä oireiden perusteella oikean diagnoosin olisivat vauriot jääneet vieläkin pienemmiksi. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, että vaikka aivohalvaus on yksi suurimpia kansansairauksia se ei oikein ole lääkärien hallinnassa, jos nyt mikään sairaus sitä voi ollakaan. Mutta jäljessä olemme olleet aivohalvauksien erikoishoidossa eurooppalaisesta hyvästä hoitokäytännöstä. Ja esimerkiksi aivoinfarkteissa niin tärkeän liuotushoidon saaminen pikaisesti on täysin riippuvaista missä päin tai missä kunnassa asut. Käsittääkseni Espoo (rikkaana kuntana) oli pitkään jäljessä muista Helsingin seudun kunnista liuotushoidossa. Tosin aivan viime aikoina tuntuu, että aivohalvauksiin erikoistuneita hoitokeskittymiä on vihdoinkin alettu perustaa ainakin suurille paikkakunnille.
Lääkärien mukaan tupakointi on merkittävä tekijä aivohalvauksissa.
Minun tupakointini loppui infarktikohtaukseen. Olen jälkeenpäin todennutkin rehellisesti, että ilman tuollaista ”kepillä opetusta” olisin tuskin kyennyt lopettamaan tupakointia. Niin kovana pidin riippuvuuttani ja/tai itseäni niin heikkona.
Olin 1 kk sairaalassa ja 3 kk toipumislomalla. Sairaalassa oli melko helppoa olla tupakoimatta. Toipumislomalla kävin akupunktiossa. Kun lääkärille valitin ja kerroin että muutamat sydäninfarktin läpikäyneet ystäväni olivat aluksi lopettaneet tupakoinnin, mutta sitten langenneet uudestaan jonkin ajan kuluttua. Fiksuja miehiä nämä molemmat tuntemani miehet. Miksi minä onnistuisin sen paremmin? Vaikka muu akupunktiohoito tapahtui lääkärin vastaanotolla hän sanoi, että hän voi laittaa korvaani pitkäaikaisen akupunktioneulan tupakanhimon estämiseksi. Sitä piti sitten painella aina kun teki tupakkaa mieli.
Toinen kikka, jonka itse kehitin. Kotimme parvekkeella oli ollut vedellä täytetty lasipurkki jonne käryävät tupakan tumpit laitettiin ja joka sitten joka kerta kannella suljettiin. Tupakan savuhan haisi vanhalle tupakkamiehelle houkuttelevalta. Itse asiassa se vieläkin haisee houkuttelevalta. Mutta tuo lasipurkki haisi kauhealta. Aloin haistella sitä joka kerta kun teki tupakkaa mieli. Se auttoi. Haju oli kuvottava eikä sen tupakka-vesi-uutteen ulkonäkökään mitään ruokahalua kiihottavaa ollut. Tehosi ainakin hetkellisesti. Eipä haistelun jälkeen tehnyt tupakka mieli.
Kerroin myöhemmin kikasta eräälle työtoverilleni, jonka vaimo on terveydenhoitaja ja pitää tupakanvierotusluentoja. Oli kuulemma hyvä lisä tupakanvierotusarsenaalissa.
Nyt olen ollut yli 6 vuotta täysin tupakoimatta. Läskejä kertyi vyötärölle aivan liikaa tupakoimattomuuden jälkeen.
Valitin eräälle lääkärille kerran, että mitä tämäkään on. Vaihdan yhden epäterveellisen (=tupakka) toiseen epäterveelliseen
(=liikalihavuus) elämäntapaan. Hän yritti hiukan minua lohduttaa ja vakuutti, että se on kuitenkin tupakointiin verrattuna vähemmän epäterveellinen.
En ole maistanut yhtään ainoaa tupakkaa aivoinfarktin jälkeen. Olen seurannut sivusta AA-liikettä ja sen periaatteita. Siellä korostetaan tietääkseni paljon sitä ensimmäisen ryypyn kohtalokkuutta. Alkoholi ei ole minulle ollut koskaan ongelma mutta olen oivaltanut, että tupakka oli.
Olin joskus havainnut miten tupakoimattomat ihmiset joskus ravintolassa ostivat tupakka-askin ja lankesivat polttamaan. Yhden, kaksi, ehkä koko illankin. Ja sitten seuraavana päivänä piti ”säästäväisenä” polttaa aski loppuun. Sitten kun aski loppui niin jatko tapahtuikin jo periaatteella: no vielä tämän päivän ja tuli ostettua jo toinen aski. Ja kierre oli valmis.
Alussa jännitti töihin mennessä entiset ns tupakkatauot. Oli ihan omituinen olo aina kun oli sopiva tauon paikka. Tupakalle menon sijasta käyskentelin käytävillä ja pihalla. Myös ensimmäinen ravintolakäynti tupakoivien työtovereiden seurassa tuntui etukäteen uhkaavalta. Siitäkin selvisin kunnialla. Sen verran voin toki tunnustaa, että kyllä ahnaasti haistelin tupakansavua. Mutta kun keuhkoni olivat jo tottuneet tupakattomuuteen seuraavan päivänä olo oli kyllä epämiellyttävä eikä se ollut pelkkää krapulaa. Nyttemmin en enää oikein viitsi haistellakaan tupakansavua, alkaa tehdä ihan pahaa hengityksessä.
Jaa, mistähän paheesta kirjoitan seuraavaksi? Vai aloitanko käsittelemään ns kuolemansyntejä?
21.6.2007
Alkoholin vaikutus aivoihin
Muistan lapsena lukeneeni "Koululaisen muistikirja" nimistä kirjasta. Se oli Pikku Jättiläisen ja myöhemmin Anteri Vipusen rinnalla eräitä mielitietokirjojani.
Sieltä löytyi Thomas Alva Edisonin mietelause "Alkoholi on samaa aivoille kuin hiekka laakereille". Sanonta teki alle 10 vuotiaaseen pikkupoikaan vaikutuksen vaikka ei minusta koskaan mitään raivoraitista tullut. Opin lapsuuden kodissani jo joskus 13 v ikäisenä kohtuullisen sivistyneet juomatavat vaikka joskus poikamiesvuosina osasin "rillutellakin", ikävä kyllä joskus vielä vakiintuneena ukkomiehenäkin.
Vaihdettuani ammattia 70-80 lukujen vaihteessa intohimoiseksi nörtiksi (nimitys keksittiin kyllä vasta myöhemmin) ja koodariksi ja keskioluen vapauduttua muistan havahtuneeni vahingossa tekemääni testiin:
Tein siihen aikaa töitä kotitoimistossani. Oli ollut kuuma kesäpäivä ja kiireinen asiakasprojekti työn alla. Olin intensiivisesti uppoutuneena ohjelmoimaan tietokoneohjelmaa mutta kuumuuden johdosta kävelin keittiöön jääkaapille, avasin keskiolutpullon ja jatkoin työskentelyä. Pullon loputtua havahduin jotenkin ihmettelemään, että ohjelmoinnista ei oikein tuntunut tulevan mitään. Ajatukseni pysähtyivät koko ajan samoihin kohtiin ohjelmakoodissa ja kun yritin mielessäni miettiä jotain ohjelman rakenteeseen liittyvää huomasin hetken kuluttua kohtuullisenkin ajatuksen katkeavan kesken ja koko ajatuskulun joutui alottamaan alusta. Selvin päin aivan tavanomaisia juttuja siis.
Olinhan minä jo aikaisemmin ymmärtänyt että humalassa alkavat aivotoiminnot hidastua ja ainakin meillä miehillä aivoissa alkaa pyöriä vain ne yhdet ja samat naissukupuoleen liittyvät jutut ;)
Mutta että jo yksi keskiolutpullo riitti hidastamaan aivotoimintoja tuolla tavoin oli minulle suuri yllätys. En väitä koskaan muutenkaan olleeni mikään isoja alkoholiannoksia kestävä mutta en minä koskaan aikaisemmin ollut havainnut yhden alkoholiannoksen noin dramaattista vaikutusta muissa tehtävissä. Kyllähän edelleenkin yhden keskiolutpullon juomista pidetään kohtuullisena määränä astua vielä auton rattiin.
Liekö juomisen seuraus sitten ohjelmoijan flow kokemuksille vastakohtainen psyykkinen entropia?
Sieltä löytyi Thomas Alva Edisonin mietelause "Alkoholi on samaa aivoille kuin hiekka laakereille". Sanonta teki alle 10 vuotiaaseen pikkupoikaan vaikutuksen vaikka ei minusta koskaan mitään raivoraitista tullut. Opin lapsuuden kodissani jo joskus 13 v ikäisenä kohtuullisen sivistyneet juomatavat vaikka joskus poikamiesvuosina osasin "rillutellakin", ikävä kyllä joskus vielä vakiintuneena ukkomiehenäkin.
Vaihdettuani ammattia 70-80 lukujen vaihteessa intohimoiseksi nörtiksi (nimitys keksittiin kyllä vasta myöhemmin) ja koodariksi ja keskioluen vapauduttua muistan havahtuneeni vahingossa tekemääni testiin:
Tein siihen aikaa töitä kotitoimistossani. Oli ollut kuuma kesäpäivä ja kiireinen asiakasprojekti työn alla. Olin intensiivisesti uppoutuneena ohjelmoimaan tietokoneohjelmaa mutta kuumuuden johdosta kävelin keittiöön jääkaapille, avasin keskiolutpullon ja jatkoin työskentelyä. Pullon loputtua havahduin jotenkin ihmettelemään, että ohjelmoinnista ei oikein tuntunut tulevan mitään. Ajatukseni pysähtyivät koko ajan samoihin kohtiin ohjelmakoodissa ja kun yritin mielessäni miettiä jotain ohjelman rakenteeseen liittyvää huomasin hetken kuluttua kohtuullisenkin ajatuksen katkeavan kesken ja koko ajatuskulun joutui alottamaan alusta. Selvin päin aivan tavanomaisia juttuja siis.
Olinhan minä jo aikaisemmin ymmärtänyt että humalassa alkavat aivotoiminnot hidastua ja ainakin meillä miehillä aivoissa alkaa pyöriä vain ne yhdet ja samat naissukupuoleen liittyvät jutut ;)
Mutta että jo yksi keskiolutpullo riitti hidastamaan aivotoimintoja tuolla tavoin oli minulle suuri yllätys. En väitä koskaan muutenkaan olleeni mikään isoja alkoholiannoksia kestävä mutta en minä koskaan aikaisemmin ollut havainnut yhden alkoholiannoksen noin dramaattista vaikutusta muissa tehtävissä. Kyllähän edelleenkin yhden keskiolutpullon juomista pidetään kohtuullisena määränä astua vielä auton rattiin.
Liekö juomisen seuraus sitten ohjelmoijan flow kokemuksille vastakohtainen psyykkinen entropia?
18.6.2007
Ekshibitionismi
En oikein tiedä mitä tarpeita tällainen blogin kirjoittaminen palvelee. Ekshibitionismiäkö? En tiedä miksi sitä muut tekevät kun en oikein tiedä miksi sitä itsekään teen.
Alun perin olin ajatellut kirjoittaa tietoteknikkaan liittyvistä asioista, mutta sitten oivalsin, että ne saattaisivat liikaa tangeerata työasioitani. Eikä niden paljastaminen julkisesti olisi välttämättä kaikilta osin ehkä ollut sopivaa ja joskus olisi saattanut vahingossa lipsahtaa joukkoon työnantajan yrityssalaisuuksiksi katsomia asioita.
Mutta vaikka näitä nettipäiväkirjoiksikin sanotaan en ainakaan minä näihin mitään järisyttävän intiimejä paljastuksia viitsisi kirjoittaa vaikka joskus jopa mieli saattaisi tehdäkin erityisesti tällä hetkellä avioeroasioita pohtiessani. Kyllä jonkinlainen julkisivu on "ekshibitionistilläkin" oltava.
Alun perin olin ajatellut kirjoittaa tietoteknikkaan liittyvistä asioista, mutta sitten oivalsin, että ne saattaisivat liikaa tangeerata työasioitani. Eikä niden paljastaminen julkisesti olisi välttämättä kaikilta osin ehkä ollut sopivaa ja joskus olisi saattanut vahingossa lipsahtaa joukkoon työnantajan yrityssalaisuuksiksi katsomia asioita.
Mutta vaikka näitä nettipäiväkirjoiksikin sanotaan en ainakaan minä näihin mitään järisyttävän intiimejä paljastuksia viitsisi kirjoittaa vaikka joskus jopa mieli saattaisi tehdäkin erityisesti tällä hetkellä avioeroasioita pohtiessani. Kyllä jonkinlainen julkisivu on "ekshibitionistilläkin" oltava.
Arto Kytöhonka
Eräs työtoverini seurusteli 1970-luvulla runoilija-kirjailija Arto Kytöhongan kanssa. Arto oli uskomattoman hyvä tyyppi ja me ystävystyimme ajan myötä.
Arto taisi olla ensimmäinen kirjailija joka hankki tietokoneen tekstinkäsittelyyn jo 1980 alkuvuosina. En ole kuullut kenestäkään muusta kirjailijasta jolla jo niin aikaisin olisi ollut tietokone työvälineenään.
Olin varmaan osasyyllinen Arton tietokonehankintaan. Olin itse "hurahtanut" tietokoneisiin 1970-luvun loppupuolella ohjelmoitavien taskulaskimien ja ensimmäisten mikrotietokoneiden myötä. Itse asiassa vaihdoin kokonaan ammattia 33 vuotiaana, kun takanani oli jo n 18 v pitkä ura matkailualalla. Nyt olen kohta 30 vuota elättänyt itseni tavalla tai toisella tietokoneiden piirissä.
Vanhin tyttäreni oli opettelemassa luovaa kirjoittamista Mikkelin lähellä Otavan opistolla Arton vetämällä kirjoittajakurssilla. Kävin katsomassa tytärtäni siellä ja hehkutin samalla Artolle juuri markkinoille ilmestynyttä kannettavaa (oikeammin siihen aikaan raahattavaa) Osborne tietokonetta, sen ajan 8-bittisellä Z80 prosessorilla ja CP/M "standardi"-käyttöjärjestelmällä. Ja heitin ilmaan ajatuksen miten helppoa kirjoittaminen, oikolukeminen ja korjaaminen oli kun käytössä oli tekstinkäsittelyjärjestelmä. Tässä tapauksessa sen sain vielä tietokoneen mukana, sillä Adam Osborne oli keksinyt paketoida tietokoneen hintaan mukaan erilaisia hyötyohjelmia. Tekstinkäsittelyyn oli sen ajan ehdoton ykkösohjelma Wordstar. Taulukkolaskentaan oli käytössä ensimmäisen Visicalc taulukkolaskentaohjelman klooni Supercalc. Taisi relaatiotietokantanakin olla mukana Dbase II.
Takaisin Artoon. Arto asui siihen aikaan Hikiällä, Riihimäen lähellä vanhalla koululla ja minä noin
Olin aivan järkyttynyt. Mies oli mennyt kauppaan ja ostanut noin vain tietokoneen kun olin hänelle sellaista innosta 1/2 tuntia pikavisiitin aikana hehkuttanut. Sain hirveän omantunnon pistoksen ja tunsin hirveää vastuuta, että olin houkutellut kaveria panemaan käytetyn pikkuauton hinnan tietokoneeseen eikä mies tiennyt miten sitä käytetään. Oli vain luottanut kaverinsa puheisiin.
Siitä alkoi muutaman vuoden pituinen kauko-ohjattu intensiiviopetus ja ohjaus. Siihen aikaan kaukopuhelut lankapuhelimella maksoivat lähes kymmenkertaisesti tämän päivän matkapuhelujen hinnan. Kyllä siinä meidän molempien puhelinlaskut kasvoivat.
Koirakonsultti
Eräs työtoverini puhui kerran koirakonsultista ja olin aivan äimänä mikä se sellainen on. Nimitys oli minusta niin hauska että halusin selvityksen mistä oli kyse.
No sehän tarkoitti sellaista asetelmaa, että koiranomistajalla on ongelma. Hän lähtee iltalenkille koiran kanssa ja alkaa puhua ongelmaa mukana olevalle koiralle. Ja kas kummaa. Lenkin päätyttyä koiran kanssa keskusteltu ongelmakin on huomattavasti selvinnyt.
Olen usein havainnut samanlaisen mekanismin vaikka en olekaan koiranomistaja. Kun keskustelen jostain ongelmasta, kuvaan ongelmaa keskustelukumppanilleni ja yhtäkkiä jossain vaiheessa ongelman ratkaisu alkaa hahmottua päässä. Eikä keskustelukumppanini koiran tavoin ole muuta tehnyt kuin hiljaa tai nyökyttäen kuunnellut.
Miten musiikkimaku muuttuu
Sain lapsuudenkodissani kuulla paljon klassista musiikkia. Vanhempani olivat oopperoiden ja baletin ystäviä ja kävin jo lapsena usein heidän kanssaan myös Bulevardilla oopperassa. Ja olihan lisäksi tätini mies oopperassa balettimestarina. Aika paljon sain myös kuulla venäläistä kansan musiikkia ja siihen elimellisesti nivoutuvaa venäläistä ja balkanilaista mustalaismusiikkia. Kävimme usein perheemme kanssa myös kuuntelemassa neuvostoliittolaisten estraditaitelijoiden konsertteja.
Helsingin saksalaisessa koulussa oli korkealuokkainen musiikin opetus ja osallistuin myös koulun korkealuokkaiseen nokkahuiluorkesteriin. Soitimme aika paljon puupuhaltimille sovitettua barokki musiikkia. Ne jotka halveksivat nokkahuiluja koululasten leluina ovat väärässä. Ehkä kapea-alainen mutta hieno soitin pienehköille kamarimusiikkikokooonpanoille.
Jossain vaiheessa aloin laajentaa musiikkimakuani ja ryhdyin mm lukioaikana kuuntelemaan orkesterimusiikkia kiitos äärettömän innostavan musiikinopettajan, joka piti meille lukiolaisille vapaaehtoisia musiikin tunteja jossa kuuntelimme paljon musiikkinäytteitä ja keskustelimme. Mozart alkoi avautua minulle lukioaikana.
Eräs flamenco-tanssia harrastava ystäväni sai minut innostumaan flamencosta ja eräs Kreikkaan hullaantunut työtoveri sai innostumaan myös kreikkalaisesta musiikista. Osansa siinä varmaan teki Zorbas elokuva ja Mikis Theodorakiksen solistina esiintynyt Arja Saijonmaa.
Erilainen etno- ja maailmanmusiikki alkoi kiinnostaa. Balkanin ja keski-Aasian tulisten rytmien lisäksi laajensin kokemuspiiriäni intialaisiin ragaksiin (taipuuko sana ragas näin?) ja afrikkalaiseen musiikkiin. Ja kuubalaiset ja etelä-amerikkalaiset kappaleetkin tarttuivat. Suomalainen (taitaa siellä olla kai jo senegalilaisia yms mukana) Piirpauke kolahti aikoinaan minuun kovasti. Ja kotimainen Värttinäkin tuntui svengaavalta. Marketta Saarinen niminen (turkulainen?) laulajatar nauhoitti muutamia jännän eksoottisia kappaleita mutta ne taisivat jäädä hänen lyhyen uransa ainoiksi.
Jazziin en koskaan oikein ole saanut tuntumaa. Django Reinhardtin ja vastaavaa mustalaisjazzia lukuun ottamatta.
Viimeaikoina olen kuunnellut paljon fadoa, juutalaista klezmer musiikkia, turkkilaista ja arabialaista ja heavy rock musiikissa minusta tuli tyttäreni kautta jo useita vuosia sitten Nightwishin ystävä.
Ja monen muun tavoin olen pitänyt aina myös Juice Leskisen, Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon kantaaottavista lauluista. Saman henkisiä, usein verhotusti kantaa ottavia lauluja esitti myös venäläinen Vladimir Vysotski.
Itse asiassa kun tässä tarkastelee tuota luetteloa niin voisi helpommin jo luetella mistä en suuremmin ole pitänyt. Rikhard Wagner ja Gustav Mahler ovat olleet vaikeita ymmärtää. Sibeliuksen musiikkiin laajemmin sisäänpääsy kesti hetken mutta onnistui.
Samoin suurin osa nykysäveltäjistä Prokofjevin, Shostakovitshin ja Stravinskin jälkeen - minulle käsittämätöntä. Jaa, poikkeuksina eestiläinen Arvo Pärt, jonka muuten tapasin kerran Eestissä yhteisten tuttujemme välityksellä ja venäläinen Alfred Schnittke. Kotimaisista nykysäveltäjistä havaitsin kerran yllättäen Pehr-Henrik Nordgrenin sävelkielen puhuttelevan vaikka hänen sävellyksiään aika vähän kuulee.
Olen käyttänyt musiikkia myös oman mielialani kohentajana. Musiikki on oivallista sielun ravintoa. Ainakin minulla toimii. Mozartin Requiemin kun kuuntelen keskittyneesti kerran läpi olen kuin uudestisyntynyt.
Helsingin saksalaisessa koulussa oli korkealuokkainen musiikin opetus ja osallistuin myös koulun korkealuokkaiseen nokkahuiluorkesteriin. Soitimme aika paljon puupuhaltimille sovitettua barokki musiikkia. Ne jotka halveksivat nokkahuiluja koululasten leluina ovat väärässä. Ehkä kapea-alainen mutta hieno soitin pienehköille kamarimusiikkikokooonpanoille.
Jossain vaiheessa aloin laajentaa musiikkimakuani ja ryhdyin mm lukioaikana kuuntelemaan orkesterimusiikkia kiitos äärettömän innostavan musiikinopettajan, joka piti meille lukiolaisille vapaaehtoisia musiikin tunteja jossa kuuntelimme paljon musiikkinäytteitä ja keskustelimme. Mozart alkoi avautua minulle lukioaikana.
Eräs flamenco-tanssia harrastava ystäväni sai minut innostumaan flamencosta ja eräs Kreikkaan hullaantunut työtoveri sai innostumaan myös kreikkalaisesta musiikista. Osansa siinä varmaan teki Zorbas elokuva ja Mikis Theodorakiksen solistina esiintynyt Arja Saijonmaa.
Erilainen etno- ja maailmanmusiikki alkoi kiinnostaa. Balkanin ja keski-Aasian tulisten rytmien lisäksi laajensin kokemuspiiriäni intialaisiin ragaksiin (taipuuko sana ragas näin?) ja afrikkalaiseen musiikkiin. Ja kuubalaiset ja etelä-amerikkalaiset kappaleetkin tarttuivat. Suomalainen (taitaa siellä olla kai jo senegalilaisia yms mukana) Piirpauke kolahti aikoinaan minuun kovasti. Ja kotimainen Värttinäkin tuntui svengaavalta. Marketta Saarinen niminen (turkulainen?) laulajatar nauhoitti muutamia jännän eksoottisia kappaleita mutta ne taisivat jäädä hänen lyhyen uransa ainoiksi.
Jazziin en koskaan oikein ole saanut tuntumaa. Django Reinhardtin ja vastaavaa mustalaisjazzia lukuun ottamatta.
Viimeaikoina olen kuunnellut paljon fadoa, juutalaista klezmer musiikkia, turkkilaista ja arabialaista ja heavy rock musiikissa minusta tuli tyttäreni kautta jo useita vuosia sitten Nightwishin ystävä.
Ja monen muun tavoin olen pitänyt aina myös Juice Leskisen, Irwin Goodmanin ja Jaakko Tepon kantaaottavista lauluista. Saman henkisiä, usein verhotusti kantaa ottavia lauluja esitti myös venäläinen Vladimir Vysotski.
Itse asiassa kun tässä tarkastelee tuota luetteloa niin voisi helpommin jo luetella mistä en suuremmin ole pitänyt. Rikhard Wagner ja Gustav Mahler ovat olleet vaikeita ymmärtää. Sibeliuksen musiikkiin laajemmin sisäänpääsy kesti hetken mutta onnistui.
Samoin suurin osa nykysäveltäjistä Prokofjevin, Shostakovitshin ja Stravinskin jälkeen - minulle käsittämätöntä. Jaa, poikkeuksina eestiläinen Arvo Pärt, jonka muuten tapasin kerran Eestissä yhteisten tuttujemme välityksellä ja venäläinen Alfred Schnittke. Kotimaisista nykysäveltäjistä havaitsin kerran yllättäen Pehr-Henrik Nordgrenin sävelkielen puhuttelevan vaikka hänen sävellyksiään aika vähän kuulee.
Olen käyttänyt musiikkia myös oman mielialani kohentajana. Musiikki on oivallista sielun ravintoa. Ainakin minulla toimii. Mozartin Requiemin kun kuuntelen keskittyneesti kerran läpi olen kuin uudestisyntynyt.
Venäläinen sielu
Sunnuntaina 17.6. tuli televisiosta kiinnostava henkilökuva venäläisestä trubaduurista Juri Shevtshukista, Pietarin musta koira DDT yhtyeestä.
Mies kirjoittaa itse kantaaottavien laulujensa sanat ja jos koko yhtye ei ole esiintymässä niin säestää itseään kitaralla. Häntä onkin sanottu legendaarisen Vladimir Vysotskin manttelinperijäksi. Hirveän tunnettu Vysotski ei koskaan tainnut Suomessa vaikka Mika ja Turkka Mali suomeksi Vysotskin kappaleita olivat julkaisseetkin. Niille, jotka eivät Vysotskista tiedä paljoakaan voisi jotenkin hahmotta, että hän oli näyttelijä-runoilija-laulajana eräänlainen Vesa-Matti Loirin, Juice Leskisen, Irvin Goodmanin ja Jaakko Tepon yhdistelmä ja aivan yhtä rakastettu ja palvottu kansan keskuudessa kun nämä suomalaiset kollegansa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Vysotski
http://www.vysotskinystavat.net/
Juri Shevtshuk ehti jo Neuvostovallan aikana kokea sen aikaista mielipidevainoa. Silloinhan ei poikkipuolista sanaa hyväksytty virallisesti ja esittäjiä vainottiin. Ja kansa rakasti maan alaisia sankareitaan.
Tuli tästä mieleeni se mystinen ja legendaarinen venäläinen sielu – en minä tiedä onko sitä ylipäänsä edes olemassa mutta aina siitä kuitenkin jotain kirjoitetaan
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/Puheenvuorot/puheenvuoro_2006-07-31.htm
http://www.kolumbus.fi/kari.klemela/perivena.htm
http://www.suomussalmenlukio.fi/kesseli/kesseliweb/venaja/millaisia/index.html
Jokainen voi tietenkin suhtautua tällaisiin myytteihin omalla tavallaan, uskoa tai olla uskomatta. Mutta kyllä niissä jotain perää on oltava. Ihan samalla tavoin kuin meillä ymmärretään eri suomalaisten heimojen erilaisuutta. Yli 20 vuotta Savossa asuneena puolihämäläisena olen kokemuksesta aivan vakuuttunut, että savolaiset pääsääntöisesti ovat juuri maineensa mukaisia.
Sitä en mene arvioimaan olisiko toinen parempi toista. Usein ulkomailta palattuani huomaan kaiken kaikkiaan arvostavani suomalaisuutta suunnattomasti. Kaikesta Eurooppa-hypestä huolimatta Suomen kansan perusolemus on edelleen terveesti suomalainen.
Mutta venäläisessä sielussa on myös jotain kiehtovaa. Ehkä sitä puolivenäläisenä on minussakin _)
Mies kirjoittaa itse kantaaottavien laulujensa sanat ja jos koko yhtye ei ole esiintymässä niin säestää itseään kitaralla. Häntä onkin sanottu legendaarisen Vladimir Vysotskin manttelinperijäksi. Hirveän tunnettu Vysotski ei koskaan tainnut Suomessa vaikka Mika ja Turkka Mali suomeksi Vysotskin kappaleita olivat julkaisseetkin. Niille, jotka eivät Vysotskista tiedä paljoakaan voisi jotenkin hahmotta, että hän oli näyttelijä-runoilija-laulajana eräänlainen Vesa-Matti Loirin, Juice Leskisen, Irvin Goodmanin ja Jaakko Tepon yhdistelmä ja aivan yhtä rakastettu ja palvottu kansan keskuudessa kun nämä suomalaiset kollegansa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Vysotski
http://www.vysotskinystavat.net/
Juri Shevtshuk ehti jo Neuvostovallan aikana kokea sen aikaista mielipidevainoa. Silloinhan ei poikkipuolista sanaa hyväksytty virallisesti ja esittäjiä vainottiin. Ja kansa rakasti maan alaisia sankareitaan.
Tuli tästä mieleeni se mystinen ja legendaarinen venäläinen sielu – en minä tiedä onko sitä ylipäänsä edes olemassa mutta aina siitä kuitenkin jotain kirjoitetaan
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/Puheenvuorot/puheenvuoro_2006-07-31.htm
http://www.kolumbus.fi/kari.klemela/perivena.htm
http://www.suomussalmenlukio.fi/kesseli/kesseliweb/venaja/millaisia/index.html
Jokainen voi tietenkin suhtautua tällaisiin myytteihin omalla tavallaan, uskoa tai olla uskomatta. Mutta kyllä niissä jotain perää on oltava. Ihan samalla tavoin kuin meillä ymmärretään eri suomalaisten heimojen erilaisuutta. Yli 20 vuotta Savossa asuneena puolihämäläisena olen kokemuksesta aivan vakuuttunut, että savolaiset pääsääntöisesti ovat juuri maineensa mukaisia.
Sitä en mene arvioimaan olisiko toinen parempi toista. Usein ulkomailta palattuani huomaan kaiken kaikkiaan arvostavani suomalaisuutta suunnattomasti. Kaikesta Eurooppa-hypestä huolimatta Suomen kansan perusolemus on edelleen terveesti suomalainen.
Mutta venäläisessä sielussa on myös jotain kiehtovaa. Ehkä sitä puolivenäläisenä on minussakin _)
17.6.2007
Paikallisesta sopimisesta
Viime aikoina puhutaan ja kirjoitetaan yhä useammin miten tärkeää olisi, että työpaikoilla voitaisiin sopia paikallisesti.
Olen ollut lähes 50 vuotta työelämässä. Olen nähnyt jos jonkinlaisia johtajia.
Viime aikoina tuntuu aivan kuin kvartaalitalouden elämänarvoikseen sisäistäneet saneeraajiksi itseään kutsuvat johtajat olisivat lisääntyneet. He puhuvat usein juhlapuheissa miten henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara mutta käytännön teot ovat kaukana juhlapuheista. Ei ihmiset tyhmiä ole.
Joskus tuntuu että nämä itseään huippujohtajiksi kuvittelevat pitävätkin työntekijöitä vain koneiden kaltaisina korvattavina tuotannontekijöinä. Kyllä ihmiset sain aistivat ja sellaisilla työpaikoilla työnantaja työntekijä vastakkainasettelu on arkipäivää. Ja kyllä siinä kaikki aseet ovat työnantajalla.
Kauppalehden Pressossa oli lauantaina 16.06.2007 juttu otsikolla ”Kaikki maailman työnantajat ja duunarit: Sopikaa paikallisesti” Ja sitten ingressissä täsmennystä:
”Yhteiset tavoitteet, vahva luottamus ja hyvä tiedonkulku. Siinä avaimet paikalliseen sopimiseen. Kolme kokenutta pääluottamusmiestä kertoo, miten homma toimii.”
Mutta haluaako suuret saneeraajajohtajat kuunnella? Eihän valtansa täyteydessä rypevät pönäkät öykkärit voi ottaa neuvoja vastaan joltain pääluottamusmiehiltä.
Vahva luottamus syntyy vain luottamusta lisäävillä teoilla ja sen rakentamisessa puolin ja toisin voi mennä aikaa. Sen sijaan luottamuksen voi menettää nopeasti. Tiedän yritysjohtajia jotka kuvittelevat nauttivansa henkilökuntansa luottamusta pelkästään asemastaan johtuen eivätkä oivalla että siihen vaaditaan tekojakin.
Johdon ja henkilöstön luottamus syntyy pidemmän yhteisen taipaleen myötä. Olen ollut muutamassa sellaisessa yrityksessä mukana eri tehtävissä ja molemmin puolin, sekä työntekijänä että työnantajana.
Hyvä tiedonkulku oli yksi noista lehtikirjoituksen mainitsemista edellytyksistä paikalliselle sopimiselle. Siinäkin aivan liian monessa yrityksessä noudatetaan klassista periaatetta:”Paska virtaa alaspäin” . Tieto kulkee vain yhteen suuntaan ja sekin on tarkkaan valvottua aivan kuin olisi kyse jostain tarkkaan ohjatusta näytelmästä. Todelliselle keskustelulle ja vuorovaikutukselle ei ole tilaa. Johtoporras edellyttää monasti nöyrää jees-mentalitettia henkilökunnalta ja kaikki eri mieltä olevat ovat vain häiriötekijöitä, joista pitää nopeasti päästä eroon.
Oma kokemukseni on ollut juuri päinvastainen: hankalimmat, eri asioita kyseenalaistavat tyypit ovat usein olleet kaikkein parhaimpia esimerkiksi luovien ratkaisujen löytämisessä. Jees ihmiset toteuttavat mukisematta yritysjohdon tyhmimmätkin päähänpistot. Kas kun yritysjohtajatkin voivat erehtyä, moni ei vaan sitä itse ymmärrä tai myönnä. Olen eräälle johtajalle joutunutkin kerran näsäviisaasti sanomaan, että oikeiden ratkaisujen kriteeri ei voi olla pelkästään päätöksen tehneen lompakon paksuus. Aivan liian paljon on johtajia, jotka kuvittelevat korkeamman aseman takaavan paremmat päätökset tai suuremman asiantuntemuksen.
Muistan uraltani erää suurta liikkeenjohtaja leikkineen palkkatyö-toimitusjohtajan. Hän tuli entisen poispotkitun toimitusjohtajan tilalle omistaja-emoyhtiöstä. Hän oli omasta mielestään hyvin avoin henkilöstölle ja sen merkiksi hän piti aina työhuoneensa oven auki. Hän myös julisti, että kuka tahansa työntekijä saattoi milloin tahansa tulla hänen luokseen kun ovi on auki. Yrityksessä taisi siihen aikaan olla yli sata työntekijää. No eihän kukaan siitä ovesta rohjennut astua. Huvittavinta oli tämän toimitusjohtajan tästä vetämät johtopäätökset: Jos kukaan ei tule siitä ovesta kertomaan ongelmia ei yrityksessä voi olla ongelmia. O sancta simplicitas - Voi pyhä yksinkertaisuus http://fi.wikipedia.org/wiki/O_sancta_simplicitas.
Kyllä olisi kirveellä töitä monessa yrityksessä.
Itse olen ollut töissä yrityksessä jossa työntekijät ja yrityksen johto kykenivät sopimaan peräti tilapäisestä palkkojen alennuksesta pelastaakseen yhdessä työpaikkansa, eli irtisanomisten sijasta yrityksen johto valitsi palkkojen alennuksen. Se onnistui kun yrityksen johdon ja työntekijöiden välillä vallitsi luja keskinäinen luottamus. Kaikki tiesivät ja luottivat, että heti kun tilanne paranee palautetaan palkat ja edut vähintäänkin entiselle tasolle. Arvatkaa miten kävi?
Meni jonkin aikaa ennen kuin kehitys saatiin taas oikeille raiteille. Mutta heti kun se saatiin maksettiin korvaukset henkilöstölle takaisin korkojen kera.
Arvatkaa vielä uudestaan lisäsikö tämä vielä entisestään yrityksen johdon ja henkilöstön keskinäistä luottamusta?
Olen ollut lähes 50 vuotta työelämässä. Olen nähnyt jos jonkinlaisia johtajia.
Viime aikoina tuntuu aivan kuin kvartaalitalouden elämänarvoikseen sisäistäneet saneeraajiksi itseään kutsuvat johtajat olisivat lisääntyneet. He puhuvat usein juhlapuheissa miten henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara mutta käytännön teot ovat kaukana juhlapuheista. Ei ihmiset tyhmiä ole.
Joskus tuntuu että nämä itseään huippujohtajiksi kuvittelevat pitävätkin työntekijöitä vain koneiden kaltaisina korvattavina tuotannontekijöinä. Kyllä ihmiset sain aistivat ja sellaisilla työpaikoilla työnantaja työntekijä vastakkainasettelu on arkipäivää. Ja kyllä siinä kaikki aseet ovat työnantajalla.
Kauppalehden Pressossa oli lauantaina 16.06.2007 juttu otsikolla ”Kaikki maailman työnantajat ja duunarit: Sopikaa paikallisesti” Ja sitten ingressissä täsmennystä:
”Yhteiset tavoitteet, vahva luottamus ja hyvä tiedonkulku. Siinä avaimet paikalliseen sopimiseen. Kolme kokenutta pääluottamusmiestä kertoo, miten homma toimii.”
Mutta haluaako suuret saneeraajajohtajat kuunnella? Eihän valtansa täyteydessä rypevät pönäkät öykkärit voi ottaa neuvoja vastaan joltain pääluottamusmiehiltä.
Vahva luottamus syntyy vain luottamusta lisäävillä teoilla ja sen rakentamisessa puolin ja toisin voi mennä aikaa. Sen sijaan luottamuksen voi menettää nopeasti. Tiedän yritysjohtajia jotka kuvittelevat nauttivansa henkilökuntansa luottamusta pelkästään asemastaan johtuen eivätkä oivalla että siihen vaaditaan tekojakin.
Johdon ja henkilöstön luottamus syntyy pidemmän yhteisen taipaleen myötä. Olen ollut muutamassa sellaisessa yrityksessä mukana eri tehtävissä ja molemmin puolin, sekä työntekijänä että työnantajana.
Hyvä tiedonkulku oli yksi noista lehtikirjoituksen mainitsemista edellytyksistä paikalliselle sopimiselle. Siinäkin aivan liian monessa yrityksessä noudatetaan klassista periaatetta:
Oma kokemukseni on ollut juuri päinvastainen: hankalimmat, eri asioita kyseenalaistavat tyypit ovat usein olleet kaikkein parhaimpia esimerkiksi luovien ratkaisujen löytämisessä. Jees ihmiset toteuttavat mukisematta yritysjohdon tyhmimmätkin päähänpistot. Kas kun yritysjohtajatkin voivat erehtyä, moni ei vaan sitä itse ymmärrä tai myönnä. Olen eräälle johtajalle joutunutkin kerran näsäviisaasti sanomaan, että oikeiden ratkaisujen kriteeri ei voi olla pelkästään päätöksen tehneen lompakon paksuus. Aivan liian paljon on johtajia, jotka kuvittelevat korkeamman aseman takaavan paremmat päätökset tai suuremman asiantuntemuksen.
Muistan uraltani erää suurta liikkeenjohtaja leikkineen palkkatyö-toimitusjohtajan. Hän tuli entisen poispotkitun toimitusjohtajan tilalle omistaja-emoyhtiöstä. Hän oli omasta mielestään hyvin avoin henkilöstölle ja sen merkiksi hän piti aina työhuoneensa oven auki. Hän myös julisti, että kuka tahansa työntekijä saattoi milloin tahansa tulla hänen luokseen kun ovi on auki. Yrityksessä taisi siihen aikaan olla yli sata työntekijää. No eihän kukaan siitä ovesta rohjennut astua. Huvittavinta oli tämän toimitusjohtajan tästä vetämät johtopäätökset: Jos kukaan ei tule siitä ovesta kertomaan ongelmia ei yrityksessä voi olla ongelmia. O sancta simplicitas - Voi pyhä yksinkertaisuus http://fi.wikipedia.org/wiki/O_sancta_simplicitas.
Kyllä olisi kirveellä töitä monessa yrityksessä.
Itse olen ollut töissä yrityksessä jossa työntekijät ja yrityksen johto kykenivät sopimaan peräti tilapäisestä palkkojen alennuksesta pelastaakseen yhdessä työpaikkansa, eli irtisanomisten sijasta yrityksen johto valitsi palkkojen alennuksen. Se onnistui kun yrityksen johdon ja työntekijöiden välillä vallitsi luja keskinäinen luottamus. Kaikki tiesivät ja luottivat, että heti kun tilanne paranee palautetaan palkat ja edut vähintäänkin entiselle tasolle. Arvatkaa miten kävi?
Meni jonkin aikaa ennen kuin kehitys saatiin taas oikeille raiteille. Mutta heti kun se saatiin maksettiin korvaukset henkilöstölle takaisin korkojen kera.
Arvatkaa vielä uudestaan lisäsikö tämä vielä entisestään yrityksen johdon ja henkilöstön keskinäistä luottamusta?
Kielitaidosta ja koulutuksesta
Nyt 55 vuotta myöhemmin isäni sanat soivat vieläkin korvissani: ”Sitten aikuisena sinä puhut mitä kieliä haluat etkä vain niitä kieliä mitä osaat”.
En oikein koskaan saanut selvää mahdollisista muista syistä mutta ehkä venäläisillä emigranteilla oli joku kunnioittava suhtautuminen preussilaiseen kasvatukseen, koska minun mielestäni Helsingin saksalaisessa koulussa venäläisten emigranttienlapset tuntuivat olevan kovasti yliedustettuja.
Ja aika erikoista oli, että pari serkkuani kävi ranskalaista koulua ja yksi serkku venäläistä koulua ja sitten jotain muita emigranttiperheiden lapsia vielä englantilaistakin koulua.
Isä oli oikeassa kuten monessa muussakin asiassa. Kielitaito ja muu koulutus on pääomaa, joka kulkee aina mukanasi olet missä tahansa ja minkälaisessa vallankumouksessa. Kaikki maallinen omaisuutesi voidaan sinulta vielä mutta kaikki se mitä olet sijoittanut päähäsi kulkee alati mukanasi.
Olen täydentänyt sitä omalla kasvatusfilosofiallani. Haluan että lapseni ovat kuin kissat. Tuli mikä tahansa pudotus niin jos eivät suoraan aina osaisi tipahtaa jaloilleen osaisivat kuitenkin nopeasti kierähtää jaloilleen.
Kun omat lapseni olivat pieniä kävivät he Rudolf Steiner koulua. Itse olin kokenut saksalaisen koulun preussilaisen kurin ahdistavaksi, kun olin suomalaisessa lukiossa oivaltanut, että muitakin arvoja kuin pelkkä konemainen tehokkuus on olemassa. Kun lapseni ovat nyt aikuisia niin on aika yllättävä kuulla ettei heillä kovin mairittelevia muistoja olekaan koko koulusta. He olisivat halunneet kunnon teho-opetusta. Sääli, koska meidän vanhempien näkökulmasta Steiner koulu vaikutti kotoisan lämpimältä oppilaitokselta.
Kyllä minuakin muutama asia siellä joskus ärsytti. Osa opettajista oli selvästi ”valaistuneita” kuten me joskus vanhempainyhdistyksen porukoissa keskustelimme. Toinen ärsyttävä piirre oli kun jatkuvasti korostettiin miten koulussa oli ”karsimaton luokkayhteisö” eli mitään sisäänpääsy-älykkyystestejä ei käytetty sisäänpääsyn karsimiseen eli lahjoihin katsomatta kuka tahansa lapsi otettiin. Muutaman kerran totesin suivaantuneena näille hurskastelijoille, että kyllä tämä on eräänlainen eliittikoulu kuitenkin: ensimmäisen lapseni ilmoitin kouluun 11 kk vanhana ja hän pääsi enää vain 1. lk jonotuslistalle. Toisen ja kolmannen lapseni ilmoitin jo ennen heidän syntymäänsä. Ja jos sitten koulussa oli samaan aikaan yhdessä kolme lasta ei koulumaksutkaan aivan mitättömiä olleet etenkin kun peruskoulu oli samaan aikaan täysin ilmainen. Jos ei nuo lasten perhetaustaan liittyvät tekijät rajanneet kouluun tulevia lapsia niin ihmettelen.
No. Kyllä sen käytännössä huomasi vanhempainkokouksissa. Meillä oli tiivistä yhteistyötä opettajien ja vanhempien kesken ja monista tuli ihan hyviä tuttaviakin vuosien varrella. Aika vähän koulun oppilaita oli työläisperheistä ainakin niillä luokilla missä minun lapsiani oli. Minusta se oli sääli. Tosin kyllä todennäköisesti samanlaista rajautumista tapahtuu jossain Kulosaaressa jos verrataan johonkin Jakomäki-Kontulan peruskouluun. Tosin kyllä lapseni silti ainakin minun mielestä säilyivät kohtuullisen todellisuustajuisina.
Jos nyt olisin uudestaan laittamassa pieniä lapsia kouluun ja minulla olisi taloudelliset mahdollisuudet panostaa yksityiskouluun saattaisin uudestaan harkita vaihtoehtona saksalaista koulua.
Paras asuinpaikka
No ihan noin rajoittunut en myönnä olleeni.
Jo melko nuorena totesin avoimesti, että Suomessa on kolme hyvää kaupunkia: synnyinkaupunkini Helsinki totta kai mutta sen lisäksi myös Tampere ja Kuopio. Tampereella en ole koskaan asunut mutta Kuopiossa asuin kahteen otteeseen yli 10 vuotta ja toiset yli kymmenen vuotta myös Savossa, pikkupaikkakunnalla Pieksämäen maalaiskunnassa. Nyt olen asunut Helsingin seudulla 9 vuotta ja 6 vuotta sitten luovuimme perheemme asunnostakin Kuopiossa. Suurimman osan olen nyt asunut Espoossa ja nyt hiukan yli vuoden Kauniaisissa. Lasken nämä kaupungit kuitenkin tuossa paras asuinpaikka vertailussa mukaan Suur-Helsinkiin.
Ns lukkarinrakkaus Tampereeseen voi olla perua puolihämäläisestä syntyperästäni. Mutta kyllä kaupungista ovat pitäneet molemmat Savosta kotoisin olevat vaimonikin.
En halua mitenkään väheksyä muita kaupunkeja. Eikä mitään ehdotonta paras-asuinpaikka mittaria ole olemassa. Makuasioitahan nämä ovat.
Helsinkiläiset tuttavani ihmettelivät usein miten saatoin viihtyä Savossa. Siihen sanoinkin usein heille, että savolaisia joko vihaa tai rakastaa, mutta kylmiksi he eivät jätä ketään.
Kuopio on hyvä kaupunki mutta tuntuu siltä, ettei se luontevasti kykene tarjoamaan kaikille työt. Siksi niin monien on jopa vastentahtoisesti muutettava Helsingin seudulle. Tämä on ihan järjetöntä tunkua työn perään ruuhka-Suomeen ja tuntuu ihmeelliseltä ettei julkinen valta millään erityistoimilla tunnu kykenevän tasapainottamaan kehitystä.
Muistan kuinka eräs Kuopion yliopiston isoperheinen, helsinkiläissyntyinen professori kerran valitti minulle, kun kuuli että olen syntyperäinen stadilainen, että nykyisen hulppean omakotitalonsa hinnalla hän saisi Helsingissä pienen kerrotalokaksion. Eikä professorin palkoissa Helsingissä ja Kuopiossa niin suuria eroja ollut.
Synnyin- ja kasvupaikan veto tuntuu useimmille olevan lähtemätön. Ikuinen kaipuu kotiin. Vaikka kuinka olisi viihtyvyyttä parantamassa perhe ympärillä niin kaipuu kotiin on alati. En muista olenko koskaan edes tavannut säännön vahvistavaa poikkeusta.
Luotiinko ihmiselle jalat vai juuret?
Eräs paljon matkutstava tuttava totesi, että jos ihminen olisi tarkoitettu olemaan paikoillaan olisi hänelle jalkojen sijasta luotu juuret.
Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Sukujuuriltani olen ”sekarotuinen”. Isäni oli venäläinen emigrantti ja äiti hämäläinen. Suomi on kotimaani ja äidinkieleni on suomi. Monen muun ”sekarotuisen” tavoin tunnen joskus lievää juurettomuutta, mutta lukuisilta 1958 alkaneilta matkoiltani itänaapurista olen aina onnellisena palannut takaisin kotiin. Kyllä tämä Suomi on ehdottomasti se kaikkein rakkain paikka minulle. Vaikka olen stadilainen niin perheeni yli 200 v suvussa olleella kesämökillä Hämeessä suorastaan tunnen hämäläisetkin juureni.
Työpaikan ilmapiiri
Minulle sattui harvinainen viikonloppu. Tapasin peräti kahtena peräkkäisenä päivänä vanhoja työtovereita kahdesta eri yrityksestä.
13.6.2007
Manne TV televisiossa
Kuulin ja luin, että vastikään perustettu Suomen Romani Foorumi on pyytänyt Yleä hyllyttämään romanien itsensä tekemän romaneista pilaa tekevän Manne TV ohjelman. Aikamoinen määrä ohjelman takana näytti olevan tunnettuja romaneja.
Manne TV oli yllättävän rohkea ja jäin jännityksellä odottamaan seuraavia osia. Hiukan odotin että jossain tosikkopiireissä hermostutaan ja ohjelma halutaan sensuroida rasistinen-leiman avulla. Ei se parasta huumoria ollut mutta oliko joku Heikki Kinnusen Viljo viinapullo takataskussa tai jotkut Kalliala-Petelius unnukka-unnukka-läiläälää sketsit yhtään parempia. Minusta Manne TV huumori kyllä ylitti ne tekemällä aika älykästä pilaa meidän yleisistä ennakkoluuloistamme, ylsi suorastaan entisajan Neil Hardwick huumorin tasolle . Jos ihmiset tuollaisesta saavat lisäpontta rasismilleen tai muukalaisvihalle niin heikossa on usko ihmisten ymmärrykseen.
Nyt pitää alkaa olla tarkkana. Meidän pitää alkaa heti vaatia Ylen sensuuria kun terrorismia ja islaminuskoa vähääkään rinnastetaan. Tai kun elämää Venäjällä aletaan näyttää kielteisessä valossa, vaikka se tehtäisiin huumorinkin varjossa.
Vesitetään koko televisio tasapaksuksi viattomaksi mössöksi. Tai ulkoistetaan koko touhu bisnestä paremmin ymmärtäville yksityisille yrityksille, jotka ymmärtävät syöttää meille viattomampaa viihdettä.
Ryhdytään holhoamaan ihmisä vielä entisestään. Tappamista ja pornoa lisää televisio-ohjelmiin eli leipää ja sirkushuveja, siinä kehittävien ja rakentavien ohjelmaformaattien pohjaa.
Manne TV oli yllättävän rohkea ja jäin jännityksellä odottamaan seuraavia osia. Hiukan odotin että jossain tosikkopiireissä hermostutaan ja ohjelma halutaan sensuroida rasistinen-leiman avulla. Ei se parasta huumoria ollut mutta oliko joku Heikki Kinnusen Viljo viinapullo takataskussa tai jotkut Kalliala-Petelius unnukka-unnukka-läiläälää sketsit yhtään parempia. Minusta Manne TV huumori kyllä ylitti ne tekemällä aika älykästä pilaa meidän yleisistä ennakkoluuloistamme, ylsi suorastaan entisajan Neil Hardwick huumorin tasolle . Jos ihmiset tuollaisesta saavat lisäpontta rasismilleen tai muukalaisvihalle niin heikossa on usko ihmisten ymmärrykseen.
Nyt pitää alkaa olla tarkkana. Meidän pitää alkaa heti vaatia Ylen sensuuria kun terrorismia ja islaminuskoa vähääkään rinnastetaan. Tai kun elämää Venäjällä aletaan näyttää kielteisessä valossa, vaikka se tehtäisiin huumorinkin varjossa.
Vesitetään koko televisio tasapaksuksi viattomaksi mössöksi. Tai ulkoistetaan koko touhu bisnestä paremmin ymmärtäville yksityisille yrityksille, jotka ymmärtävät syöttää meille viattomampaa viihdettä.
Ryhdytään holhoamaan ihmisä vielä entisestään. Tappamista ja pornoa lisää televisio-ohjelmiin eli leipää ja sirkushuveja, siinä kehittävien ja rakentavien ohjelmaformaattien pohjaa.
30.5.2007
Hoitokodissa asuville pakollinen sairaalalähete
Olen vuosien varrella joutunut useamman kerran huomaamaan tiedon kulussa pahan katkoksen, jos palvelutalossa tai hoitokodissa asuva joudutaan toimittamaan ambulanssilla sairaalaan.
Potilas voi olla huonokuntoinen, ettei pysty itse puhumaan tai on dementoitunut siten, ettei kykene osallistumaan hoitoprosessiin. Eräässä tapauksessa havaitsin, että potilas oli ”vanhan ajan” ihminen, jonka mielestä kipuja ja vaivoja ei tullut turhan päiten valitella. Lääkärin siinä kysellessä vaivoja vastaukset olivat tyyliin ”no eihän tässä suurempia” tai vastaavaa.
Ja jos potilas on sairaalaan tullessa puhekyvyttömässä tilassa saattaa lääkäri vetää potilaan terveydentilasta ennen sairastumista suorastaan vääriä johtopäätöksiä.
Jos kyse on vanhuksesta joka viedään ambulanssilla kodistaan mukana lähtee usein puhekykyinen läheinen, joka voi lääkärille selostaa tietämäänsä.
Hoitokodeissa ja palvelutaloissa on niukka miehitys eikä sieltä liikene yllättävälle sairaalakäynnille saattajaa. Sen vuoksi on mieleeni tullut, että pitäisi asiantuntijalääkäreiden toimesta laatia helppokäyttöinen saatelomake, joka voitaisiin antaa lähetteenä sairaankuljetukselle ja josta selviää yleisimmät tarvittavat terveydentila- ja kontaktitiedot ja mistä saa tarkempia lisätietoja tarvittaessa.
Tällainen lähetelomake pitäisi tehdä pakollisiksi erilaisille hoito- ja palvelukodeille. Jos niiden levittäminen hoito- ja palvelukoteihin olisi vaikeata voisi levittämisen varmaan aloittaa sairaankuljetusyrityksistä.
Toivon, että tällainen käytäntö leviäisi mahdollisimman laajalle ja siksi idea on vapaasti käytettävissä.
Potilas voi olla huonokuntoinen, ettei pysty itse puhumaan tai on dementoitunut siten, ettei kykene osallistumaan hoitoprosessiin. Eräässä tapauksessa havaitsin, että potilas oli ”vanhan ajan” ihminen, jonka mielestä kipuja ja vaivoja ei tullut turhan päiten valitella. Lääkärin siinä kysellessä vaivoja vastaukset olivat tyyliin ”no eihän tässä suurempia” tai vastaavaa.
Ja jos potilas on sairaalaan tullessa puhekyvyttömässä tilassa saattaa lääkäri vetää potilaan terveydentilasta ennen sairastumista suorastaan vääriä johtopäätöksiä.
Jos kyse on vanhuksesta joka viedään ambulanssilla kodistaan mukana lähtee usein puhekykyinen läheinen, joka voi lääkärille selostaa tietämäänsä.
Hoitokodeissa ja palvelutaloissa on niukka miehitys eikä sieltä liikene yllättävälle sairaalakäynnille saattajaa. Sen vuoksi on mieleeni tullut, että pitäisi asiantuntijalääkäreiden toimesta laatia helppokäyttöinen saatelomake, joka voitaisiin antaa lähetteenä sairaankuljetukselle ja josta selviää yleisimmät tarvittavat terveydentila- ja kontaktitiedot ja mistä saa tarkempia lisätietoja tarvittaessa.
Tällainen lähetelomake pitäisi tehdä pakollisiksi erilaisille hoito- ja palvelukodeille. Jos niiden levittäminen hoito- ja palvelukoteihin olisi vaikeata voisi levittämisen varmaan aloittaa sairaankuljetusyrityksistä.
Toivon, että tällainen käytäntö leviäisi mahdollisimman laajalle ja siksi idea on vapaasti käytettävissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
